Mikä asia on sinua eniten yllättänyt viiden vuoden sisällä?

Pierun lemu kaupan käytävällä jossa ei näy ketään ihmistä. Kummitukset ehkä myös pierevät.🌪️🌬️

....... Et hoksaan.

Se, kuinka surkeaksi TV-ohjelmatarjonta on mennyt. Sehän on nykyään pääasiassa joko täysin moraalittomia realityohjelmia, muita mukahauskoja onnettomia, toisiaan matkivia formaatteja ja pitkälti vielä samoilla tv-kasvoilla, ja viimeiseksi, sekä näiden uusintoja että muidenkin ohjelmien uusintoja, uusintojen uusintoja ja uusintojen uusintojen uusintoja.

Vierailija kirjoitti:

Pierun lemu kaupan käytävällä jossa ei näy ketään ihmistä. Kummitukset ehkä myös pierevät.🌪️🌬️

🤣tämä.

.

Se, että hain ja sain töitä lempparihuvipuistostani! Kaks kesää jo siellä ajeltu laitteita 😍 Muutin toiselle paikkakunnallekin sen takia, pois kotikunnastani, ja jätin entisen elämäni sinne. Itsetuntokin on kasvanut huimasti tuon työn seurauksena. Ja mä kun luulin, etten oppisi mitään uutta 😅 Kyllä sitä vaan oppii, kun on intoa ja motivaatio korkealla🤩

. Tiesin, et luet tätä.

Pistekirjoitus kertookin enemmän kuin mitä olen ymmärtänyt.

Tämä palsta; ihmisten tyhmyys, ilkeys ja kateus.

Ihan käsittämätöntä.

Se että A. Stubb ei ole vieläkään tullut kaapista.

Kuinka hyvin osakkeet ovat tuottaneet. Voisin jäädä jo nyt elämään niiden varassa.

Sen että suurin osa ihmisistä on oikeasti mukavia ja haluavat tehdä toisilleen hyvää😊❤️

Vierailija kirjoitti:

Se, että silloin kun eksyn ihmisten ilmoille niin jostain syystä olen ihan haluttua seuraa. Näin ei todellakaan ole ollut oikeastaan koskaan ennen, olen aina ollut se hylkiö joka ei oikein kelpaa kaveriksi tai mihinkään porukoihin. Se on minulle suht ahdistava kokemus aina kun menee jonnekin missä on "paljon" ihmisiä, niin joku tulee juttelemaan ja kyselemään kaikkea. Tai silloin kun vielä opiskelin ja porukka hakeutui usein seuraani. Ei sellainen ihminen, joka on aina joutunut olemaan enempivähempi yksin osaa olla normaali tuollaisissa tilanteissa. Se on hämmentävää kun asiat meneekin ihan päälaelleen. Omalla tavallaan se on ihan kivaa ja imartelevaa, mutta ihan helsvetin ahdistavaa. Ja kun en oikeastaan edes kaipaa mitään seuraa yms.

Terveisin Naispelko26

Voit joskus olla silti vielä iloinen siitä, että ihmiset tulevat puhumaan ja oikeasti eivät välttele seuraasi. Itse kun oikeasti jatkan edelleen sillä samalla hylkiölinjalla ja minulle ei tule kukaan puhumaan mitään ja sitten itse yritän mennä puhumaan monesti huonoin tuloksin. Toivon itse oikeasti, että joskus joku puhuisi jotain, kun olen aika puhelias, mutta tarvisin siihen alkuun päästäkseni apua toisilta. Itse olen nuori nainen. 

Tuohon alun kysymykseen voisin sanoa, että se todellakin ihmetyttänyt kuinka vaikeaa on edetä elämässään ja oikeastaan näistä vuosista ei ole jäänyt minulle mitään käteen. En ole päässyt opiskelemaan, töissä hyvin vähän, mitään "uutta" koulusta ei ole lukion jälkeen. Ei edelleenkään ystäviä eli nämä vuodet voisi sanoa ovat menneet aika ohi ja hyviä muistoja aika vähän jäänyt. Toisaalta aika surullinen ajatus, kun nämäkin vuodet voisi "ottaa kokonaan pois" satunnaisia hyviä hetkiä lukuunottamatta. Mitään merkitsevää ei ole tapahtunut ja se vuosien "sumussa" meneminen on myös pelottavakin ajatus. Ehkä se on ollut myös yllätys kuinka nopeasti elämä alkaa saada sitä suuntaa, että tekisi mieli huutaa ei sinnepäin, mutta toisaalta et vaan saakkaan suuntaa käännettyä, vaikka tahtoisitkin. 

se, että olen vieläkin sinkkunainen, vaikka toivomus omasta perheestä on kova :(

En ole edelleenkään saanut lasta

Ihmisten töykeys. Näyttäytyy naurettavuutena todellisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että silloin kun eksyn ihmisten ilmoille niin jostain syystä olen ihan haluttua seuraa. Näin ei todellakaan ole ollut oikeastaan koskaan ennen, olen aina ollut se hylkiö joka ei oikein kelpaa kaveriksi tai mihinkään porukoihin. Se on minulle suht ahdistava kokemus aina kun menee jonnekin missä on "paljon" ihmisiä, niin joku tulee juttelemaan ja kyselemään kaikkea. Tai silloin kun vielä opiskelin ja porukka hakeutui usein seuraani. Ei sellainen ihminen, joka on aina joutunut olemaan enempivähempi yksin osaa olla normaali tuollaisissa tilanteissa. Se on hämmentävää kun asiat meneekin ihan päälaelleen. Omalla tavallaan se on ihan kivaa ja imartelevaa, mutta ihan helsvetin ahdistavaa. Ja kun en oikeastaan edes kaipaa mitään seuraa yms.

Terveisin Naispelko26

Voit joskus olla silti vielä iloinen siitä, että ihmiset tulevat puhumaan ja oikeasti eivät välttele seuraasi. Itse kun oikeasti jatkan edelleen sillä samalla hylkiölinjalla ja minulle ei tule kukaan puhumaan mitään ja sitten itse yritän mennä puhumaan monesti huonoin tuloksin. Toivon itse oikeasti, että joskus joku puhuisi jotain, kun olen aika puhelias, mutta tarvisin siihen alkuun päästäkseni apua toisilta. Itse olen nuori nainen. 

Tuohon alun kysymykseen voisin sanoa, että se todellakin ihmetyttänyt kuinka vaikeaa on edetä elämässään ja oikeastaan näistä vuosista ei ole jäänyt minulle mitään käteen. En ole päässyt opiskelemaan, töissä hyvin vähän, mitään "uutta" koulusta ei ole lukion jälkeen. Ei edelleenkään ystäviä eli nämä vuodet voisi sanoa ovat menneet aika ohi ja hyviä muistoja aika vähän jäänyt. Toisaalta aika surullinen ajatus, kun nämäkin vuodet voisi "ottaa kokonaan pois" satunnaisia hyviä hetkiä lukuunottamatta. Mitään merkitsevää ei ole tapahtunut ja se vuosien "sumussa" meneminen on myös pelottavakin ajatus. Ehkä se on ollut myös yllätys kuinka nopeasti elämä alkaa saada sitä suuntaa, että tekisi mieli huutaa ei sinnepäin, mutta toisaalta et vaan saakkaan suuntaa käännettyä, vaikka tahtoisitkin. 

Osaan kyllä samaistua tuohon, että on suht puhelias, mutta tarvitsee sen aloitteen joltain muulta ihmiseltä. Itse en kyllä alkuun ole puhelias vaikka joku tulisikin juttelemaan, mutta ajan myötä sitten alan kyllä jo puheliaaksikin. Sekin on minut yllättänyt miten tietyt ihmiset jaksavat/jaksoivat "piirittää" minua vaikka eivät juurikaan saaneet sanaa irti minusta. Ja kun en pidä itseäni edes mitenkään helposti lähestyttävän oloisenakaan.

Ja olen minä sinällään ihan tyytyväinen siihen, että en ihan niin paskha ihminen ole, että seurani ei kelpaa. Olen vaan aika helkkarin hämilläni aina niissä tilanteissa kun joku tulee heittämään jotain small talkia suht puun takaa minulle. Siis MINULLE, tyypille jota on aina hyljeksitty ja ajettu pois jos olen jollekin seuraani tarjonnut.

Terveisin Naispelko26

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että silloin kun eksyn ihmisten ilmoille niin jostain syystä olen ihan haluttua seuraa. Näin ei todellakaan ole ollut oikeastaan koskaan ennen, olen aina ollut se hylkiö joka ei oikein kelpaa kaveriksi tai mihinkään porukoihin. Se on minulle suht ahdistava kokemus aina kun menee jonnekin missä on "paljon" ihmisiä, niin joku tulee juttelemaan ja kyselemään kaikkea. Tai silloin kun vielä opiskelin ja porukka hakeutui usein seuraani. Ei sellainen ihminen, joka on aina joutunut olemaan enempivähempi yksin osaa olla normaali tuollaisissa tilanteissa. Se on hämmentävää kun asiat meneekin ihan päälaelleen. Omalla tavallaan se on ihan kivaa ja imartelevaa, mutta ihan helsvetin ahdistavaa. Ja kun en oikeastaan edes kaipaa mitään seuraa yms.

Terveisin Naispelko26

Voit joskus olla silti vielä iloinen siitä, että ihmiset tulevat puhumaan ja oikeasti eivät välttele seuraasi. Itse kun oikeasti jatkan edelleen sillä samalla hylkiölinjalla ja minulle ei tule kukaan puhumaan mitään ja sitten itse yritän mennä puhumaan monesti huonoin tuloksin. Toivon itse oikeasti, että joskus joku puhuisi jotain, kun olen aika puhelias, mutta tarvisin siihen alkuun päästäkseni apua toisilta. Itse olen nuori nainen. 

Tuohon alun kysymykseen voisin sanoa, että se todellakin ihmetyttänyt kuinka vaikeaa on edetä elämässään ja oikeastaan näistä vuosista ei ole jäänyt minulle mitään käteen. En ole päässyt opiskelemaan, töissä hyvin vähän, mitään "uutta" koulusta ei ole lukion jälkeen. Ei edelleenkään ystäviä eli nämä vuodet voisi sanoa ovat menneet aika ohi ja hyviä muistoja aika vähän jäänyt. Toisaalta aika surullinen ajatus, kun nämäkin vuodet voisi "ottaa kokonaan pois" satunnaisia hyviä hetkiä lukuunottamatta. Mitään merkitsevää ei ole tapahtunut ja se vuosien "sumussa" meneminen on myös pelottavakin ajatus. Ehkä se on ollut myös yllätys kuinka nopeasti elämä alkaa saada sitä suuntaa, että tekisi mieli huutaa ei sinnepäin, mutta toisaalta et vaan saakkaan suuntaa käännettyä, vaikka tahtoisitkin. 

Osaan kyllä samaistua tuohon, että on suht puhelias, mutta tarvitsee sen aloitteen joltain muulta ihmiseltä. Itse en kyllä alkuun ole puhelias vaikka joku tulisikin juttelemaan, mutta ajan myötä sitten alan kyllä jo puheliaaksikin. Sekin on minut yllättänyt miten tietyt ihmiset jaksavat/jaksoivat "piirittää" minua vaikka eivät juurikaan saaneet sanaa irti minusta. Ja kun en pidä itseäni edes mitenkään helposti lähestyttävän oloisenakaan.

Ja olen minä sinällään ihan tyytyväinen siihen, että en ihan niin paskha ihminen ole, että seurani ei kelpaa. Olen vaan aika helkkarin hämilläni aina niissä tilanteissa kun joku tulee heittämään jotain small talkia suht puun takaa minulle. Siis MINULLE, tyypille jota on aina hyljeksitty ja ajettu pois jos olen jollekin seuraani tarjonnut.

Terveisin Naispelko26

Ymmärrän kyllä sen mitä tarkoitat ja oikeasti itsekin olen aina ihmeissäni jos joku ihminen  mukava minulle. Niitä huonoja kokemuksia on niin paljon, että jokainen ystävällinen sana on sellainen jonka muistan pitkään. Olen tottunut aina saamaan jotain pahaa ja tottunut siihen ja todellakin arvostan jokaista hyvää juttua paljon. Ikävää oikeasti myöntää, että asiat ovat näin, mutta ei voi kieltää eli hyvä asia on yllätys, kun jollekin taas paha asia on. Ja ehkä sen pitäisi mieluummin mennä niin, että se huono asia olisi harvinaisempi juttu. Itsekin, kun nyt yritin ihan mukava olla muille.

Sain töitä, joita olen aina halunnut. Ne osoittautuivatkin kyllä sitten todella haastaviksi.

Mun mielestä se miten paljon älypuhelimet on muuttaneet elämää on oikeasti hämmentävä juttu. Hankin itse älypuhelimen vasta noin viisi vuotta sitten ja itselläkin sen käyttö on kyllä nykyään tosi suurta. Ja isolta osalta aika tyhmää, tai ainakin viihteellistä. Äänikirjoja kuuntelen nykyään tosi paljon - en olisi uskonut.

Yksityiselämässä en olisi uskonut miten vaikea ja iso juttu ensimmäisen lapsen syntymä on ollut ja miten haastavia asioita parisuhteessa on tullut eteen - ja että tästä huolimatta olemme yhä yhdessä ja yritämme parhaamme. 🙂