mitä teen mun jatkuvan syövänpelon kanssa? :/

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sun kannattaa miettiä asiaa joltakin muulta kantilta.

Miksi pelkäät sairastumista ja kuolemaa? Ne ovat realistisesti katsoen täysin normaali osa ihmisen elämää.

Koetko elämäsi erityisen arvokkaaksi ja tärkeäksi, kun pelkäät kuolevasi jo nuorena?

Vai onko kuolemaan, sairauteen ja lääkärissä juoksemiseen keskittyminen tekemistä, jolla perustelet sitä että pelkäätkin itse asiassa elämistä?

Mitä jätät elämässäsi tekemättä kun keskityt pelkäämiseen ja turhissa tutkimuksissa ravaamiseen?

pelkään, että elämäni menee hukkaan, että en ehdi saavuttaa asioita joita haluan. Pelkään myös mitä tapahtuisi vanhemmilleni tai koiralleni. Olen perheen ainoa lapsi. Koen olevani arvokas perheelleni, muuten täysin yhdentekevä, ihan kuin kaikki muutkin ihmiset.

En myöskään usko oikein mihinkään. Olemattomuus pelottaa. Se, että ei ole mitään.

ap

Vaarini kuoli syöpään (joka alkoi imusolmuksesyöpänä ja uusiutui kai sitten ja levisi suolistoon ja maksaan) kun olin 16v. Se otti uskomattoman koville, itkin 2 vuotta joka ikinen päivä. Muistan vieläkin kun eilisen kun hän kertoi ensimmäistä kertaa, että oli löytänyt kaulastaan patin mutta tuskin se mitään on.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos niissä rinnoissa on joka tapauksessa kaiken maailman patteja, niin sellaisen löytyminen ei ole mitään uutta. Voit tarkistuttaa rintasi säännöllisin väliajoin (kerran vuodessa max, ettet koko ajan siellä ramppaa), ja siinä välillä lakkaat murehtimasta. Jos joskus käy niin että löytyykin kasvain, se leikataan sitten pois. Anna vastuu terveydenhuollolle tässä.

T: rintasyövän sairastanut

Tässä astuukin kuvaan kaikki uutisointi: "Tutki rintasi" "kaikki patit näytettävä lääkärille AINA" "pirkko-liisa oli 25 kun sairastui rintasyöpään". Ahdistaa ihan hirveästi!

Vaikka yritän ajatella, että tämmöiset mun rinnat nyt vaan on niin sitten tulee uutisia, jotka estävät kaiken järkeilyn.

ap

Mieti sitä, että uskotkohan liian sinisilmäisesti kaiken, mitä uutisoidaan ja mainostetaan. Menetkö johonkin paniikkiin noiden juttujen takia? Joskus se on juuri niiden tarkoituskin. Ei ne syöpäyhdistyksetkään olisi olemassa ilman pelkääviä ja toimintaa rahoittavia ihmisiä. Rauhoitu ja järkeile itsesi ulos niistä. Minäkin pelkäsin lapsuuteni ja nuoruuteni ihosyöpää pelottelun ja ison luomen takia. Jossain vaiheessa tajusin, että olisin jo kuollut, jos tuo luomi olisi vaarallinen. Sittemmin luomihysteria on lievittynytkin tässä yhteiskunnassa.

Pelkäsin muitakin syöpiä ja aina niihin oli joku "syy". Sitten päätin, etten jaksa enää pelätä. Jokainen kuolee joskus johonkin. Jos koko ajan pelkää tai stressaa jotakin, niin kuolee luultavasti aiemmin. En tosin pelännyt hysteerisesti enkä tehnyt sen vuoksi mitään, olin ehkä enemmänkin huolissani. Mutta sekin on turhaa. Se ei hyödytä mitään.

Et siis oikeastaan pelkää syöpää tai kuolemaa, vaan sitä että käytät elämäsi huonosti. Ja mitä teet nyt, miten käytät elämäsi? Huolehtimiseen ja pelkäämiseen.

20 vuoden päästä sun ei tarvi enää pelätä syöpää. Pelkäät vain, että aika ei riitä enää, kun tuhlasit nuoruuden ja varhaisaikuisuuden ihan tyhmiin asioihin, kuten pelkäämiseen.

Keskity enemmän elämästä nauttimiseen ja niihin asioihin, mitä haluat saavuttaa. Jopa siinä määrin, ettet ehdi murehtia turhia. Jos et pysty, niin kuvittele, että sulla on jo se syöpä ja kuolet 10 vuoden päästä. Miten haluat käyttää ne 10 vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Vaarini kuoli syöpään (joka alkoi imusolmuksesyöpänä ja uusiutui kai sitten ja levisi suolistoon ja maksaan) kun olin 16v. Se otti uskomattoman koville, itkin 2 vuotta joka ikinen päivä. Muistan vieläkin kun eilisen kun hän kertoi ensimmäistä kertaa, että oli löytänyt kaulastaan patin mutta tuskin se mitään on.

ap

Selvästi vaarin kuolema on taustalla tässä sun pelossa. Aika kumma, koska mulle kävi juuri päinvastoin, kun mun äiti kuoli syöpään. Mulle tuli voimakas elämänhalu ja tunne ettei kuolemaa ja sairautta kannata pelätä vaan ne tulee kun tulee ja mun tärkein tehtävä on elää.

Sun ei kannata hukata aikaa ja energiaa suremiseen. Älä sure itseäsi, äläkä isoisääsi: koita muistella häntä myönteisten muistojen kautta että hän oli rakas ihminen jonka läsnäolo elämässäsi oli lahja jonka sait. Kiinnitä huomiosi kaikkeen siihen mitä sulla on, älä siihen mikä voidaan viedä pois. Sulle sun elämä on ainutlaatuinen ja tärkeä. Vain sinä voit tehdä elämästäsi elämisen arvoista.

Olin aikoinani teininä kirjoittanut muistiin erään Nazim Hikmetin runon, mutta vasta äidin kuoltua ymmärsin sen syvällisemmin ja laitan sen nyt sinulle:

Elämä ei ole pila.

Suhtaudu elämään vakavasti

odottamatta elämän jälkeisiä aikoja

enempää kuin orava.

Tehtäväsi on: elää

Suhtaudu elämään vakavasti,

niin vakavasti että voisit kuolla

selkä muuria vasten

kädet selän taakse sidottuna,

tai tutkimuspöytäsi luona

mikroskooppisi ääressä,

että ihmiset joitten kasvoja et ole nähnyt,

saisivat elää,

että voisit kuolla

mielessäsi luja vakaumus:

juuri näin elämä on hyvä.

Suhtaudu elämään vakavasti,

niiin vakavasti,

että vielä seitsemänkymmentävuotiaana

voisit istuttaa oliivipuun

et jättääksesi sen  jälkeesi,

vaan koska elät,

koska elämä on sinulle kallis.

 

Tarvitsisit terapian tueksi lääkehoidon. Olen sinua vanhempi ja sairastuin syöpään, eikä maailma ympäritäni hajonnut minnekään. Suurimmalla osalla esim rintasyöpään sairastuneilla ei ole mainittavia riskitekijöitä. Voimia ja parempia aikoja sinulle!