Lue keskustelun säännöt.
Miten nämä jotkut narskuäidit eivät tajua, etteivät antaneet lapsilleen sitä, mitä lapsi tarvits?
27.11.2019 |
Vaan ottivat lapsesta sen, mitä itse tarvitsivat. Hyötyivät lapsestaan. Esim. saivat kiikkiin rikkaan miehen, joka olisi muuten kohta ottanut eron, nyt makselee lapsen äidille tämän elämästä, koska yhteinen lapsi, tai mainetta ystävien silmissä koska saivat lapsen ja hoitavat äitiyden mallikelpoisesti, kun koko aikana eivät anna lapselle sitä, mitä lapsi tarvitsee?
Ymmärrän ihmisen inhimillisen vaillinaisuuden, ei kukaan vanhempi anna lapselle kaikkea sitä, mitä lapsi tarvitsee (myös rajoja ja rajoittamista), mutta terve vanhempi on tästä lapsen edessä aikanaan pahoillaan, jos lapsi ”reklamoi”, ja ymmärtää oman vaillinaisuutensa vanhempana. Ja kykenee ottamaan vastuun siitä, eikä syytä siitä lasta, että tähän sattui vanhemman vaillinaisuus.
Nyt on puhe narsistivanhemmista, jotka eivät myönnä, etteivät antaneet lapselleen sitä, mitä tämä tarvitsi ja jotka sen lisäksi ottivat lapseltaan sen, mitä itse tarvitsivat, ja lapsen täyttäessä 18 odottavat, ettei lapsella ole murheita ja ongelmia sen takia, ettei vanhempi antanut, mitä lapsi tarvitsi!
Tietenkin sellaisella lapsella on ongelmia ja murheita ja niihin on narsistivanhempi syyllinen! Jos lapsi olisi saanut sitä mitä tarvitsee, eli hyvät, toimivat eväät elämään, niin vanhempi ei joutuisi vastaamaan lapsen ongelmiin.
Ja siis korostan edelleen, että terveidenkin vanhempien lapsilla voi olla ongelmia, koska he eivät saaneet sitä, mitä tarvitsivat, mutta siitä ei synny ongelmaalapsen ja vanhemman välille, koska lapsen valittaessa ongelmaa, vanhempi ei syyttele lasta vastuuttomuudesta vaan koittaa auttaa tai jos ei osaa niin sanoo niin (ja kestää avuttomuuden itsessään).
Kommentit (148)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä narskulla on ihan omat säännöt itselleen ja muille. Äitihulluhan saa toki tehdä itse ihan mitä tahansa pahaa ja häntä tulee vain ymmärtää. Muiden tulisi vain myötäillä hullun joka ikistä tekemistä ja sanomista, muuten narsku loukkaantuuuuu uu-uliuuuuuu....
Rasittava tyyppi. Ei ihme ettei läheisiä ole.
Kyllä minä ymmärrän rajoja täysin hyvin, ei minulla ole mitään ongelmia hyväksyä rajoja ja toimia niiden mukaan. Miksi sekoitat omat mielipiteesi toisen vapauteen ja arvoihin? Sinun pitää vain myötäillä, missä niin on sanottu?
ApÄitisi, miehesi, lastesi, äitipuolesi, serkkusi... onhan näitä. KAIKKIEN heidän tulisi myötäillä sinua, koska muuten sinä PAHOITAT MIELESI!!! Sitähän sinä täällä olet hokenut jo monta vuotta.
Ja mitä niin vaarallista siinä on, jos pahoittavat minun mieleni? Eivätkö halua toimia oikein? Pitääkö toimia väärin ja loukkaavasti? Kummallista, että jo sitäkin pitää vaatia. Jos osaa perustella näkemyksensä, miten se voisi pahoittaa minun mieleni? Minun mieleni pahoittaa mihinkään perustumaton, omanapainen perseily, jota minun tulisi vain sietää, koska nämä kyseiset ihmiset eivät halua kasvaa fiksummiksi!
Jokainen on loukkaava montakin kertaa elämässään, vaikkei tarkoita! Ei siitä pidä vetää hernettä nokkaansa, jos joku asiasta sanoo, vaan miettiä, että ei loukkaa jos ei kerran ollut edes tarkoitus! Vai mikä oma mielipide ja toiminta on niin pyhää, että sitä ei voi jättää väliin, ettei loukkaa sillä toista?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loukkaa minua empaattisena ja välittävänä ihmisenä sekin, että äitini syyttää minua oman mielensä pahoittumisesta jo lapsena! Silloin ei ensinnäkään IKINÄ sanonut YHTÄÄN mitään, niin, että olisin voinut muuttaa asiaa!
Toisekseen, miksi hän kuvittelee, että voi syyttää minua siitä, koska kun minä syytän häntä minun mieleni pahoittamisesta hän ei suostu selvittämään mistä on kysymys!
ApKerropa yksikin konkreettinen esimerkki, miten sinä ikinä olet toiminut empaattisesti tai välittävästi?
Annoin myös äidilleni tuhat euroa uuden läppärin ostoon, kun vanha hajosi ja aikaisemmin maksoin hänen velkansa pois (7000e) ja nyt hänellä onkin velkaa jo 13000.
ApMinä olisin toivonut, että äitini arvostaisi sen verran paljon omaa elämäänsä, että tarttuisi tilaisuuteen saada velat maksettua. Ja oikeastaan sopia aiheuttamansa mielipaha kanssani. Kuka tahansa tervejärkinen äiti valitsisi sen tien,. Eli haluaisi toimia parempien välien lapsensa kanssa puolesta.
Olen todella, todella pettynyt, etten saa nähdä äitiä nauttimassa perinnöstäni ja olemassa tukijanani. Ei ole koskaan liian myöhäistä antaa toiselle sitä, mitä tämä tarvitsee.
Ap
Kuvittelit, että voisit kiristää äitiäsi rahalla, ja nyt olet "todella, todella pettynyt" ettei hän suostu pelaamaan sinun peliäsi. Koetapa nyt olla empaattinen ja hyväsydäminen ja välittävä ja ymmärtää äitiäsi, ei hän ole niin hullu että lähtisi mukaan kiristyspeliisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmost se on. Välillä se ottaa päähän, mutta nyt kun on tiedostanut mikä on homman nimi niin elämä on omalla vastuulla. Tekee itsensä näköisen ja silleen.
Ongelma on se, että narsisti on ottanut minusta sen mitä hän tarvitsee, mutta minä en saa häneltä vastinetta enkä kiitosta. Se, etten saa kiitosta laskee mieleni nollaan ja se, etten saa mitä tarvitsen tekee elämisestä mahdotonta. Ja siis en saa kenenkään avullakaan, tarttisin apua saadakseni asioita, joita tarvitsen. Lähinnä se on rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä, tukea. Että tervehtyisin.
ApKyllä lapsi tarvitsee rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Aikuinenkin tarvitsee, mutta aikuinen voi saada näitä omalta kumppaniltaan, ei äidiltään. En minäkään koskaan saanut hyviä eväitä, omalta äidiltä sain halveksuntaa, nöyryytystä ja mitätöintiä. Sellaista se elämä on. Olen saanut sellaiset eväät, jotka äitini pystyi antamaan, eli eväspussin toisten ihmisten nöyryyttämiseen. En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille, minun kanssani ei haluta olla. Olen joutunut tekemään itseni kanssa valtavan työn, jotta kykenen rakkauteen elämää kohtaan, en silti ole katkera siitä, mitä muut ovat saaneet ja minä en, sillä katkeroituminen olisi turhaa. Olen päättänyt olla kiitollinen elämästä ja ystävistä, rakkaista, heistä, jotka rakastavat minua, heiltä olen oppinut sellaisia asioita, joita oma äitini ei pystynyt opettamaan. Sanotaan, että aikuisena pystyt itse valitsemaan perheesi, eli ystävät. Tuntuisi todella oudolta alkaa syyttelemään äitiä asioista, joita hän ei kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, jos niin tekisin, hän todennäköisesti uhriutuisi, eikä kykenesi itsereflektioon, sillä sellaiset eväät hän on saanut.
On ikävää, että kärsit äitisuhteestasi edelleen. Olet nähnyt ja kokenut elämässäsi paljon pahaa, voisitko sallia itsellesi myös kaikkea hyvää?
Selittikö äitisi sinulle tätä jo koko ajan, kun olit pieni? ”En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille” sanoiko äitisi sinulle sinun normaalista käytöksestäsi, että älä ole ikävä muille, tai sinua kartetaan?
Toisekseen, minun äitini oli ikävä minulle, miten hän on siitä kärsinyt? Ei mitenkään. Jos olisinkin karttanut häntä, hän osoitti tarvitsevansa minua ja että minä olen muiden halveksimaksi tuleva hylkääjä, jos jätän hänet. Toimikohan äitisi samoin? Ei voinut, koska sinä et ole ollut hänen tarpeisiinsa vastaamassa, oppineena, että muuten sinua ei rakasta kukaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loukkaa minua empaattisena ja välittävänä ihmisenä sekin, että äitini syyttää minua oman mielensä pahoittumisesta jo lapsena! Silloin ei ensinnäkään IKINÄ sanonut YHTÄÄN mitään, niin, että olisin voinut muuttaa asiaa!
Toisekseen, miksi hän kuvittelee, että voi syyttää minua siitä, koska kun minä syytän häntä minun mieleni pahoittamisesta hän ei suostu selvittämään mistä on kysymys!
ApKerropa yksikin konkreettinen esimerkki, miten sinä ikinä olet toiminut empaattisesti tai välittävästi?
Annoin myös äidilleni tuhat euroa uuden läppärin ostoon, kun vanha hajosi ja aikaisemmin maksoin hänen velkansa pois (7000e) ja nyt hänellä onkin velkaa jo 13000.
ApMinä olisin toivonut, että äitini arvostaisi sen verran paljon omaa elämäänsä, että tarttuisi tilaisuuteen saada velat maksettua. Ja oikeastaan sopia aiheuttamansa mielipaha kanssani. Kuka tahansa tervejärkinen äiti valitsisi sen tien,. Eli haluaisi toimia parempien välien lapsensa kanssa puolesta.
Olen todella, todella pettynyt, etten saa nähdä äitiä nauttimassa perinnöstäni ja olemassa tukijanani. Ei ole koskaan liian myöhäistä antaa toiselle sitä, mitä tämä tarvitsee.
ApKuvittelit, että voisit kiristää äitiäsi rahalla, ja nyt olet "todella, todella pettynyt" ettei hän suostu pelaamaan sinun peliäsi. Koetapa nyt olla empaattinen ja hyväsydäminen ja välittävä ja ymmärtää äitiäsi, ei hän ole niin hullu että lähtisi mukaan kiristyspeliisi.
Niin, mutta mitä hän saa tuosta? Köyhän, ankean, yksinäisen elämän, jossa ei tapaa juuri edes lapsenlapsiaan, sen sijaan, että hänestä pidettäisiin huolta ja ois kivat ja lämpimät välit lapseensa? Miten se voidaan nähdä minun pahan pelinäni häntä kohtaan?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmost se on. Välillä se ottaa päähän, mutta nyt kun on tiedostanut mikä on homman nimi niin elämä on omalla vastuulla. Tekee itsensä näköisen ja silleen.
Ongelma on se, että narsisti on ottanut minusta sen mitä hän tarvitsee, mutta minä en saa häneltä vastinetta enkä kiitosta. Se, etten saa kiitosta laskee mieleni nollaan ja se, etten saa mitä tarvitsen tekee elämisestä mahdotonta. Ja siis en saa kenenkään avullakaan, tarttisin apua saadakseni asioita, joita tarvitsen. Lähinnä se on rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä, tukea. Että tervehtyisin.
ApKyllä lapsi tarvitsee rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Aikuinenkin tarvitsee, mutta aikuinen voi saada näitä omalta kumppaniltaan, ei äidiltään. En minäkään koskaan saanut hyviä eväitä, omalta äidiltä sain halveksuntaa, nöyryytystä ja mitätöintiä. Sellaista se elämä on. Olen saanut sellaiset eväät, jotka äitini pystyi antamaan, eli eväspussin toisten ihmisten nöyryyttämiseen. En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille, minun kanssani ei haluta olla. Olen joutunut tekemään itseni kanssa valtavan työn, jotta kykenen rakkauteen elämää kohtaan, en silti ole katkera siitä, mitä muut ovat saaneet ja minä en, sillä katkeroituminen olisi turhaa. Olen päättänyt olla kiitollinen elämästä ja ystävistä, rakkaista, heistä, jotka rakastavat minua, heiltä olen oppinut sellaisia asioita, joita oma äitini ei pystynyt opettamaan. Sanotaan, että aikuisena pystyt itse valitsemaan perheesi, eli ystävät. Tuntuisi todella oudolta alkaa syyttelemään äitiä asioista, joita hän ei kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, jos niin tekisin, hän todennäköisesti uhriutuisi, eikä kykenesi itsereflektioon, sillä sellaiset eväät hän on saanut.
On ikävää, että kärsit äitisuhteestasi edelleen. Olet nähnyt ja kokenut elämässäsi paljon pahaa, voisitko sallia itsellesi myös kaikkea hyvää?
Ja sallia mitä hyvää? Mitä sellaista hyvää on nyt pyrkimässä elämääni, jonka tulo siihen on vain sallimisesta kiinni?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta hän kaipaisi jonkinlaista apua tai hoitoa, koska vihoittelee minulle siitä, että olen ollut lapsi, joka on vilpittömällä ja aidolla olemisellaan loukannut häntä!
Se on täysin hyödytön ja vain sille omalle lapselle vahingollinen teko! Ja en ymmärrä, miten läheiseni eivät ymmärrä, miten vahingollinen se on ollut minua kohtaan! Minua mittaillaan aivan kuin ihmistä, jota on kohdeltu samoin, kuin heitä! Suuttua ei muka saa! Vaikka minä olen vihainen syystä!
Äitini ei koskaan sanonut minun loukanneen itseään, kun olin lapsi, aika raukkamaista syyttää sitten omaa loukkaantumistaan oman, vihaisen ja haitalisen käytöksensä syynä! Äitini siis oikeuttaa mielessään minun satuttamiseni sillä, että olisin tietoisesti ja pahuuttani satuttanut ja loukannut häntä lapsena, vaikka se on hänen omaa keksintöään, että olisin halunnut hänelle pahaa!
Ap
Siis äitisi ei koskaan sanonut sinun loukanneen häntä kun olit lapsi? Mistä sitten olet saanut päähäsi että hän kokisi sinun loukanneen ja satuttaneen häntä kun olit lapsi? Ja eikö se ole hyvä asia ettei hän sinua lapsena tuollaisesta syyttänyt?
Mun äitini on ottanut minulta kaiken mahdollisen hyvän, mitä minussa ikinä pihisi, ja ei antanut tilalle mitään, mitä mä olisin tarvinnut. Miten siitä voi jatkaa?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta hän kaipaisi jonkinlaista apua tai hoitoa, koska vihoittelee minulle siitä, että olen ollut lapsi, joka on vilpittömällä ja aidolla olemisellaan loukannut häntä!
Se on täysin hyödytön ja vain sille omalle lapselle vahingollinen teko! Ja en ymmärrä, miten läheiseni eivät ymmärrä, miten vahingollinen se on ollut minua kohtaan! Minua mittaillaan aivan kuin ihmistä, jota on kohdeltu samoin, kuin heitä! Suuttua ei muka saa! Vaikka minä olen vihainen syystä!
Äitini ei koskaan sanonut minun loukanneen itseään, kun olin lapsi, aika raukkamaista syyttää sitten omaa loukkaantumistaan oman, vihaisen ja haitalisen käytöksensä syynä! Äitini siis oikeuttaa mielessään minun satuttamiseni sillä, että olisin tietoisesti ja pahuuttani satuttanut ja loukannut häntä lapsena, vaikka se on hänen omaa keksintöään, että olisin halunnut hänelle pahaa!
ApSiis äitisi ei koskaan sanonut sinun loukanneen häntä kun olit lapsi? Mistä sitten olet saanut päähäsi että hän kokisi sinun loukanneen ja satuttaneen häntä kun olit lapsi? Ja eikö se ole hyvä asia ettei hän sinua lapsena tuollaisesta syyttänyt?
Ei. Sen sijaan hän huusi ja raivosi minulle, oli vihainen ja osoitti minun olevan nolla. Siitä olisi pitänyt käsittää, varmaan.
En saanut sitä päähäni, vaan kun lapsuus oli turvallisesti ohi hän alkoi sitten syyttää minua siitä. Kun en tietenkään enää voinut asialle mitään.
Katson, että ”hyvitin” asiaa hänelle sillä, että halusin lähetyä hänen kanssaan, kun olin noin 18-19-vuotias, koska eräs leuhka kaverini kehui hyviä välejään äitinsä kanssa (ja kadehti minun hyviä välejä isäni kanssa). Olisin muutoin varmaan ollut äitini kanssa sellaisissa väleissä, ettei siinä olisi ollut mitään hyvää.
En katso mitenkään voineeni pyytää anteeksikaan, koska äiti ei ole koskaan lähestynyt asiaa se edellä, että loukkasin häntä (=hänen omat tunteensa, ja että välittää niistä ja itsestään), vaan se edellä, että miten minua voi haukkua, arvostella ja nöyryytää sillä uskomuksella, että olen vain paha ja siksihän minä häntä loukkasin, eikä asiaa voi korjata.
Itse en käsitä tuollaista ajattelua lainkaan. Jos on tahtoa, minkä tahansa asian kahden ihmisen välillä voi korjata, varsinkin kun kyse ei ole mistään m u r hista tai sen tyyppisistä asioista.
Siksi se EI OLE HYVÄ ASIA, ettei hän syyttänyt minua jo lapsena, että silloinhan olisin nopeastikin tajunnut, miten hän on väärässä, en minä. Mutta hän ei paljastanut, että ei usko hyvää minusta lainkaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmost se on. Välillä se ottaa päähän, mutta nyt kun on tiedostanut mikä on homman nimi niin elämä on omalla vastuulla. Tekee itsensä näköisen ja silleen.
Ongelma on se, että narsisti on ottanut minusta sen mitä hän tarvitsee, mutta minä en saa häneltä vastinetta enkä kiitosta. Se, etten saa kiitosta laskee mieleni nollaan ja se, etten saa mitä tarvitsen tekee elämisestä mahdotonta. Ja siis en saa kenenkään avullakaan, tarttisin apua saadakseni asioita, joita tarvitsen. Lähinnä se on rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä, tukea. Että tervehtyisin.
ApKyllä lapsi tarvitsee rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Aikuinenkin tarvitsee, mutta aikuinen voi saada näitä omalta kumppaniltaan, ei äidiltään. En minäkään koskaan saanut hyviä eväitä, omalta äidiltä sain halveksuntaa, nöyryytystä ja mitätöintiä. Sellaista se elämä on. Olen saanut sellaiset eväät, jotka äitini pystyi antamaan, eli eväspussin toisten ihmisten nöyryyttämiseen. En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille, minun kanssani ei haluta olla. Olen joutunut tekemään itseni kanssa valtavan työn, jotta kykenen rakkauteen elämää kohtaan, en silti ole katkera siitä, mitä muut ovat saaneet ja minä en, sillä katkeroituminen olisi turhaa. Olen päättänyt olla kiitollinen elämästä ja ystävistä, rakkaista, heistä, jotka rakastavat minua, heiltä olen oppinut sellaisia asioita, joita oma äitini ei pystynyt opettamaan. Sanotaan, että aikuisena pystyt itse valitsemaan perheesi, eli ystävät. Tuntuisi todella oudolta alkaa syyttelemään äitiä asioista, joita hän ei kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, jos niin tekisin, hän todennäköisesti uhriutuisi, eikä kykenesi itsereflektioon, sillä sellaiset eväät hän on saanut.
On ikävää, että kärsit äitisuhteestasi edelleen. Olet nähnyt ja kokenut elämässäsi paljon pahaa, voisitko sallia itsellesi myös kaikkea hyvää?
Selittikö äitisi sinulle tätä jo koko ajan, kun olit pieni? ”En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille” sanoiko äitisi sinulle sinun normaalista käytöksestäsi, että älä ole ikävä muille, tai sinua kartetaan?
Toisekseen, minun äitini oli ikävä minulle, miten hän on siitä kärsinyt? Ei mitenkään. Jos olisinkin karttanut häntä, hän osoitti tarvitsevansa minua ja että minä olen muiden halveksimaksi tuleva hylkääjä, jos jätän hänet. Toimikohan äitisi samoin? Ei voinut, koska sinä et ole ollut hänen tarpeisiinsa vastaamassa, oppineena, että muuten sinua ei rakasta kukaan.
Ap
Ei minun äitini ei ole opettanut minulle elämästä mitään. Huomasin joskus nuorempana kieroutuneen vuorovaikutukseni ja ihmettelin miksi olin yksinäinen, oli tullut aika katsoa peiliin, vaikka se kirpaisi todella paljon. Se että ymmärtää, että itsekin osaa olla paha, ei ole mitään kivaa, olen vajavainen, ihmiset usein ovat ja jokaisessa on heikkoutensa ja hankaluutensa, mutta aikuiseksi kasvaminen on sitä, että ottaa omista hankaluuksista vastuun. Minäkin olin äitini likakaivo nuorena. En halunnut olla, mutta minulta ei kysytty.
Sinäkin tunnistat kaiken sen mistä olet jäänyt paitsi ja uskon, että kaikki tuo sinun vihasi äitiäsi kohtaan on pohjimmiltaan surua. Surua siitä, että sinua on kohdeltu huonosti. Olet ollut ihan samanlainen, kun kukatahansa rakastettu lapsi, olet vain jäänyt vailla rakkautta, eikä se johtunut sinusta.
Pystytkö nyt aikuisena hellimään sitä lasta sisälläsi, joka olisi tarvinnut hellyyttä vuosia sitten? mitä hyvää voisit sallia itsellesi tänään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmost se on. Välillä se ottaa päähän, mutta nyt kun on tiedostanut mikä on homman nimi niin elämä on omalla vastuulla. Tekee itsensä näköisen ja silleen.
Ongelma on se, että narsisti on ottanut minusta sen mitä hän tarvitsee, mutta minä en saa häneltä vastinetta enkä kiitosta. Se, etten saa kiitosta laskee mieleni nollaan ja se, etten saa mitä tarvitsen tekee elämisestä mahdotonta. Ja siis en saa kenenkään avullakaan, tarttisin apua saadakseni asioita, joita tarvitsen. Lähinnä se on rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä, tukea. Että tervehtyisin.
ApKyllä lapsi tarvitsee rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Aikuinenkin tarvitsee, mutta aikuinen voi saada näitä omalta kumppaniltaan, ei äidiltään. En minäkään koskaan saanut hyviä eväitä, omalta äidiltä sain halveksuntaa, nöyryytystä ja mitätöintiä. Sellaista se elämä on. Olen saanut sellaiset eväät, jotka äitini pystyi antamaan, eli eväspussin toisten ihmisten nöyryyttämiseen. En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille, minun kanssani ei haluta olla. Olen joutunut tekemään itseni kanssa valtavan työn, jotta kykenen rakkauteen elämää kohtaan, en silti ole katkera siitä, mitä muut ovat saaneet ja minä en, sillä katkeroituminen olisi turhaa. Olen päättänyt olla kiitollinen elämästä ja ystävistä, rakkaista, heistä, jotka rakastavat minua, heiltä olen oppinut sellaisia asioita, joita oma äitini ei pystynyt opettamaan. Sanotaan, että aikuisena pystyt itse valitsemaan perheesi, eli ystävät. Tuntuisi todella oudolta alkaa syyttelemään äitiä asioista, joita hän ei kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, jos niin tekisin, hän todennäköisesti uhriutuisi, eikä kykenesi itsereflektioon, sillä sellaiset eväät hän on saanut.
On ikävää, että kärsit äitisuhteestasi edelleen. Olet nähnyt ja kokenut elämässäsi paljon pahaa, voisitko sallia itsellesi myös kaikkea hyvää?
Selittikö äitisi sinulle tätä jo koko ajan, kun olit pieni? ”En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille” sanoiko äitisi sinulle sinun normaalista käytöksestäsi, että älä ole ikävä muille, tai sinua kartetaan?
Toisekseen, minun äitini oli ikävä minulle, miten hän on siitä kärsinyt? Ei mitenkään. Jos olisinkin karttanut häntä, hän osoitti tarvitsevansa minua ja että minä olen muiden halveksimaksi tuleva hylkääjä, jos jätän hänet. Toimikohan äitisi samoin? Ei voinut, koska sinä et ole ollut hänen tarpeisiinsa vastaamassa, oppineena, että muuten sinua ei rakasta kukaan.
ApEi minun äitini ei ole opettanut minulle elämästä mitään. Huomasin joskus nuorempana kieroutuneen vuorovaikutukseni ja ihmettelin miksi olin yksinäinen, oli tullut aika katsoa peiliin, vaikka se kirpaisi todella paljon. Se että ymmärtää, että itsekin osaa olla paha, ei ole mitään kivaa, olen vajavainen, ihmiset usein ovat ja jokaisessa on heikkoutensa ja hankaluutensa, mutta aikuiseksi kasvaminen on sitä, että ottaa omista hankaluuksista vastuun. Minäkin olin äitini likakaivo nuorena. En halunnut olla, mutta minulta ei kysytty.
Sinäkin tunnistat kaiken sen mistä olet jäänyt paitsi ja uskon, että kaikki tuo sinun vihasi äitiäsi kohtaan on pohjimmiltaan surua. Surua siitä, että sinua on kohdeltu huonosti. Olet ollut ihan samanlainen, kun kukatahansa rakastettu lapsi, olet vain jäänyt vailla rakkautta, eikä se johtunut sinusta.
Pystytkö nyt aikuisena hellimään sitä lasta sisälläsi, joka olisi tarvinnut hellyyttä vuosia sitten? mitä hyvää voisit sallia itsellesi tänään?
Taidat olla ihan oikeassa. En tiedä, mitä hyvää tänään, koska se, mihin tämä äidin toiminta on iskenyt pahiten ovat ihmissuhteet. Ei minua mikään materia tai yksin tekeminen ilahduta yhtään. Ja vaikka tästä puhuu, kukaan ei ymmärrä yhtään mitään. Kaikki vain ovat pahoillaan ja että toivottavasti pärjäät.
Minuata tuli tämän myötä tosi ihmisarka, ajattelen vain koko ajan sitä, miten minut voidaan mistäkin mitä ikinä teen tuomita, koska äiti puhui koko ajan niin.
Ap
Ja en tiedä jos äitini tapa toimia on se, mitä muistakin pelkään, hän ei siis sanonut, että olen satuttanut ja loukannut häntä ennen kuin vasta jälkikäteen, sitten kun sille ei voi enää mitään (ei edes jättää kyseistä henkilöä, koska syyllisyys, kun et pääse sillä hetkellä tajuamaan, että se ihminen on sairas) niin ehkä se on niin etten tiedä paremmasta, kuin että olemistani vihataan alusta loppuun saakka.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ainainen pelko ja viha siitä, että minua tuomitaan. Äitini sanoi myös minulle (yhä sanoo), että toiset eivät tuomitse ja arvostele minua koska salaavat sen, vaikkei hän tiedä siitä mitään, mutta haluaa että mä uskoisin niin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmost se on. Välillä se ottaa päähän, mutta nyt kun on tiedostanut mikä on homman nimi niin elämä on omalla vastuulla. Tekee itsensä näköisen ja silleen.
Ongelma on se, että narsisti on ottanut minusta sen mitä hän tarvitsee, mutta minä en saa häneltä vastinetta enkä kiitosta. Se, etten saa kiitosta laskee mieleni nollaan ja se, etten saa mitä tarvitsen tekee elämisestä mahdotonta. Ja siis en saa kenenkään avullakaan, tarttisin apua saadakseni asioita, joita tarvitsen. Lähinnä se on rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä, tukea. Että tervehtyisin.
ApKyllä lapsi tarvitsee rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Aikuinenkin tarvitsee, mutta aikuinen voi saada näitä omalta kumppaniltaan, ei äidiltään. En minäkään koskaan saanut hyviä eväitä, omalta äidiltä sain halveksuntaa, nöyryytystä ja mitätöintiä. Sellaista se elämä on. Olen saanut sellaiset eväät, jotka äitini pystyi antamaan, eli eväspussin toisten ihmisten nöyryyttämiseen. En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille, minun kanssani ei haluta olla. Olen joutunut tekemään itseni kanssa valtavan työn, jotta kykenen rakkauteen elämää kohtaan, en silti ole katkera siitä, mitä muut ovat saaneet ja minä en, sillä katkeroituminen olisi turhaa. Olen päättänyt olla kiitollinen elämästä ja ystävistä, rakkaista, heistä, jotka rakastavat minua, heiltä olen oppinut sellaisia asioita, joita oma äitini ei pystynyt opettamaan. Sanotaan, että aikuisena pystyt itse valitsemaan perheesi, eli ystävät. Tuntuisi todella oudolta alkaa syyttelemään äitiä asioista, joita hän ei kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, jos niin tekisin, hän todennäköisesti uhriutuisi, eikä kykenesi itsereflektioon, sillä sellaiset eväät hän on saanut.
On ikävää, että kärsit äitisuhteestasi edelleen. Olet nähnyt ja kokenut elämässäsi paljon pahaa, voisitko sallia itsellesi myös kaikkea hyvää?
Selittikö äitisi sinulle tätä jo koko ajan, kun olit pieni? ”En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille” sanoiko äitisi sinulle sinun normaalista käytöksestäsi, että älä ole ikävä muille, tai sinua kartetaan?
Toisekseen, minun äitini oli ikävä minulle, miten hän on siitä kärsinyt? Ei mitenkään. Jos olisinkin karttanut häntä, hän osoitti tarvitsevansa minua ja että minä olen muiden halveksimaksi tuleva hylkääjä, jos jätän hänet. Toimikohan äitisi samoin? Ei voinut, koska sinä et ole ollut hänen tarpeisiinsa vastaamassa, oppineena, että muuten sinua ei rakasta kukaan.
ApEi minun äitini ei ole opettanut minulle elämästä mitään. Huomasin joskus nuorempana kieroutuneen vuorovaikutukseni ja ihmettelin miksi olin yksinäinen, oli tullut aika katsoa peiliin, vaikka se kirpaisi todella paljon. Se että ymmärtää, että itsekin osaa olla paha, ei ole mitään kivaa, olen vajavainen, ihmiset usein ovat ja jokaisessa on heikkoutensa ja hankaluutensa, mutta aikuiseksi kasvaminen on sitä, että ottaa omista hankaluuksista vastuun. Minäkin olin äitini likakaivo nuorena. En halunnut olla, mutta minulta ei kysytty.
Sinäkin tunnistat kaiken sen mistä olet jäänyt paitsi ja uskon, että kaikki tuo sinun vihasi äitiäsi kohtaan on pohjimmiltaan surua. Surua siitä, että sinua on kohdeltu huonosti. Olet ollut ihan samanlainen, kun kukatahansa rakastettu lapsi, olet vain jäänyt vailla rakkautta, eikä se johtunut sinusta.
Pystytkö nyt aikuisena hellimään sitä lasta sisälläsi, joka olisi tarvinnut hellyyttä vuosia sitten? mitä hyvää voisit sallia itsellesi tänään?
Päin vastoin minun pitäisi tänään mennä pianotunnille ja esittää hyväntuulista ja virkeää. Sellaista elämäni on ollut aina. Kukaan ei näe mitään aitoa ja todellista minusta. Äitini tahto sekin, muutenhan se olisi paljastunut, mitä hän tekee minulle,
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä minä olisin toivonut perinnön vielä tekevän meistä onnellisen perheen. Että äitinikin haluaisi osansa siitä niin kovasti, että olisi valmis pyytämään amteeksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmost se on. Välillä se ottaa päähän, mutta nyt kun on tiedostanut mikä on homman nimi niin elämä on omalla vastuulla. Tekee itsensä näköisen ja silleen.
Ongelma on se, että narsisti on ottanut minusta sen mitä hän tarvitsee, mutta minä en saa häneltä vastinetta enkä kiitosta. Se, etten saa kiitosta laskee mieleni nollaan ja se, etten saa mitä tarvitsen tekee elämisestä mahdotonta. Ja siis en saa kenenkään avullakaan, tarttisin apua saadakseni asioita, joita tarvitsen. Lähinnä se on rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä, tukea. Että tervehtyisin.
ApKyllä lapsi tarvitsee rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Aikuinenkin tarvitsee, mutta aikuinen voi saada näitä omalta kumppaniltaan, ei äidiltään. En minäkään koskaan saanut hyviä eväitä, omalta äidiltä sain halveksuntaa, nöyryytystä ja mitätöintiä. Sellaista se elämä on. Olen saanut sellaiset eväät, jotka äitini pystyi antamaan, eli eväspussin toisten ihmisten nöyryyttämiseen. En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille, minun kanssani ei haluta olla. Olen joutunut tekemään itseni kanssa valtavan työn, jotta kykenen rakkauteen elämää kohtaan, en silti ole katkera siitä, mitä muut ovat saaneet ja minä en, sillä katkeroituminen olisi turhaa. Olen päättänyt olla kiitollinen elämästä ja ystävistä, rakkaista, heistä, jotka rakastavat minua, heiltä olen oppinut sellaisia asioita, joita oma äitini ei pystynyt opettamaan. Sanotaan, että aikuisena pystyt itse valitsemaan perheesi, eli ystävät. Tuntuisi todella oudolta alkaa syyttelemään äitiä asioista, joita hän ei kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, jos niin tekisin, hän todennäköisesti uhriutuisi, eikä kykenesi itsereflektioon, sillä sellaiset eväät hän on saanut.
On ikävää, että kärsit äitisuhteestasi edelleen. Olet nähnyt ja kokenut elämässäsi paljon pahaa, voisitko sallia itsellesi myös kaikkea hyvää?
Selittikö äitisi sinulle tätä jo koko ajan, kun olit pieni? ”En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille” sanoiko äitisi sinulle sinun normaalista käytöksestäsi, että älä ole ikävä muille, tai sinua kartetaan?
Toisekseen, minun äitini oli ikävä minulle, miten hän on siitä kärsinyt? Ei mitenkään. Jos olisinkin karttanut häntä, hän osoitti tarvitsevansa minua ja että minä olen muiden halveksimaksi tuleva hylkääjä, jos jätän hänet. Toimikohan äitisi samoin? Ei voinut, koska sinä et ole ollut hänen tarpeisiinsa vastaamassa, oppineena, että muuten sinua ei rakasta kukaan.
ApEi minun äitini ei ole opettanut minulle elämästä mitään. Huomasin joskus nuorempana kieroutuneen vuorovaikutukseni ja ihmettelin miksi olin yksinäinen, oli tullut aika katsoa peiliin, vaikka se kirpaisi todella paljon. Se että ymmärtää, että itsekin osaa olla paha, ei ole mitään kivaa, olen vajavainen, ihmiset usein ovat ja jokaisessa on heikkoutensa ja hankaluutensa, mutta aikuiseksi kasvaminen on sitä, että ottaa omista hankaluuksista vastuun. Minäkin olin äitini likakaivo nuorena. En halunnut olla, mutta minulta ei kysytty.
Sinäkin tunnistat kaiken sen mistä olet jäänyt paitsi ja uskon, että kaikki tuo sinun vihasi äitiäsi kohtaan on pohjimmiltaan surua. Surua siitä, että sinua on kohdeltu huonosti. Olet ollut ihan samanlainen, kun kukatahansa rakastettu lapsi, olet vain jäänyt vailla rakkautta, eikä se johtunut sinusta.
Pystytkö nyt aikuisena hellimään sitä lasta sisälläsi, joka olisi tarvinnut hellyyttä vuosia sitten? mitä hyvää voisit sallia itsellesi tänään?
Taidat olla ihan oikeassa. En tiedä, mitä hyvää tänään, koska se, mihin tämä äidin toiminta on iskenyt pahiten ovat ihmissuhteet. Ei minua mikään materia tai yksin tekeminen ilahduta yhtään. Ja vaikka tästä puhuu, kukaan ei ymmärrä yhtään mitään. Kaikki vain ovat pahoillaan ja että toivottavasti pärjäät.
Minuata tuli tämän myötä tosi ihmisarka, ajattelen vain koko ajan sitä, miten minut voidaan mistäkin mitä ikinä teen tuomita, koska äiti puhui koko ajan niin.
Ap
Mielestäni tämä aihe on sellainen, että sinun ei kannata puhua tästä muille, kun terapeutille. Aihe on vaikea ja muiden ihmisten on sitä myös vaikea ymmärtää. Saattaisit tahtomattasi karkoittaa ihmiset luotasi. Hienoa, että olet saanut tuosta ajtuksesta kiinni "ajattelen vain koko ajan, sitä miten minut voidaan mistäkin mitä ikinä teen tuomita." Se on sinulle todellinen pelko ja mielestäni aiheellinen siinä mielessä, että jos teet ikävästi muita kohtaan, sinulle ollaan ikävä. Jos olet ystävällinen muita kohtaan, myös sinulle ollaan todennäköisemmin ystävällinen ja vaikka joskus olisit ikävä toiselle, jolloin tämä tuomitseminen oikeasti voisi tapahtua, voit aina pyytää anteeksi ja olla pahoillasi.
Voit siis opetella tarkastelemaan itseäsi tekijänä. Käy mielessäsi läpi jokin vuorovaikutustilanne toisen kanssa ja kysy itseltäsi, olitko toista kohtaan ystävällinen? jos olit ja tunsit silti tuomitsevan pelkosi voit ajatella, että silloin pelkosi oli turha. Jotkut antavat myös yli egolleen (se ääni sinun sisälläsi, joka sinua tuomitsee kaikesta), jonkun lempinimen. Voit alkaa kutsua itsessäsi sitä puolta vaikka varikseski ja aina kun tunnistat itsessäsi tuomitsevan sisäisen puheen sanot itsellesi, että hiljaa varis!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmost se on. Välillä se ottaa päähän, mutta nyt kun on tiedostanut mikä on homman nimi niin elämä on omalla vastuulla. Tekee itsensä näköisen ja silleen.
Ongelma on se, että narsisti on ottanut minusta sen mitä hän tarvitsee, mutta minä en saa häneltä vastinetta enkä kiitosta. Se, etten saa kiitosta laskee mieleni nollaan ja se, etten saa mitä tarvitsen tekee elämisestä mahdotonta. Ja siis en saa kenenkään avullakaan, tarttisin apua saadakseni asioita, joita tarvitsen. Lähinnä se on rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä, tukea. Että tervehtyisin.
ApKyllä lapsi tarvitsee rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Aikuinenkin tarvitsee, mutta aikuinen voi saada näitä omalta kumppaniltaan, ei äidiltään. En minäkään koskaan saanut hyviä eväitä, omalta äidiltä sain halveksuntaa, nöyryytystä ja mitätöintiä. Sellaista se elämä on. Olen saanut sellaiset eväät, jotka äitini pystyi antamaan, eli eväspussin toisten ihmisten nöyryyttämiseen. En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille, minun kanssani ei haluta olla. Olen joutunut tekemään itseni kanssa valtavan työn, jotta kykenen rakkauteen elämää kohtaan, en silti ole katkera siitä, mitä muut ovat saaneet ja minä en, sillä katkeroituminen olisi turhaa. Olen päättänyt olla kiitollinen elämästä ja ystävistä, rakkaista, heistä, jotka rakastavat minua, heiltä olen oppinut sellaisia asioita, joita oma äitini ei pystynyt opettamaan. Sanotaan, että aikuisena pystyt itse valitsemaan perheesi, eli ystävät. Tuntuisi todella oudolta alkaa syyttelemään äitiä asioista, joita hän ei kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, jos niin tekisin, hän todennäköisesti uhriutuisi, eikä kykenesi itsereflektioon, sillä sellaiset eväät hän on saanut.
On ikävää, että kärsit äitisuhteestasi edelleen. Olet nähnyt ja kokenut elämässäsi paljon pahaa, voisitko sallia itsellesi myös kaikkea hyvää?
Selittikö äitisi sinulle tätä jo koko ajan, kun olit pieni? ”En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille” sanoiko äitisi sinulle sinun normaalista käytöksestäsi, että älä ole ikävä muille, tai sinua kartetaan?
Toisekseen, minun äitini oli ikävä minulle, miten hän on siitä kärsinyt? Ei mitenkään. Jos olisinkin karttanut häntä, hän osoitti tarvitsevansa minua ja että minä olen muiden halveksimaksi tuleva hylkääjä, jos jätän hänet. Toimikohan äitisi samoin? Ei voinut, koska sinä et ole ollut hänen tarpeisiinsa vastaamassa, oppineena, että muuten sinua ei rakasta kukaan.
ApEi minun äitini ei ole opettanut minulle elämästä mitään. Huomasin joskus nuorempana kieroutuneen vuorovaikutukseni ja ihmettelin miksi olin yksinäinen, oli tullut aika katsoa peiliin, vaikka se kirpaisi todella paljon. Se että ymmärtää, että itsekin osaa olla paha, ei ole mitään kivaa, olen vajavainen, ihmiset usein ovat ja jokaisessa on heikkoutensa ja hankaluutensa, mutta aikuiseksi kasvaminen on sitä, että ottaa omista hankaluuksista vastuun. Minäkin olin äitini likakaivo nuorena. En halunnut olla, mutta minulta ei kysytty.
Sinäkin tunnistat kaiken sen mistä olet jäänyt paitsi ja uskon, että kaikki tuo sinun vihasi äitiäsi kohtaan on pohjimmiltaan surua. Surua siitä, että sinua on kohdeltu huonosti. Olet ollut ihan samanlainen, kun kukatahansa rakastettu lapsi, olet vain jäänyt vailla rakkautta, eikä se johtunut sinusta.
Pystytkö nyt aikuisena hellimään sitä lasta sisälläsi, joka olisi tarvinnut hellyyttä vuosia sitten? mitä hyvää voisit sallia itsellesi tänään?
Taidat olla ihan oikeassa. En tiedä, mitä hyvää tänään, koska se, mihin tämä äidin toiminta on iskenyt pahiten ovat ihmissuhteet. Ei minua mikään materia tai yksin tekeminen ilahduta yhtään. Ja vaikka tästä puhuu, kukaan ei ymmärrä yhtään mitään. Kaikki vain ovat pahoillaan ja että toivottavasti pärjäät.
Minuata tuli tämän myötä tosi ihmisarka, ajattelen vain koko ajan sitä, miten minut voidaan mistäkin mitä ikinä teen tuomita, koska äiti puhui koko ajan niin.
ApMielestäni tämä aihe on sellainen, että sinun ei kannata puhua tästä muille, kun terapeutille. Aihe on vaikea ja muiden ihmisten on sitä myös vaikea ymmärtää. Saattaisit tahtomattasi karkoittaa ihmiset luotasi. Hienoa, että olet saanut tuosta ajtuksesta kiinni "ajattelen vain koko ajan, sitä miten minut voidaan mistäkin mitä ikinä teen tuomita." Se on sinulle todellinen pelko ja mielestäni aiheellinen siinä mielessä, että jos teet ikävästi muita kohtaan, sinulle ollaan ikävä. Jos olet ystävällinen muita kohtaan, myös sinulle ollaan todennäköisemmin ystävällinen ja vaikka joskus olisit ikävä toiselle, jolloin tämä tuomitseminen oikeasti voisi tapahtua, voit aina pyytää anteeksi ja olla pahoillasi.
Voit siis opetella tarkastelemaan itseäsi tekijänä. Käy mielessäsi läpi jokin vuorovaikutustilanne toisen kanssa ja kysy itseltäsi, olitko toista kohtaan ystävällinen? jos olit ja tunsit silti tuomitsevan pelkosi voit ajatella, että silloin pelkosi oli turha. Jotkut antavat myös yli egolleen (se ääni sinun sisälläsi, joka sinua tuomitsee kaikesta), jonkun lempinimen. Voit alkaa kutsua itsessäsi sitä puolta vaikka varikseski ja aina kun tunnistat itsessäsi tuomitsevan sisäisen puheen sanot itsellesi, että hiljaa varis!
Näin siis opit hiljalleen puolustaa itseäsi ja omaa hyvinvointiasi, siltä mitätöivältä äidin puheesta, josta on tullut sinun sisäinen tuomitseva äänesi.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä minä olisin toivonut perinnön vielä tekevän meistä onnellisen perheen. Että äitinikin haluaisi osansa siitä niin kovasti, että olisi valmis pyytämään amteeksi.
Ap
Eli yrität kiristää äitiäsi rahalla, vaikka olet vuosia haukkunut häntä ja suunnitellut erilaisia tapoja kostaa hänelle? En yhtään ihmettele, ettei hän halua sinun rahojasi.
Facebookissahan joku nuorimies pyysi itselleen isän korviketta, kun tästä oli nuoruudessa puutetta. Saikin.
Onhan sellaisia useitakin, jotka eivät pysty ikinä myöntämään virheitään, koska se murskaisi heidän hauraan itsetuntonsa. Narskuuden pohjalla on juuri tämä heikkous, syntynyt jo varhaislapsuudessa. Tarviiko niitä kommentointeja sitten niin tosissaan ottaakaan, kun lähtevät tästä hädästä ja revitään vaikka seinästä.
Kyllä lapsi tarvitsee rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Aikuinenkin tarvitsee, mutta aikuinen voi saada näitä omalta kumppaniltaan, ei äidiltään. En minäkään koskaan saanut hyviä eväitä, omalta äidiltä sain halveksuntaa, nöyryytystä ja mitätöintiä. Sellaista se elämä on. Olen saanut sellaiset eväät, jotka äitini pystyi antamaan, eli eväspussin toisten ihmisten nöyryyttämiseen. En kuitenkaan nöyryytä muita, sillä se aiheuttaa minussa häpeää, enkä halua, että muut karttaisivat minua, sillä niinhän käy jos olen ikävä muille, minun kanssani ei haluta olla. Olen joutunut tekemään itseni kanssa valtavan työn, jotta kykenen rakkauteen elämää kohtaan, en silti ole katkera siitä, mitä muut ovat saaneet ja minä en, sillä katkeroituminen olisi turhaa. Olen päättänyt olla kiitollinen elämästä ja ystävistä, rakkaista, heistä, jotka rakastavat minua, heiltä olen oppinut sellaisia asioita, joita oma äitini ei pystynyt opettamaan. Sanotaan, että aikuisena pystyt itse valitsemaan perheesi, eli ystävät. Tuntuisi todella oudolta alkaa syyttelemään äitiä asioista, joita hän ei kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, jos niin tekisin, hän todennäköisesti uhriutuisi, eikä kykenesi itsereflektioon, sillä sellaiset eväät hän on saanut.
On ikävää, että kärsit äitisuhteestasi edelleen. Olet nähnyt ja kokenut elämässäsi paljon pahaa, voisitko sallia itsellesi myös kaikkea hyvää?