Mitä ajattelet jos varatut ovat ihastuneet toisiinsa ja toinen sanoo, että...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et edes oikeasti tunne tätä ihastuksesi kohdetta. Toisen ihmisen oppii tuntemaan kunnolla vasta kun asuu ja on yhdessä vuosikymmeniä. Olet nyt omassa mielessäsi maalaillut ties mitä pilvilinnoja. Näet ihastuksesi vaaleanpunaisten lasien läpi täydellisenä. Totuus voi olo jotain ihan muuta. Ihmettelen, miten 40-vuotias ihminen voi olla noin naiivi ja ”sinisilmäinen” ja tunteidensa vietävissä. Ihmettelen myös rakkauden puutetta omia lapsia kohtaan. Etkö ymmärrä kuinka lapsesi kärsisivät, jos eroaisit heidän isästään? Missä on toisen ihmisen asemaan asettumisen taito? Empatia? Onneksi sentään tällä ihastuksesi kohteella on järki päässään.

Pienempi on toivonut että olisimme miehen kanssa onnellisia yhdessä ja yrittää kaikkensa meidän puolesta. On huomannut että joku on pielessä. 

Samoin teini on huomannut, mutta ihmettelee miksi emme eroa. Kärsii siitä että suhteemme on kaikesta yrittämisestä huolimatta jotenkin epävakaa ja välillä melko huono.

Niin eri tavalla lapset suhtautuvat kun huomaavat että vanhemmilla ei mene hyvin.

Monen kaksikymppisen huomaan ajattelevan jo niin, että vanhemmat itse tietävät mikä on parhaaksi.

Olen itsekin aina kuvitellut että on paras että vanhemmat eivät eroa. Mutta kyllä tekee kipeää nähdä sekin että lapset oireilevat huonosta suhteesta. 

Mikä tässä sitten olisi parempi... Lapset kärsivät että olemme yhdessä ja riitelemme ja lapset kärsivät erosta. Kumpikaan ei ole hyvä.

Itse en myöskään halua erota, mutta en vaan koskaan saa tuota toista ihmistä pois mielestäni. En vaikka vuosia kuluu.

ap

Lapset kärsii juuri siksi, kun sinä annat itsellesi erivapauden haaveilla unelmia, joihin he eivät kuulukaan elämäsi tärkeimpinä. Kannattaisiko mennä terapiaan ihan yksin ensi alkuun?

Hukkaat aikaasi.

Aivotutkijat ovat todistaneet, että aivoja voi ”kouluttaa” monin tavoin. Jos päätämme jotain, keho toimii yleensä sen mukaan. Esim. jos hymyilet (vaikkei hymyilytä), olosi kohenee ja tunnet itsesi iloisemmaksi siitä huolimatta ettei alun perin hymyyn ollut syytä.

Jos tietoisesti päätät osoittaa rakkautta omalle puolisollesi ja lapsillesi, voi aito tunne hyvinkin seurata pian perässä. Siksi kannattaa kokeilla ensin toisten hyvänä pitämistä, kun oma liitto tuntuu laimealta. Suurin virhe on keskittyä märehtimään omia kurjia fiiliksiä tai toteutumattomia toiveita ja odotuksia kuvitellen, että onni tulisi ulkopuolelta, jonkun toisen mukana.

Usko pois, kokemusta on. Oma liitto tuntui ankealta ja ihastuin toiseen. Päätin kuitenkin, että ensin yritän ihan kaikkeni kotona ennen kuin luovutan. En siis päättänyt jäädä kärvistelemään epätyydyttävään liittoon vaan ensin koettaa korjata siitä maailman parhaan liiton. Enkä ”nostanut kissaa pöydälle” tai mennyt terapiaan, koska ongelma ei ollut sellainen. Päätin vain muuttaa omaa asennettasi ja muuttua itse ihmiseksi, joka antaa ja saa rakkautta kotona. Meillä se tepsi paremmin kuin hyvin, koska puolisossani ei alun perinkään ollut mitään isoa vikaa. Hän kuitenkin muuttui valtavasti ihan vain sillä, että koki taas olevansa kotona rakastettu ja haluttu. Aloin saada häneltä samaa kohtelua takaisin, eikä mitään parempaa voi olla.

Vierailija kirjoitti:

En voi mitenkään ottaa yhteyttä tuohon mieheen jos hän kerran on sanonut noin.

Mietin vaan välillä, että emme keskustelleet asiasta perin pohjin. Mitä jos hän luuli että en ole valmis eroamaan, jättämään perhettäni ja elintasoani? Mitä jos hän katuu sitä että oli varovainen ja sanoi niin? Mitä jos hän haluaisikin olla yhteydessä mutta ei kehtaa? Kumpikaan ei kehtaa vaikka haluaisi?

Olin kahden vaiheilla omien ajatusteni kanssa, mutta mitä pidempään ajattelen, sitä tärkeämpää mulle on se mitä sydän sanoo. 

Varo ettei napsahda syyte vainoamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et edes oikeasti tunne tätä ihastuksesi kohdetta. Toisen ihmisen oppii tuntemaan kunnolla vasta kun asuu ja on yhdessä vuosikymmeniä. Olet nyt omassa mielessäsi maalaillut ties mitä pilvilinnoja. Näet ihastuksesi vaaleanpunaisten lasien läpi täydellisenä. Totuus voi olo jotain ihan muuta. Ihmettelen, miten 40-vuotias ihminen voi olla noin naiivi ja ”sinisilmäinen” ja tunteidensa vietävissä. Ihmettelen myös rakkauden puutetta omia lapsia kohtaan. Etkö ymmärrä kuinka lapsesi kärsisivät, jos eroaisit heidän isästään? Missä on toisen ihmisen asemaan asettumisen taito? Empatia? Onneksi sentään tällä ihastuksesi kohteella on järki päässään.

Pienempi on toivonut että olisimme miehen kanssa onnellisia yhdessä ja yrittää kaikkensa meidän puolesta. On huomannut että joku on pielessä. 

Samoin teini on huomannut, mutta ihmettelee miksi emme eroa. Kärsii siitä että suhteemme on kaikesta yrittämisestä huolimatta jotenkin epävakaa ja välillä melko huono.

Niin eri tavalla lapset suhtautuvat kun huomaavat että vanhemmilla ei mene hyvin.

Monen kaksikymppisen huomaan ajattelevan jo niin, että vanhemmat itse tietävät mikä on parhaaksi.

Olen itsekin aina kuvitellut että on paras että vanhemmat eivät eroa. Mutta kyllä tekee kipeää nähdä sekin että lapset oireilevat huonosta suhteesta. 

Mikä tässä sitten olisi parempi... Lapset kärsivät että olemme yhdessä ja riitelemme ja lapset kärsivät erosta. Kumpikaan ei ole hyvä.

Itse en myöskään halua erota, mutta en vaan koskaan saa tuota toista ihmistä pois mielestäni. En vaikka vuosia kuluu.

ap

Terapia

Kävin psykoterapeutilla kun tajusin että tää kuormittaa mua ihan liikaa. 5-10 kertaa ei auttanut yhtään. Ei terapeutti keksinyt mitään millä saisi jonkun ihmisen pois mielestään. Yritti kaikenmoista, mutta ei auttanut.

Oiskohan tähän joku lääke?

Tai auttaisko kannabis tms?

Ja tiedän että en ole ainoa joka haaveilee jonkun perään. Olisi kiva kuulla jos joku saanut terapeutilta apua, että miten pystyi auttamaan?

ap

Hohhoijjaa, kyllä on taas turhanpäiväistä pilvilinnojen rakentelua viritteillä. Sinussa on vikaa, jos et ymmärrä, että se toinen ei halua olla sinun kanssa. Piste.

Et sinä mitään kannabista tarvitse hyvä ihminen, sulla on neljänkympin kriisi! Siihen auttaa uusi harrastus, itsensä rakastaminen, urheilu, hyvä itsetuntemus, oman itsensä pohtiminen, self help -kirjat, kurssit jne.

Aivan normaalia ihastua pitkässä suhteessa, varsinkin juuri tuon ikäisenä kun tajuaa että oliko elämätodella tässsä? Jäitä hattuun, ja unohda eroaminen, älä täytä mieltäsi fantasioimalla ihastuksestasi, vaan yrität unohtaa. Ja hyväksy että tapasit ihanan ihmisen, mutta väärään aikaan.

Minulla oli aivan samanlainen ihastus ja rakastus. Elin vuosia vakuuttuneena siitä etten koskaa saa häntä mielestäni ja olen tuomittu tähän kaihonkipujen kohtaloon. Koska mies ei lähtenytkään lopulta mukaani, olin ainakin vuoden syvissä vesissä.

Sitten valitsin toisin. Valitsin etten aikoisi elää näin vaillinaista ja kivuliaan kaipauksen elämää. Valitsin ohjata aktiivisesti ajatuksiani muualla. Valitsin alkaa tehdä hemmetisti töitä itseni kanssa. Valitsin toisen miehen ja tein aktiivisesti psyykkistä työtä hänen suuntaansa. Valitsin olla ruokkimatta ihastuneita ajatuksiani.

Aluksi valitsin ”olen tämän miehen kanssa ja hyväksyn että oikeasti haluaisin toisen, mutta tyydyn tähän ennemmin kuin yksinäisyyteen ja kaipaukseen”. Tästä se lähti ja vuodessa kasvoi ajatukseen ”tätä kultakimpalettani en ikinä vaihda!” Ja tämä mies on mahtava: rakastava ja minusta kuin kukasta kämmenellä huolehtiva.

Niin kauan kuin pidät itsellesi ”ovea auki” hänen suuntaansa, et pääse hänestä irti ja olet pakkomielteesi vanki.

Vain sinä itse voit tehdä valinnan, sinun on itse tehtävä kova työ.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et edes oikeasti tunne tätä ihastuksesi kohdetta. Toisen ihmisen oppii tuntemaan kunnolla vasta kun asuu ja on yhdessä vuosikymmeniä. Olet nyt omassa mielessäsi maalaillut ties mitä pilvilinnoja. Näet ihastuksesi vaaleanpunaisten lasien läpi täydellisenä. Totuus voi olo jotain ihan muuta. Ihmettelen, miten 40-vuotias ihminen voi olla noin naiivi ja ”sinisilmäinen” ja tunteidensa vietävissä. Ihmettelen myös rakkauden puutetta omia lapsia kohtaan. Etkö ymmärrä kuinka lapsesi kärsisivät, jos eroaisit heidän isästään? Missä on toisen ihmisen asemaan asettumisen taito? Empatia? Onneksi sentään tällä ihastuksesi kohteella on järki päässään.

Pienempi on toivonut että olisimme miehen kanssa onnellisia yhdessä ja yrittää kaikkensa meidän puolesta. On huomannut että joku on pielessä. 

Samoin teini on huomannut, mutta ihmettelee miksi emme eroa. Kärsii siitä että suhteemme on kaikesta yrittämisestä huolimatta jotenkin epävakaa ja välillä melko huono.

Niin eri tavalla lapset suhtautuvat kun huomaavat että vanhemmilla ei mene hyvin.

Monen kaksikymppisen huomaan ajattelevan jo niin, että vanhemmat itse tietävät mikä on parhaaksi.

Olen itsekin aina kuvitellut että on paras että vanhemmat eivät eroa. Mutta kyllä tekee kipeää nähdä sekin että lapset oireilevat huonosta suhteesta. 

Mikä tässä sitten olisi parempi... Lapset kärsivät että olemme yhdessä ja riitelemme ja lapset kärsivät erosta. Kumpikaan ei ole hyvä.

Itse en myöskään halua erota, mutta en vaan koskaan saa tuota toista ihmistä pois mielestäni. En vaikka vuosia kuluu.

ap

Terapia

Kävin psykoterapeutilla kun tajusin että tää kuormittaa mua ihan liikaa. 5-10 kertaa ei auttanut yhtään. Ei terapeutti keksinyt mitään millä saisi jonkun ihmisen pois mielestään. Yritti kaikenmoista, mutta ei auttanut.

Oiskohan tähän joku lääke?

Tai auttaisko kannabis tms?

Ja tiedän että en ole ainoa joka haaveilee jonkun perään. Olisi kiva kuulla jos joku saanut terapeutilta apua, että miten pystyi auttamaan?

ap

Tee mielikuvaharjoituksia: kuvittele itsesi yksin pieneen asuntoon. Olette eronneet mutta ihastuksesi ei - hänhän haluaa pitää perheensä, minkä tiedätkin.

Lapsesi ovat miehesi ja tämän uuden kumppanin kanssa jossakin. Itse selaat tinderiä ja mietit, miten hulluja kaikki siellä ovat.

Sitten palaat takaisin todellisuuteen ja päätät, että saat nykyisen liittosi onnistumaan. Aloitat heti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis tietenkin tosi iso riski koska ei tunne toista tarpeeksi hyvin.

En oo ikinä ymmärtänyt pettämistä, salasuhteita ym. Nyt ymmärrän todella hyvin.

Oikeastaanhan se on aika hyvä tapa kokeilla toimisiko toisen kanssa. Jos ei toimi, niin ei tulisi turhaa eroa :)

Sori, provosoin, mut pidemmälle kuin ajattelee niin on niissä salasuhteissa ihan järkeäkin. Jos ne saa pidettyä salassa eikä oma mieli särjy niistä, kävi kuin kävi. Sit kun salasuhde etenee pidemmälle, voisi tehdä päätöksiä siinä että kannattaako vaihtaa vai ei :) Toki siinä aina se puoli, että toinen ei haluakaan erota ja toinen haluaa ja siinä kaikki mahdollisuudet kaikkeen tosi kurjaan sen jälkeen.

ap

Salasuhteella ei pysty testaamaan sitä millaista elämä toisen kanssa olisi. Lähinnä sillä saa testattua oman ja toisen valehtelutaidot. Hyvät -> olet menossa yhteen sellaisen henkilön kanssa, johon ei voi luottaa. Huonot -> paljastutte ja tulee pahin mahdollinen ero.

Tässä on nyt asiaa. Voin sanoa salasuhteen läpikäyneenä, että jos jotakin opit, niin itsestäsi sen, että sinuun et voi edes itse luottaa. Se oli kova kolaus ja allekirjoitan täysin väitteen, että pettäjä pettää ennen kaikkea itseään. Juurikin noin, että uskottelee ensinnä syitä, miksi pettää ja sen jälkeen tunteita, joita muka salasuhteessa on. Ja voi ollakin, voi että meilläkin sielunkumppanuksilla oli! 

Tästä huolimatta yllättäen juuri minä pysyin suhteessani siinä vaiheessa, kun päätöksiä olisi pitänyt tehdä. Vetosin hänen lapsiinsa (itse olen lapseton), miksi ei. Kyllä toki niin ajattelen edelleenkin, että lapsille parempi näin. Suhteesta irtirepäisy oli todella tuskallista, näin hänestä mm. vuosikausia unta lähes joka yö. 

Miehen kanssa asiat on selvitetty ja käyty läpi monellakin tavalla. Tuntuu, että hän on voinut asian antaa anteeksi nuoruuden hölmöilyn piikkiin, mutta itseäni juttu kaihertaa. Pistää mielessä ja sielussa aina silloin tällöin tietää, että en ole se lojaali, luotettava ihminen, jollaisena itseäni aemmin pidin. Petin itseni, petin arvoni ja tavoitteeni. Sitä on vaan opeltava anteeksi antoa itselleen.

Ainoa asia, minkä tämä kysymys saa minut ajattelemaan, on se, että aloittaja on aika tyhmä.

Vierailija kirjoitti:

Aivotutkijat ovat todistaneet, että aivoja voi ”kouluttaa” monin tavoin. Jos päätämme jotain, keho toimii yleensä sen mukaan. Esim. jos hymyilet (vaikkei hymyilytä), olosi kohenee ja tunnet itsesi iloisemmaksi siitä huolimatta ettei alun perin hymyyn ollut syytä.

Jos tietoisesti päätät osoittaa rakkautta omalle puolisollesi ja lapsillesi, voi aito tunne hyvinkin seurata pian perässä. Siksi kannattaa kokeilla ensin toisten hyvänä pitämistä, kun oma liitto tuntuu laimealta. Suurin virhe on keskittyä märehtimään omia kurjia fiiliksiä tai toteutumattomia toiveita ja odotuksia kuvitellen, että onni tulisi ulkopuolelta, jonkun toisen mukana.

Usko pois, kokemusta on. Oma liitto tuntui ankealta ja ihastuin toiseen. Päätin kuitenkin, että ensin yritän ihan kaikkeni kotona ennen kuin luovutan. En siis päättänyt jäädä kärvistelemään epätyydyttävään liittoon vaan ensin koettaa korjata siitä maailman parhaan liiton. Enkä ”nostanut kissaa pöydälle” tai mennyt terapiaan, koska ongelma ei ollut sellainen. Päätin vain muuttaa omaa asennettasi ja muuttua itse ihmiseksi, joka antaa ja saa rakkautta kotona. Meillä se tepsi paremmin kuin hyvin, koska puolisossani ei alun perinkään ollut mitään isoa vikaa. Hän kuitenkin muuttui valtavasti ihan vain sillä, että koki taas olevansa kotona rakastettu ja haluttu. Aloin saada häneltä samaa kohtelua takaisin, eikä mitään parempaa voi olla.

Tää oli kauniisti kirjoitettu.

Olen näiden vuosien aikana yrittänyt vaikka mitä mieheni kanssa mutta hän väittää etten aidosti rakasta häntä. Yritän pussailla, halailla, sanoa kaikkea kivaa. Siitä huolimatta mieheni kai vaistoo mun ajatukseni joskus. Välillä tulee sellainen tunne, että en edes jaksa yrittää kun oma mies ei tule vastaan ja minä yritän paljon enemmän. 

Tää on aivan kauhean raskasta kun mikään ei tuo järkeä ja sitä oikeaa tunnetta omaan päähän. Täytyy kai yrittää vielä kovemmin psyykata omia aivoja.

En ala vainoamaan sitä toista miestä. Niin hullu en ole. Toki toivon että hän ottaisi yhteyttä. Ja välillä mietin että itse ottaisin kohteliaasti yhteyttä, mutta pelkään kieltävää vastausta. En halua pilata rakastamani ihmisen elämää.

Ja toki rakastan omaa miestäni ja omia lapsiani, mutta ehkä he eivät ole ajatuksissani yhtä paljon kuin tuo toinen mies.  Rakkaus heihin on staattisempaa, tuosta toisesta haaveilen romanttisesti. 

ap

Onha se hyvä, että edes toisella on harkintakykyä. Voisin kuvitella eroavani jo puolisoni osoittautuisi aivan erilaiseksi kuin se henkilö jonka nain. Maailmassa on varmaan, paljonkin, ihania ihmisiä. Ei se kyllä riitä syyksi pettää annettua tahdonilmaisua. Puolisoshoppailulla ei saavuteta onnellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et edes oikeasti tunne tätä ihastuksesi kohdetta. Toisen ihmisen oppii tuntemaan kunnolla vasta kun asuu ja on yhdessä vuosikymmeniä. Olet nyt omassa mielessäsi maalaillut ties mitä pilvilinnoja. Näet ihastuksesi vaaleanpunaisten lasien läpi täydellisenä. Totuus voi olo jotain ihan muuta. Ihmettelen, miten 40-vuotias ihminen voi olla noin naiivi ja ”sinisilmäinen” ja tunteidensa vietävissä. Ihmettelen myös rakkauden puutetta omia lapsia kohtaan. Etkö ymmärrä kuinka lapsesi kärsisivät, jos eroaisit heidän isästään? Missä on toisen ihmisen asemaan asettumisen taito? Empatia? Onneksi sentään tällä ihastuksesi kohteella on järki päässään.

Pienempi on toivonut että olisimme miehen kanssa onnellisia yhdessä ja yrittää kaikkensa meidän puolesta. On huomannut että joku on pielessä. 

Samoin teini on huomannut, mutta ihmettelee miksi emme eroa. Kärsii siitä että suhteemme on kaikesta yrittämisestä huolimatta jotenkin epävakaa ja välillä melko huono.

Niin eri tavalla lapset suhtautuvat kun huomaavat että vanhemmilla ei mene hyvin.

Monen kaksikymppisen huomaan ajattelevan jo niin, että vanhemmat itse tietävät mikä on parhaaksi.

Olen itsekin aina kuvitellut että on paras että vanhemmat eivät eroa. Mutta kyllä tekee kipeää nähdä sekin että lapset oireilevat huonosta suhteesta. 

Mikä tässä sitten olisi parempi... Lapset kärsivät että olemme yhdessä ja riitelemme ja lapset kärsivät erosta. Kumpikaan ei ole hyvä.

Itse en myöskään halua erota, mutta en vaan koskaan saa tuota toista ihmistä pois mielestäni. En vaikka vuosia kuluu.

ap

Ei ole pakko riidellä lasten nähden. Toista voi kohdella kunnioittavasti ja asiallisesti, vaikka suhde ei kukoistaisi. Lapset eivät analysoi esim. kosketustenne määrää tai himokkuutta, jos kohtelette toisianne heidän nähdensä ystävällisesti.

Onko ongelma sitten loppujen lopuksi se, että et rakastakaan omaa miestäsi aidosti? Siinä tapauksessa ero voi tulla ilman mitään kolmansia osapyöriä. Haetko mielesi avulla aktiivisesti turvaa tuosta uudesta miehestä? Kuvittelet että hän pelastaisi tilanteen? Et uskalla erota ennen kuin on uusi mies katsottuna? Niin kuin joku jo sanoi, onni ei tule ulkopuolelta, siis toisesta ihmisestä, vaan sinusta itsestäsi. 

Vaikuttaa siltä, että et ole onnellinen nykyisessä suhteessa. Uusi ihastus on vaan pakokeino huonosta olosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et edes oikeasti tunne tätä ihastuksesi kohdetta. Toisen ihmisen oppii tuntemaan kunnolla vasta kun asuu ja on yhdessä vuosikymmeniä. Olet nyt omassa mielessäsi maalaillut ties mitä pilvilinnoja. Näet ihastuksesi vaaleanpunaisten lasien läpi täydellisenä. Totuus voi olo jotain ihan muuta. Ihmettelen, miten 40-vuotias ihminen voi olla noin naiivi ja ”sinisilmäinen” ja tunteidensa vietävissä. Ihmettelen myös rakkauden puutetta omia lapsia kohtaan. Etkö ymmärrä kuinka lapsesi kärsisivät, jos eroaisit heidän isästään? Missä on toisen ihmisen asemaan asettumisen taito? Empatia? Onneksi sentään tällä ihastuksesi kohteella on järki päässään.

Pienempi on toivonut että olisimme miehen kanssa onnellisia yhdessä ja yrittää kaikkensa meidän puolesta. On huomannut että joku on pielessä. 

Samoin teini on huomannut, mutta ihmettelee miksi emme eroa. Kärsii siitä että suhteemme on kaikesta yrittämisestä huolimatta jotenkin epävakaa ja välillä melko huono.

Niin eri tavalla lapset suhtautuvat kun huomaavat että vanhemmilla ei mene hyvin.

Monen kaksikymppisen huomaan ajattelevan jo niin, että vanhemmat itse tietävät mikä on parhaaksi.

Olen itsekin aina kuvitellut että on paras että vanhemmat eivät eroa. Mutta kyllä tekee kipeää nähdä sekin että lapset oireilevat huonosta suhteesta. 

Mikä tässä sitten olisi parempi... Lapset kärsivät että olemme yhdessä ja riitelemme ja lapset kärsivät erosta. Kumpikaan ei ole hyvä.

Itse en myöskään halua erota, mutta en vaan koskaan saa tuota toista ihmistä pois mielestäni. En vaikka vuosia kuluu.

ap

Terapia

Kävin psykoterapeutilla kun tajusin että tää kuormittaa mua ihan liikaa. 5-10 kertaa ei auttanut yhtään. Ei terapeutti keksinyt mitään millä saisi jonkun ihmisen pois mielestään. Yritti kaikenmoista, mutta ei auttanut.

Oiskohan tähän joku lääke?

Tai auttaisko kannabis tms?

Ja tiedän että en ole ainoa joka haaveilee jonkun perään. Olisi kiva kuulla jos joku saanut terapeutilta apua, että miten pystyi auttamaan?

ap

Luin sellaisesta keinosta kuin nlp-terapia. En ole vielä sen syvemmin tutustunut aiheeseen, siitä näyttää olevan kirjoja ja kursseja saatavilla. Kyseessä on tekniikka, jolla opetellaan ajattelemaan asioista eri tavalla. Siinä romutetaan sellaiset ajattelurakenteet joiden takia jumittaa elämässään. Mielestäni se vaikutti kiinnostavalta ja aion tutustua siihen tarkemmin. Ehkä se olisi se mikä auttaisi sinuakin? Siinä ei tongita mitään lapsuuden traumoja tak muuta, ei ole varsinaista terapiaa siis siinä mielessä, vaan jonkinlaista mielenhallintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et edes oikeasti tunne tätä ihastuksesi kohdetta. Toisen ihmisen oppii tuntemaan kunnolla vasta kun asuu ja on yhdessä vuosikymmeniä. Olet nyt omassa mielessäsi maalaillut ties mitä pilvilinnoja. Näet ihastuksesi vaaleanpunaisten lasien läpi täydellisenä. Totuus voi olo jotain ihan muuta. Ihmettelen, miten 40-vuotias ihminen voi olla noin naiivi ja ”sinisilmäinen” ja tunteidensa vietävissä. Ihmettelen myös rakkauden puutetta omia lapsia kohtaan. Etkö ymmärrä kuinka lapsesi kärsisivät, jos eroaisit heidän isästään? Missä on toisen ihmisen asemaan asettumisen taito? Empatia? Onneksi sentään tällä ihastuksesi kohteella on järki päässään.

Pienempi on toivonut että olisimme miehen kanssa onnellisia yhdessä ja yrittää kaikkensa meidän puolesta. On huomannut että joku on pielessä. 

Samoin teini on huomannut, mutta ihmettelee miksi emme eroa. Kärsii siitä että suhteemme on kaikesta yrittämisestä huolimatta jotenkin epävakaa ja välillä melko huono.

Niin eri tavalla lapset suhtautuvat kun huomaavat että vanhemmilla ei mene hyvin.

Monen kaksikymppisen huomaan ajattelevan jo niin, että vanhemmat itse tietävät mikä on parhaaksi.

Olen itsekin aina kuvitellut että on paras että vanhemmat eivät eroa. Mutta kyllä tekee kipeää nähdä sekin että lapset oireilevat huonosta suhteesta. 

Mikä tässä sitten olisi parempi... Lapset kärsivät että olemme yhdessä ja riitelemme ja lapset kärsivät erosta. Kumpikaan ei ole hyvä.

Itse en myöskään halua erota, mutta en vaan koskaan saa tuota toista ihmistä pois mielestäni. En vaikka vuosia kuluu.

ap

Terapia

Kävin psykoterapeutilla kun tajusin että tää kuormittaa mua ihan liikaa. 5-10 kertaa ei auttanut yhtään. Ei terapeutti keksinyt mitään millä saisi jonkun ihmisen pois mielestään. Yritti kaikenmoista, mutta ei auttanut.

Oiskohan tähän joku lääke?

Tai auttaisko kannabis tms?

Ja tiedän että en ole ainoa joka haaveilee jonkun perään. Olisi kiva kuulla jos joku saanut terapeutilta apua, että miten pystyi auttamaan?

ap

Tuo on kyllä tyhmä kysymys, että" oiskohan tähän joku lääke." Miksi tuollaista kysyt? Tosi hölmöltä kuulostaa. Et myöskään tarvitse mitään terapiaa, vaan ainoastaan oman vakaan päätöksen ettet haikaile miehen perään, JOKA EI HALUA SINUA. Eri asia olisikin, jos molemmat olisi valmiit eroamaan ( ja molemmat siis onnettomia nykyisessä suhteessa). Luuletko ettei muut ole koskaan ihastuneet? Ihastus saattaa kestää vaikka vuosikymmeniä, mutta se on jokaisen omissa käsissä kauanko aiot ajatella häntä? Ja kannattaisiko lähinnä keskittyä niihin asioihin miksi sinä ja miehesi ette ole tällä hetkellä onnellisia? Se on niin itsekäs ajatus, että haluaa vaan äkkiä löytää uuden rakkauden, niin sitten ero ei satu niin paljon kun on muuta mietittävää. Monethan tekevät juuri noin, ja se on kyllä vittumaisin teko mitä voi puolisolleen tehdä. Jättää vasta silloin kun on itse rakastunut uuteen. Hyi että!

Vierailija kirjoitti:

Onko ongelma sitten loppujen lopuksi se, että et rakastakaan omaa miestäsi aidosti? Siinä tapauksessa ero voi tulla ilman mitään kolmansia osapyöriä. Haetko mielesi avulla aktiivisesti turvaa tuosta uudesta miehestä? Kuvittelet että hän pelastaisi tilanteen? Et uskalla erota ennen kuin on uusi mies katsottuna? Niin kuin joku jo sanoi, onni ei tule ulkopuolelta, siis toisesta ihmisestä, vaan sinusta itsestäsi. 

En enää tiedä rakastanko aidosti.

Mieheni ihastui toiseen varmaan 10 vuotta sitten ja käyttäytyi niin että en tiedä olenko sen jälkeen rakastanut aidosti. Epäilen että hän on pettänyt minua vuosien varrella mutta mitään hän ei ole myöntänyt.

Varmaan haen turvaa tuosta uudesta miehestä ja näen hänet ainutlaatuisena, jolla aidommat tunteet minuun kuin miehelläni. Totuutta en tietenkään kummastakaan miehestä tiedä, kumpi rakastaa ja rakastaako kumpikaan.

Erota en osaa enkä jaksa. Pystyisin eroamaan vain jos saisin tuon toisen. En usko että ihastun enää koskaan elämässäni kehenkään toiseen.

ap

Ap:lta puuttuu empatiakykyä. Hän näkee vain itseensä, omat tunteensa, omat tarpeensa.

Mietipä hetki, miltä tuntuisi olla miehen kanssa, jolle olet vain "ihan ok vaihtoehto". Tämä mies haaveilisi salaa siitä unelmiensa naisesta vuosi toisensa jälkeen. Sinä vaistoaisit sen jollain tasolla. Haluaisitko sellaiseen asemaan itse parisuhteessa?

Jos et, voit vain kuvitella millaisessa asemassa miehesi on juuri nyt. Hän on naisen kanssa, joka haikailee muualle. Luullen, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

Onko sulla poikaa? Haluaisitko omalle pojallesi sellaista kohtaloa, että hän olisi naimisissa naisen kanssa, joka haikailee vain jotain toista miestä ja suunnittelee eroa salaa? Niinpä.

Asetu muiden ihmisten saappaisiin ja ajattele.