Miten muuttaa itseään? Nautin toisten epäonnesta :(

Ihmisillä on tapana liioitella asioita. Olen huomannut, että moni onneaan somessa hehkuttava ihminen ei todellisuudessa niin onnellinen olekaan... Pääasiassa jokaisella suomalaisella tavisperheellä on saman tyyppiset elämät. Esimerkiksi luin juuri erään tuttavani facepostauksen, jossa hehkuttaa niin ihanaa miestään, mutta todellisuudessa tiedän, että kyseisessä suhteessa on uskottomuutta ja olivat ainakin hetki sitten ihan eron partaalla. Jotkut bloggaajat saa kuvilla sen illuusion, että elämä on täydellistä, mutta ei oikeasti ole...

Minä en jaksa tuhlata elämääni kateuteen. Olen onnellinen siitä, että olen henkisesti ja fyysisesti terve, on vakituinen työpaikka keskinkertaisella palkalla, on muutama hyvä läheinen ystävä, rakastava kumppani, parin vuoden välein voidaan matkustella, kun saa säästettyä jne. Lapsia ei ainakaan vielä ole ja ehkä tulee, ehkä ei.

En jaksa myöskään vatvoa toisten epäonnea, koska jokaiselle niitä tulee joskus ja se on vain elämää.

Ala sanomaan ääneen muiden kuullen, mitä olet mieltä muiden onnesta. Saat melko varmaan useita diagnooseja, joista voit valita mieluisimman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on samanlaisia kuin sinä. Itsekin olen. Jotkut eivät sitä vaan myönnä itselle, mutta näin se valitettavasti menee.

Minä tunnen vain yhden ihmisen, joka osaa aidosti iloita toisen onnesta.

Ei ole. On surullista, että maailmassa on niin paljon kateutta. Se on synti ja lähtöisin pahasta. Siitäkin voi opetella eroon, jos on kateelliseksi alkanut.

Olen ollut kateellinen viimeksi lapsena, ja muistan kyllä miten se enemmän söi minua kuin ketään muuta. Sitten kun opit iloitsemaan toisten puolesta, olet tosi vahvoilla. Hankalinta on olla iloinen sellaisen ihmisen puolesta, joka on tehnyt sinulle pahaa, mutta olet parempi ihminen ja voit henkisesti paremmin kun saat iloa toisten onnesta.

Meidän on ehkä hankala nähdä kuka täällä on aidosti vilpittömän onnellinen, kun on näitä apn kaltaisia esittäjiä (mikä on halveksuttavaa ja aiheuttaa laajempaa epäjärjestystä ja hämmennystä kuten kaksinaamaisuus yleensä), mutta toivottavasti moni myös on aito. On parempi uskoa toisista hyvää. 😊

No etpä kovin myötätuntoiselta ihmiseltä vaikuta itsekään. Vai onko mielestäsi empaattista nimitellä apua hakevaa ihmistä kaksinaamaiseksi esittäjäksi samalla, kun korostat omaa erinomaisuuttasi.

Vierailija kirjoitti:

Huomattu on, varsinkin blogilistan kärjessä olevien blogien kommenteissa. Oikein olet ottanut asiaksesi käydä kimppuun kateuksissasi. Kaikelle tulee stoppi.

Suurin osa tietää jo kuka kirjoittaa ja mihin blogeihin.

Vahingonilohan on iloa aidoimmillaan, siihen ei sisälly kateutta ollenkaan.

Pitkästä aikaa rehellinen ja avoin kirjoitus. Kiitos! Tunnistan samat itsessänikin. Tosin elämässäni on tapahtunut paljon ikäviä asioita, joita harvalle sattuu niin useaan kertaan niin lyhyessä ajassa. Syytä olisi olla kiitollinen, miten hengitän yhä ja jotenkin pärjään. 

Huomasin kyllä, että kun kaikki ikävä tapahtui minulle sain paljon "ystäviä" ja "tukijoita". Ikävä tilanne vetää kuin magneetti ja ehkä se on ainoa kanava, jolloin moni kokee olevansa tarpeellinen edes jossakin elämässään? Osalla "auttajista" oli hyvin lämmin sydän ja paljon viisaita ajatuksia, joten on vähän hassuakin miten heitä ei enää näy pärjätessäni taas. Olen kyllä kaikkia kiittänyt ja ylistänyt antamastaan tuesta, ettei kyse ole ainakaan minun suhtautumisestani heihin. Osa jopa nyt selkeästi kateellisia, miten saan elämäni järjestymään parhain päin. 

Ehkä kyse on meidän tapakulttuurista? Kunnon ihminen kärsii ja tyhjän naurajasta ei ole mihinkään? Pitää olla vakava työihminen ja hoitaa hommansa? Mitä enemmän ikäviä tapahtuu sen luontevampaa se on meille? On helpompi kontaktoida toista silloin kuin keksiä, miten osaisi iloita toisen puolesta? Ei meille ole oikein annettu käytösmallia, miten voi yhdessä jakaa ja juhlia jotakin kivaa mitä yhdelle tapahtuu? Pönötämme häissä ja ristiäisissä samalla tavoin kuin hautajaisissakin. Kaikki on usein asiallista ja nielemme tyhjää, jos juhlissa joku ei mene juhlien protokollan mukaan käyttäytyen ja pukeutuen.  Kuin myös juhlakalut ovat yhtä lailla kyvyttömiä esim. kiittämään siitä, miten mukavaa on saada juhlia kaikkien kanssa ja miten se juuri tekee juhlasta juhlan. Tai laittaa matkakuvien myötä iloiset terkut kaikille, jotka kuvaa katsovat. Siis jakaa sitä iloa, eikä leikkiä näyteikkunaa onneen.

Kateuden tunne ei välttämättä silloin ole kateutta, vaan osattomuuden, ulkopuolisuuden tunnetta? En tiedä, mutta usein huomaan iloitsevani toisen ilosta kun se jaetaan minulle kuin esiteltäisiin kuinka hauskaa meillä onkaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on tapana liioitella asioita. Olen huomannut, että moni onneaan somessa hehkuttava ihminen ei todellisuudessa niin onnellinen olekaan... Pääasiassa jokaisella suomalaisella tavisperheellä on saman tyyppiset elämät. Esimerkiksi luin juuri erään tuttavani facepostauksen, jossa hehkuttaa niin ihanaa miestään, mutta todellisuudessa tiedän, että kyseisessä suhteessa on uskottomuutta ja olivat ainakin hetki sitten ihan eron partaalla. Jotkut bloggaajat saa kuvilla sen illuusion, että elämä on täydellistä, mutta ei oikeasti ole...

Minä en jaksa tuhlata elämääni kateuteen. Olen onnellinen siitä, että olen henkisesti ja fyysisesti terve, on vakituinen työpaikka keskinkertaisella palkalla, on muutama hyvä läheinen ystävä, rakastava kumppani, parin vuoden välein voidaan matkustella, kun saa säästettyä jne. Lapsia ei ainakaan vielä ole ja ehkä tulee, ehkä ei.

En jaksa myöskään vatvoa toisten epäonnea, koska jokaiselle niitä tulee joskus ja se on vain elämää.

Pahimman illuusion loit ihan itse blogissasi, jos pitää valita. Kateutesi on määräämätön, ei mitään rajaa.

Kannattaa varmaan ainakin miettii ketkä ansaitsee ja ei ansaitse sellaista kohtelua.

Mitä sillä loppujen lopuksi on väliä niiden muiden kannalta oletko "aito" jos kuitenkin autat eikä ne huomaa eroa. Tässä mielessä vähän tekopyhä kommentti tuolta "huijariksi" kutsuvalta.

Mä kans luulen että tuo on aika yleistä. Itsessänikin jossakin määrin tunnistan samaa. Eikä se ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan.

Se, että miettii näitä ja haluaisi olla parempi ihminen, on jo paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on samanlaisia kuin sinä. Itsekin olen. Jotkut eivät sitä vaan myönnä itselle, mutta näin se valitettavasti menee.

Minä tunnen vain yhden ihmisen, joka osaa aidosti iloita toisen onnesta.

Ei ole. On surullista, että maailmassa on niin paljon kateutta. Se on synti ja lähtöisin pahasta. Siitäkin voi opetella eroon, jos on kateelliseksi alkanut.

Olen ollut kateellinen viimeksi lapsena, ja muistan kyllä miten se enemmän söi minua kuin ketään muuta. Sitten kun opit iloitsemaan toisten puolesta, olet tosi vahvoilla. Hankalinta on olla iloinen sellaisen ihmisen puolesta, joka on tehnyt sinulle pahaa, mutta olet parempi ihminen ja voit henkisesti paremmin kun saat iloa toisten onnesta.

Meidän on ehkä hankala nähdä kuka täällä on aidosti vilpittömän onnellinen, kun on näitä apn kaltaisia esittäjiä (mikä on halveksuttavaa ja aiheuttaa laajempaa epäjärjestystä ja hämmennystä kuten kaksinaamaisuus yleensä), mutta toivottavasti moni myös on aito. On parempi uskoa toisista hyvää. 😊

No etpä kovin myötätuntoiselta ihmiseltä vaikuta itsekään. Vai onko mielestäsi empaattista nimitellä apua hakevaa ihmistä kaksinaamaiseksi esittäjäksi samalla, kun korostat omaa erinomaisuuttasi.

Väitätkö ettei ap sitten aloituksessaan antanut itsestään kaksinaamaisen esittäjän kuvaa? Hyvin selkeästi hän paljasti tämän.

Mielestäsi pitäisi vain kehua apta ja kertoa että kateus on normaalia, niinhän täällä jo tehtiin? Minusta se kertoo vakavista ongelmista, jos kihisee kiukusta toisten onnelle mutta on sitten muodon vuoksi ja omaa egoaan pönkittääkseen neuvomassa ja "auttamassa", mutta kuitenkin nauttii toisten surusta. Nämä on apn omia sanoja. Kyllähän tuolla taustalla on pakko olla paha olo, joku musta möykky sisuksissa.

Jotta voi muuttua, täytyy hyväksyä totuus itsestään ja sitten suunnata aktiivisesti sitä muutosta kohti. Viestini oli kuitenkin tarkoitettu avuksi ja kannustamaan iloitsemaan toisten puolesta oman itsensäkin takia. Kateus syö miestä. Ihan jopa suosittelisin aplle terapiaa tuon takia.

Tunnistan, ja minulla se on omaa epävarmuutta siitä että olen huonompi, en ole riittävän hyvä. Olen tyytyväinen omaan elämääni ja saanut sen minkä olen elämältä halunnut, mutta tunnen kyllä alemmuutta esim. koulutetumpien, varakkaampien, kauniimpien ihmisten suhteen jos asiaa enempi tarkkailen (vaikka olen tyytyväinen omaan keskiarvoelämääni enkä vaihtaisi esim. vapaa-aikaani tai perhe-elämääni menestykseen tai rahaan). Se, että joku eroaa, saa potkut tai tai uupuu pikkulapsiaikana, laskee minun itse itselleni asettamaa kuvitteellista rimaa, ja vähentää pelkoa siitä että jos minullekin kävisi noin, olisin luuseri (koska se toinen ei minusta ole luuseri) tai herättää tunteen että voin ehkä antaa itselleni anteeksi vähemmän onnistumisen tällä saralla jos olen jollain toisella saralla "keskimääräistä onnistuneempi". Aina kun kuulee jostakusta joka ei saanut hakemaansa työtä tai sai parkkisakon, se "antaa luvan" itsellekin olla epätäydellinen.

Jep, kipeetä on, mutta ei juuri häiritse kun sen tiedostaa ja osaa käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan, ja minulla se on omaa epävarmuutta siitä että olen huonompi, en ole riittävän hyvä. Olen tyytyväinen omaan elämääni ja saanut sen minkä olen elämältä halunnut, mutta tunnen kyllä alemmuutta esim. koulutetumpien, varakkaampien, kauniimpien ihmisten suhteen jos asiaa enempi tarkkailen (vaikka olen tyytyväinen omaan keskiarvoelämääni enkä vaihtaisi esim. vapaa-aikaani tai perhe-elämääni menestykseen tai rahaan). Se, että joku eroaa, saa potkut tai tai uupuu pikkulapsiaikana, laskee minun itse itselleni asettamaa kuvitteellista rimaa, ja vähentää pelkoa siitä että jos minullekin kävisi noin, olisin luuseri (koska se toinen ei minusta ole luuseri) tai herättää tunteen että voin ehkä antaa itselleni anteeksi vähemmän onnistumisen tällä saralla jos olen jollain toisella saralla "keskimääräistä onnistuneempi". Aina kun kuulee jostakusta joka ei saanut hakemaansa työtä tai sai parkkisakon, se "antaa luvan" itsellekin olla epätäydellinen.

Jep, kipeetä on, mutta ei juuri häiritse kun sen tiedostaa ja osaa käsitellä.

Ja tähän toki liittyy se, että mielelläni autan, ja siis oikeasti _haluan olla avuksi_, haluan helpottaa toisen taakkaa tilanteessa jossa itsekin olisin kaivannut tai olen saanut samaa. Mutta kyllä, auttaminen saa myös minut tuntemaan itseni pystyväksi ja tärkeäksi. Tiedostan tämänkin, ja osaan arvioida kriittisesti omia motiivejani ja tarjota apua niin että vaikka saisin siitä itsekin iloa, se ei ole se avun syy vaan toiminta lähtee avunsaajan toiveesta/tarpeesta. En tuputa tai ylhäältä päin neuvo.

Itselläni oli samoin nuorempana. Etenkin jos joku kaveri erosi kumppanistaan, tunsin aitoa iloa. Johtuisiko sitten siitä, että kaverin erotessa minusta tuli hänelle tärkeämpi? Eli kun kaverilla meni huonosti, hän kaipasi minun tukeani ja merkityksellisyyden tunteeni lisääntyi.

Jostain syystä nykyään en enää tunne samoin. Jos joku kaveri eroaa tai kokee muuta ikävää, olen aidosti harmissani. Ehkä syynä on se, että nyt olen itse onnellinen? En nyt ihan täydellisen tyytyväinen ole elämääni, mutta riittävän tyytyväinen kuitenkin. Ihana mies ja kiva työ. Asiat on hyvin.

Nykyään en tunnekaan iloa edes silloin, kun jollain inhoamallani ihmisellä menee huonosti. Aiemmin se tunne eli vahvana myös. Ennemminkin tuo tunne on nykyään neutraali. Toisaalta jos inhottavalla ihmisellä menee hyvin, niin silloin hieman ketuttaa, koska mielestäni tämä henkilö ei ole ansainnut sitä. Eli mitään zen-tilaa en todellakaan ole saavuttanut, mutta tuosta ikävästä APn kuvailemasta reagoinnista olen itse päässyt eroon iän ja elämäntilanteen muutoksen myötä.

N28

Hyvä että olet ymmärtänyt ongelmasi ja haluat muuttaa sen, siitä muutos voi alkaa. Mielestäni lähtökohtana on, että itsensä muihin vertaamisen sijaan alkaa miettiä syitä olla kiitollinen omassa elämässään. Mainitsit jo muutamia aloituksessa, keskity niihin.

Se on arvokasta, että olet tukenut muita, kun heillä on mennyt huonosti. Jatka sitä. Minusta ei ole välttämätöntä niin paljon pohtia, mistä motiivista auttaa.

Minä en ole kateellinen muille. Jos joku pärjää elämässään, niin tiedän, että hän on varmasti tehnyt töitä onnensa eteen. Yleensä en ole kateellinen mistään tavaroista tai omaisuudesta. Jos jollain on jotain hienoa, mä yritän ottaa mallia, ja keksiä miten mulla voisi olla asiat yhtä hyvin.

Tiedostan myös, että jokaisella on omat ongelmansa, joita ei aina huudella julkisesti. Vaikka jonkun ihmisen elämä näyttää somessa kivalta, pitää aina muistaa, että some on some, ei todellisuus.

Realismia on myös se, että on olemassa fiksumpia ja taitavampia ihmisiä kuin minä. Miksi olisin tällaisen ihmisen menestyksestä kateellinen?

Vahingoniloinen olen ehkä epäreilulle, epärehelliselle, ilkeälle ja ikävälle tyypille. Mutta kateellinen en ole hänellekään.

Jos Suomessa asuu, niin ei kai tuossa ole mitään muutettavaa? Tärkeää ei ole se, että itsellä menee hyvin, vaan se, että muilla menee huonosti.

No kannattaahan tuota asiaa työstää. Jokin tärkeä elämästäsi kuitenkin uupuu, jos aidosti iloitset toisten vastoinkäymisistä. Onko sinulla täyttämättömiä haaveita, onko elämäsi sellaista, kuin toivoisit sen olevan? Oliko lapsuuden kodissasi samanlainen ilmapiiri, oltiinko toisten ahdingosta iloisia? 

Pääsääntöisesti voisi sanoa niin, että hyvinvoiva ihminen haluaa myös muille hyvää. Jos ihminen kokee, että hyvää on maailmassa vain rajallisesti, toisille annettu hyvä koetaan olevan itseltä pois. Näin ei tietenkään ole, vaan tällöin oma maailmankuva on puutetta täynnä. Sitäkin voi onneksi muuttaa, omia tarpeita kuuntelemalla ja huomaamalla oman elämän hyviä puolia.

Oletko sellainen kilpailija tyyppi joka haluaa olla paras kaikessa ja etenkin tyttökavereiden kesken aina kova kilpailu pystyssä ihan joka ikiestä asiasta?

Taitaa olla aika monellakin suomalaisella tuo piirre. Mistäpä sanonta " se jolla onni on, se onnen kätkeköön" tulisikaan..

Pelkkä provo aloitus.

Noin sairasta ihmistä, kuin ap, ei voi olla olemassa, ja jos olisikin, ei hän levittelisi sairauttaan julkisesti.

Vaikka tämä onkin nimetön foorumi, omien ilkeiden juttujen kertominen on kuitenkin tietyllä tavalla julkista.

Aina joku tietää.

Mulla on ollut samaa ongelmaa ja se on selvästi juontanut juurensa lapsuudenkodista, jossa on ollut ankaran ilkkuva suhtautuminen muihin ihmisiin.

Osittain ratkon tätä sillä, että en edes seuraa sellaisia ihmisiä missään, joiden jutut jollain tavalla rasittavat tai hämmentävät. Jos tekisin niin, kokisin varmaan paljon vahvemmin empatiauupumusta. Mulla meni pitkään tajuta että on ihan ok tehdä näin.

Sellaisia ihmisiä joiden jutut jotenkin ahdistavat/häiritsevät ainakin tuntuu olevan aika paljon, ja on ihan ok olla kiinnittämättä näihin juttuihin mitään huomiota. En jaksa kuunnella omakehuja, muiden pilkkaamista tai muutakaan turhaa. Ja kaikki asiat joita tässä tarkoitan ei edes ole mitenkään moraalisesti pahoja juttuja, vaan ihan vaan esim. somen teennäisyys ärsyttää helposti. Mutta ei ne vaan ole oikeasti huomionarvoisia asioita, ihan sama mulle, niin kauan kuin joku ei vahingoita muita en yleensä jaksa reagoida asioihin enää mitenkään.

En myöskään seuraa ihmisiä jotka saavat jostain syystä mut tuntemaan alemmuutta ja stressiä, elämä on liian lyhyt sellaiselle. Mutta toisaalta huomaan että koenkin sellaista nykyään paljon vähemmän.

Itsemyötätunto ja omasta elämästä parhaan mahdollisen tekeminen on tärkeää.

Yritän ympäröidä itseäni myönteisillä asioilla - musiikilla, elokuvilla, ajatuksilla, sarjoilla, kirjoilla, peleillä, blogeilla, jne. joissa on positiivista sisältöä. Sillä on oikeasti todella iso vaikutus. 

(Täällä palstallakaan en edes klikkaa auki todella montaa keskustelua joiden sisällön voi olettaa olevan tyhjänpäiväistä paskannakkelua.)

En halua että kukaan kärsii, toivon että muut on oikeasti onnellisia, ja haluan oikeasti maailmasta valtavan paljon paremman paikan, mutta jotta voisin jaksaa kokea näin, täytyy mun eristää itseäni niistä asioista jotka saa mut tuntemaan että elämä on julmaa ja tyhjänpäiväistä ja ihmiset typeriä, ajattelemattomia ja ilkeitä. Onneksi mulla on muutamia ihania läheisiä ja onneksi maailmassa on myös hyviä ihmisiä.