Vapaaehtoisesti ystävätön
Olen alkanut miettimään onkohan tilanteeni normaali, ja onko ketään samanlaista:
Olen introvertti, mutta kuitenkin sosiaalinen ja sosiaalisesti taitava. Olen ihmisläheisessä työssä, sairaanhoitaja. Minulla on mies ja kolme lasta. Tapaan päiväkodissa ja koulussa muita vanhempia. Myös lasten harrastuksissa on moikkaustuttuja. Väsyn näistä kaikista ihmiskontakteista niin paljon, etten yksin kertaisesti jaksa enkä halua yhtään ystävää elämääni. Niitä minulla ei siis ole. Kieltäydyn illanvietto kutsuista, en jaksa mennä niihin. En vain yksin kertaisesti jaksa.
Olen ainoa lapsi, ja aina viettänyt paljon aikaa yksikseni. Nautin siitä. Nautin yksin kotona olosta. Hiljaisuudesta. Tekettömyydestä.
Oonko siis täysin outolintu ?
Kommentit (3)
Olen myös introvertti ja ainoa lapsi. Exäni oli ainoa ystäväni enkä suhteemme aikana kaivannut muita ystäviä. Nyt oltuani sinkkuna jonkin aikaa mietin edelleen, että parisuhde olisi mukavampi vaihtoehto kuin ystävän/ystävien saaminen. Mieleni voi tietysti vielä muuttua joskus.
Samoin. Tosin minulla syynä on ihmisten vaativuus ystävyyttä kohtaan ja miten paljon ystävyyden ylläpitoon menisi aikaa ja voimia joita minulla ei ole.
Aivan normaalia. Ei sitä keski-ikäinen enää jaksa jostain ystävistä innostua.