Luotatko siihen että lapsuuden perheesi(vanhempasi ja sisaruksesi) auttavat jos tarvitset apua?

Kaikki ihmiset ovat tietenkin erilaisia...

Vanhemmat sinut ovat kasvattaneet ja jos lapsi kuolee, on se vanhemmalle tosi iso suru.

Vaikka on ärsyttäviä pikkusisaruksia, he välittävät minusta tapahtui sitten mitä. Samoi minua vanhemmat sisarukset. Meillä on iso perhe.

Yksi isäni veljen vaimo on sairaan ärsyttävä. Kotkottaa kuin minäkin kana ja muutenkin ihan hullu. Samoten tämä setäni. Vanha linnan venkuli ja nytkin vankilassa istuu. Mistä lie kauheuksia tehnyt. Serkkuni (heidän lapset) ties miten kasvaneet.

Olen heille kuitenkin aina minä ja korvaamaton minä. Myös perheelleni ja koko suvulle.

Tiedän että eivät auta.

Auttavat jos ei nyt aivan mahdottomista asioista ole kiinni.

Autamme toisiamme talon rakentamisessa, muutossa, lasten hoidossa jne. Ei usein mutta silloin kun on tarvetta. Nykyään apu on usein sitä että soitetaan ja kysytään toiselta jotain tietoa (mikä autossani voisi olla vikana kun tekee näin? Mitä mieltä olet sijoitusasunnosta jota harkitsen, paljonko siitä kannattaisi tarjota jne).

Ja siis sekä vanhemmat että sisarukset auttavat ja autamme myös sisarusten lapsiakin toki.

Vanhemmat eivät enää elossa. Yksi sisko, joka asuu 500 km:n päässä. En luota, että saan häneltä apua.

En. Ainoa johon voin luottaa kuin kallioon on mieheni.

Luotan siihen että eivät auta.

Luotan, että auttavat pyydettäessä, ja usein ovat auttaneetkin. Sama toimii toisinpäinkin, juuri häärittiin lakkiaisjuhlien keittiössä sisarusten kanssa.

Vanhemmat joo, mutta pikkusisko on ?

Onneksi voin luottaa siihen, että läheiseni auttavat. Se on jo valitettavasti käytännössä jouduttu testaamaan, kun jäin leskeksi ja totaaliyksinhuoltajaksi kahdelle alaikäiselle lapselle. Perhe riensi puolison sairastumisvaiheessa avuksi ja jatkoi tärkeää tukeaan vielä pitkään kuoleman jälkeenkin. Vasta vuoden päästä aloimme päästä jaloillemme.

Auttavat ihan satavarmasti.

Aivan taatusti auttavat. Luotan vanhempieni ja siskoni apuun ihan siinä missä hekin tietävät, että minä ja perheeni auttaa heitä. En voisi edes kuvitella erilaista tilannetta.

Eivät ole auttaneet eivätkä tule auttamaan.

Valitettavasti en voi luottaa vanhempiini avun saamisessa. Tämä on huomattu, kun apua on pyydetty. Esikoiseni oli vauva, kun sairastuimme miehen kanssa yhtä aikaa ärhäkkään noro-virukseen. Pyysimme hoitoapua puolivuotiaalle vauvalle 100 km:n päässä asuvilta vanhemmiltani. Terveitä viisikymppisiä ovat. Eivät tulleet avuksi tai järjestäneet meille apua. Vauva pitää vaan pystyä heidän mielestään hoitamaan itse, vaikka olisi millainen ripuli ja oksennustauti.

Auton rikkoontuessa on myös pyydetty apua, mutta eivät ole auttaneet (heillä on useampi auto ja kävelymatkat töihin). Mielestäni turhaan ei ole apua pyydetty. Aina on ollut todellinen tarve avulle. Miehen paljon kauempana asuvilta vanhemmilta on saatu apua, esim. muutoissa tai jos auto on ollut rikki.

Lapsiamme eivät ole kummatkaan isovanhemmat koskaan hoitaneet, että pääsisimme joskus mieheni kanssa kahdestaan jonnekin. Ei ole kyllä pyydetykään, kun hoitoapua ei saatu edes pahassa vatsataudissa.

Valitettavasti en voi luottaa edes mieheen. Hän on pettänyt minua ja valehdellut monet kerrat päin naamaa. Jos voisin luottaa edes omien vanhempien apuun niin eroaisin, mutta nyt en eroa, kun en saisi mitään apua pienten lasten kanssa. Olen mieheni kanssa enää sen takia, että arjessa on apua kotitöiden ja lasten kanssa sekä on taloudellisesti helpompaa kuin yksin. Ystävät asuvat kaukana, koska me olemme muuttaneet töiden perässä nykyiseen kaupunkiin. Paljon ei ole luottoa toisiin ihmisiin hädän hetkellä.

Auttavat ❤️

Kyllä tietenkin. Sama pätee toisin päin myös. Autettu on vuosien varrella

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti en voi luottaa vanhempiini avun saamisessa. Tämä on huomattu, kun apua on pyydetty. Esikoiseni oli vauva, kun sairastuimme miehen kanssa yhtä aikaa ärhäkkään noro-virukseen. Pyysimme hoitoapua puolivuotiaalle vauvalle 100 km:n päässä asuvilta vanhemmiltani. Terveitä viisikymppisiä ovat. Eivät tulleet avuksi tai järjestäneet meille apua. Vauva pitää vaan pystyä heidän mielestään hoitamaan itse, vaikka olisi millainen ripuli ja oksennustauti.

Auton rikkoontuessa on myös pyydetty apua, mutta eivät ole auttaneet (heillä on useampi auto ja kävelymatkat töihin). Mielestäni turhaan ei ole apua pyydetty. Aina on ollut todellinen tarve avulle. Miehen paljon kauempana asuvilta vanhemmilta on saatu apua, esim. muutoissa tai jos auto on ollut rikki.

Lapsiamme eivät ole kummatkaan isovanhemmat koskaan hoitaneet, että pääsisimme joskus mieheni kanssa kahdestaan jonnekin. Ei ole kyllä pyydetykään, kun hoitoapua ei saatu edes pahassa vatsataudissa.

Valitettavasti en voi luottaa edes mieheen. Hän on pettänyt minua ja valehdellut monet kerrat päin naamaa. Jos voisin luottaa edes omien vanhempien apuun niin eroaisin, mutta nyt en eroa, kun en saisi mitään apua pienten lasten kanssa. Olen mieheni kanssa enää sen takia, että arjessa on apua kotitöiden ja lasten kanssa sekä on taloudellisesti helpompaa kuin yksin. Ystävät asuvat kaukana, koska me olemme muuttaneet töiden perässä nykyiseen kaupunkiin. Paljon ei ole luottoa toisiin ihmisiin hädän hetkellä.

Ehkä vanhempasi eivät halunneet itse sitä ärhäkkää norovirusta? He ovat työssä käyviä ihmisiä ja norovirus ei ole kenellekään sellainen toiveiden täyttymys. Ja jos vauva ei ole ollut heillä ollenkaan, niin se ei ole kovin helppo lähteä sitä tuosta noin vain hoitamaan. Sitä paitsi pärjäsitte ilman apuakin näköjään.

Tuo auton lainaaminen on myös vähän kaksipiippuinen juttu. Minäkään en lainaa omaa autoani kenellekään ja kun oma autoni on ollut pari kertaa hajalla, olen vuokrannut itselleni auton ihan omalla rahallani. Tottakai siinä menee muutama kymppi päivässä rahaa, mutta sen verran pitää olla perheellisellä rahaa aina, jos autonkin kerran omistaa.

Ja sitten lastenhoitoavusta: olette ihan itse lapsia tänne pykänneet ja tienneet, että heidät tulee myös hoitaa. Rahalla saa apua heidän hoitamiseen, jos haluaa vapaalle. Ei vanhemmilta voi odottaa apua siihen varsinkaan jos välinne eivät ole kovin läheiset myöskään vanhempien suuntaan. Se on taas vähän niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, eli jos olet pyllistänyt niin omien vanhempiesi kuin appivanhempiesikin suuntaan, niin turha odottaa, että he sinuun/teihin päin kovin suopeasti suhtautuisivat.

Nyt sitten itket miehesi petturuutta, mutta et tee mitään. Hienoa vanhemmuutta ja aikuisuutta ap!

Eivät oikeastaan. Joskus pahassa paikassa olen apua pyytänyt ja sitä ei tullut, joten olen lakannut pyytämästä. Toivon että yhteiskunta auttaa jos oikein huono säkä kävisi. Onneksi olemme saaneet koko perhe elää suht terveinä tähän asti, eikä muitakaan maata kaatavia kriisejä ole kohdalle sattunut.

Minulla on nelikymppinen täyssisko ja 21-vuotias velipuoli, joka on siis isäni ja hänen nykyisen vaimonsa yhteinen lapsi.

Minä ja täyssiskoni emme ole juurikaan tekemisissä velipuoleemme kanssa, näemme 1-2 kertaa vuodessa. Oikeastaan isämme ei koskaan edes halunnut, että me oltaisiin tutustuttu velipuoleemme kun tämä syntyi.

Viime vuonna isäni, joka alkaa olla jo iäkäs, kysyi isosiskoltani, että kun heistä on aika jättää, niin voisiko hän ryhtyä velipuoleemme huoltajaksi.

Isosiskoni oli tietenkin, että en hitossa ryhdy kenenkään aikuisen ihmisen huoltajaksi, eihän me muutenkaan olla lähes koskaan missään tekemisissä.

Mietin vaan, että oliko isälläni se takia-ajatus, että kun isosiskoni on tosi varakas, ja velipuolen taasen työtön, että isosisko sitten alkaisi lahjoittamaan rahaa puolituntemattomalle velipuolelleen.

Vanhemmat kuolleet. Sisarusten kanssa en ole tekemisissä, syystä. Jos kuolisin, olisivat kyllä tulossa järjestämään asioita ja perimään, mitä en todellakaan halua.

Vanhempana ovat kuolleet. Heihin pystyin luottamaan, kuin peruskallioon. Luulin voivani luottaa veljeeni, mutta kun tuli se hetki, jolloin olisin oikeasti tarvinnut apua, sitä ei tullut. Olisin häntä auttanut ja autoon missä vaan. Myöskään yhteyttä Veljeni ei halua pitää. Asumme eri kaupungeissa, mutta hän vierailee kotikaupungissaan säännöllisesti jopa perheensä kanssa, mutta ei ota koskaan edes yhteyttä eikä hänen aikuiset lapsensa.