Lue keskustelun säännöt.
Ero kolmannen pyörä takia - jättäjä ikionnellinen
Risukasa
15.11.2019 |
Mies jätti toisen takia ja lasten mukaan ikionnellinen, vaikka erosta on vasta viikko. Suhde on lähtenyt käyntiin urakalla ja onni kukoistaa. Tää kuulostaa aivan järkyttävälle, koska itse olen niin pettynyt kaikkeen tällä hetkellä. En voi käsittää, ettei toisella tunnu missään. Voiko tämä olla aivan tosi, että toisilla ero menee näin helposti eikä ongelmia erosta tule?
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on rakastunut. Oletko itse koskaan ollut? Jos olet, ei pitäisi ihmetellä. Sehän on mahtavin tunne maailmassa.
Mahtavin tunne maailmassa, varsinkin kun se perustuu pettämiselle ja oman perheensä jättämiselle, eli petokselle ?? "Isi ei nyt kuule millään ehdi, kun isin pitää rynkyttää vielä muutamaan kertaan, eli jutellaan sitten ensi viikolla, eikö"? Hieno pohja rakentaa suhdetta. Lapset tykkää.
Erossa tuskin on syytöntä osapuolta. Kantsii tsigaa peiliin myös sen jätetyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi, ei minulla ainakaan mitään tunteita ollut kun jätin exäni ja oli toinen kuvioissa. Nyt on kummatkin exiä enkä kumpaakaan ole surenut. Ainoastaan tuhlattu aika vituttaa ja menetetyt rahat mitä meni ensimmäisen liiton takia. Jos kummatkin olisi jättänyt väliin niin elämä olisi ihan erillaista.
Joko mies on käsitellyt eron jo ollessanne yhdessä tai sitten hän joutuu käsittelemään sen myöhemmin. Ole kuitenkin sinä fiksu ja murehdi se pois alta nyt, niin olet tukevilla jaloilla sitten, kun mies ehkä tajuaakin tekosensa ja palaa vinkumaan sinua takaisin...
Mulle kävi samoin. Erottiin ja mies jäi taloon. Karmea tunne kun selvisi että olikin salasuhde työkaveriin. Ei tainnut mennä montaa kuukautta kun uusi asui jo siellä. Tunne on ihan hirveä, erosta on noin puolitoista vuotta, rumat asiat sain tietää myöhemmin. Jälkikäteen mietin että mies puhui aina ihaillen tästä työkaverista. Ei käynyt mielessäkään että heillä on suhde kun ikäeroa on parikymmentä vuotta. Olisi kiva tietää onko jollain terapia auttanut tai miten tämmösestä pääsee yli?
Minun eksä tuli 6 kk päästä vinkumaan itkua vääntäen, että voisiko palata. Ja niin onnellisena kun lähti uuden naisensa luo. Vain heipat sanoi 10 v liitolle, minulle ja lapselle. Onneksi minulla oli vakityö, sain elää tuttua arkea ja toipua pettymyksestäni. Joten olin valmis sitten, kun paluumuuttaja oli tulossa ja sanoin ei. Kyllä suru ja pettymys tuli monta kertaa kohtauksina vielä vuosien ajan, mutta sekin loppui aikanaan. Nyt erosta on yli 10v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Risukasa ap kirjoitti:
Monta kuukautta on mennyt kuilun pohjalla, olen yrittänyt ja yrittänyt, yksin. Nyt ero, koska mitään ei ole miehen mielestä tehtävissä, olemme niin eri planeetoilta ja +20 vuotinen suhde on ollut täyspaska. Hän ei vain osannut sanoa sitä minulle koskaan aikaisemmin. Nyt toistakymmentävuotta nuoremman ja lapsettoman kanssa on toista ja voi aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hän on oppinut, ettei enää petä. Sanoin kuin tämä aviomiehestään eroamassa oleva nuorikko, joka petti aviomiestään aviomieheni kanssa.
Jokainen täysjärkinen voi kuvitella, että olo on hirveä. Kuinka kauan suunnilleen menee, että hirveyden huipulta on päässyt edes hiukan paremman puolelle? Tapahtuuko muutamassa kuukaudessa vielä mitään? Puolivuotta? Olo on niin petetty, koska en olisi voinut kuvitella, ettemmekö pääsisi kailkien karikoittenkin yli yhdessä. En ole ikinä ajatellut, että ME erottaisiin. Itse olen selkärangallinen tapaus ja ehkä juuri tämän takia otsasuoni pulputtaa päässä kiivasta tahtia. Aivan älytöntä!
Kolme vuotta on nyt siitä, kun mies sanoi, että olen tyhmä, ruma ja hirveä riippakivi hänelle. Ja että hän muuttaa yhteen kymmenen vuotta nuoremman naisen ja tämän kahden pienen lapsen kanssa.
Tilanne on nyt tämä: Minulla on tasapainoinen fiksu miesystävä, jonka kanssa teemme yhdessä kaikkea sellaista, jota entinen mieheni ei halunnut tehdä kanssani. Asun lasteni kanssa ja parin pahojen oireiden vuoden jälkeen heidänkin elämä tuntuu menevän mukavasti.
Exästä en tiedä, en ole hänen elämäänsä seurannut. Tapaa lapsiaan pari kertaa kuussa, vaikka asuu ihan lähellä. Lapset sanovat, että isällä on ihan helvettiä olla, kun äitipuolen pikkulapset on siellä.
Summa summarum: Ekan vuoden olin shokissa, itsetunto nollissa, yritin vaan selvitä lasten kanssa. Toisen vuoden ryömin vielä pohjamudissa ja nyt kolmantena mulla menee todella hyvin.
Tsemppiä ap, todella tympeä tilanne mutta nyt olisi paras jos voisit keskittyä täysin itseeesi!
Minä voin sanoa näin jättäjän puolelta, että itsekin olin aika euforiassa eropäätöksen jälkeen, mutta tähän ei liittynyt mitään uutta suhdetta. Vapaus tuntui vaan niin huumaavalta, koska suhde ahdistuneisuushäiriöstä kärsivään mieheeni oli pakottanut minut rajaamaan omaa elämääni todella vahvasti. Minun exäni ei ole keskittynyt itseensä, vaan edelleen 3kk jälkeen pommittaa minua ahdistuksissa, milloin hyvällä (haluaa takaisin yhteen) ja milloin pahalla (haukkuu petturiksi). Omia tunteitani ei ole edelleenkään ollut tilaa käsitellä, koska exä vyöryy päälle omiensa kanssa. Eilen taisin itkeä ekaa kertaa.
Eroprosessi on jokaiselle yksilöllinen, mutta keskity nyt pitämään huoli itsestäsi <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Risukasa ap kirjoitti:
Monta kuukautta on mennyt kuilun pohjalla, olen yrittänyt ja yrittänyt, yksin. Nyt ero, koska mitään ei ole miehen mielestä tehtävissä, olemme niin eri planeetoilta ja +20 vuotinen suhde on ollut täyspaska. Hän ei vain osannut sanoa sitä minulle koskaan aikaisemmin. Nyt toistakymmentävuotta nuoremman ja lapsettoman kanssa on toista ja voi aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hän on oppinut, ettei enää petä. Sanoin kuin tämä aviomiehestään eroamassa oleva nuorikko, joka petti aviomiestään aviomieheni kanssa.
Jokainen täysjärkinen voi kuvitella, että olo on hirveä. Kuinka kauan suunnilleen menee, että hirveyden huipulta on päässyt edes hiukan paremman puolelle? Tapahtuuko muutamassa kuukaudessa vielä mitään? Puolivuotta? Olo on niin petetty, koska en olisi voinut kuvitella, ettemmekö pääsisi kailkien karikoittenkin yli yhdessä. En ole ikinä ajatellut, että ME erottaisiin. Itse olen selkärangallinen tapaus ja ehkä juuri tämän takia otsasuoni pulputtaa päässä kiivasta tahtia. Aivan älytöntä!
Kolme vuotta on nyt siitä, kun mies sanoi, että olen tyhmä, ruma ja hirveä riippakivi hänelle. Ja että hän muuttaa yhteen kymmenen vuotta nuoremman naisen ja tämän kahden pienen lapsen kanssa.
Tilanne on nyt tämä: Minulla on tasapainoinen fiksu miesystävä, jonka kanssa teemme yhdessä kaikkea sellaista, jota entinen mieheni ei halunnut tehdä kanssani. Asun lasteni kanssa ja parin pahojen oireiden vuoden jälkeen heidänkin elämä tuntuu menevän mukavasti.
Exästä en tiedä, en ole hänen elämäänsä seurannut. Tapaa lapsiaan pari kertaa kuussa, vaikka asuu ihan lähellä. Lapset sanovat, että isällä on ihan helvettiä olla, kun äitipuolen pikkulapset on siellä.
Summa summarum: Ekan vuoden olin shokissa, itsetunto nollissa, yritin vaan selvitä lasten kanssa. Toisen vuoden ryömin vielä pohjamudissa ja nyt kolmantena mulla menee todella hyvin.
Tota itsekin odotan kun toinen vuosi vasta alkanut ja edelleen on vaikeitakin hetkiä. Jotenkin katkeruus ja kateus nostaa päätään.
En tarkoita, että olisi ap:n tilanteesta kyse, mutta on turha kuvitella, että syy eroon olisi aina ainoastaan siinä jättäjässä. Kun avioliitossa on ongelmia, niin harvoin siinä vain yksi ihminen niitä on aiheuttanut. Minun mieheni erosi aikoinaan vaimostaan pitkään jatkuneiden ongelmien vuoksi, vaikka vaimo halusikin siirtää kaiken vastuun miehelle ja minulle. Ja ennusti, että eroaisimme alkuhuuman jälkeen muutaman kuukauden kuluttua. Just niin kuin tässä ketjussa muutamat.
Pian on oltu 20 vuotta onnellisesti yhdessä. Mieheni ex-vaimolla on siinä ajassa ehtinyt olla 4 avomiestä ja lukuisia muita miesystäviä. Kaikissa aina jotain perustavanlaatuista ”vikaa” ihan kuten kertoi aikoinaan miehelleni. Ja heti sitten uusi taas kiertoon. Eli kumpikohan on varsinaisesti se ”vaikea” ihminen ja epäluotettava ihmissuhteissaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehillä on tapana vaihtaa lennosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuoden päästä tilanne voi olla jo toisin.
Minulla on tässä lähipiirissä 4 naista, minä itse mukaan lukien, joille on muutaman vuoden sisällä käynyt samoin. Pienet lapset. Mies lähtenyt yhtäkkiä toisen matkaan ja aluksi hehkuttanut kaikille onneaan.
Yhdeltä ystävältäni miehensä jopa kysyi, että eikö tämä voi olla iloinen hänen puoluestaan, kun hän on niin onnellinen ja vihdoin löytänyt rakkauden.
10 vuoden liiton jälkeen kiva kuulla tuollaista. Mies huidellut omissa menoissaan kaikki illat,nainen hoitanut oman työnsä lisäksi pienet lapset ja kodin. Ja sitten mies ilmoittaa, yhtäkkiä, että haluankin eron ja olen vihdoin rakastunut.
Kaikilla meillä käynyt niin, että mies suunnitellut tarkkaan erokuviot uuden naisensa kanssa. Oman vaimon selän takana.
Kaikilla käynyt myös 0,5v-1v erosta, että miestä alkanut kaduttaa ja ei se ruoho aidan takana ollutkaan vihreämpää. Eikä ekämä eroperheenä miehellekään ole herkkua. Kukaan meistä ei ole petturia kuitenkaan enää huolinut takaisin.
Mutta tiedän, se tunne eron kohdalla on musertavaa. Uskonut ja luotit, että tässä ollaan aina yhdessä ja sitten toinen lähtee sillä hetkellä, kun pitäisi yhdessä sitä perhettä hoitaa ja pyörittää. Suru siitä, että lapset eivät saa elää ydinperheessä. Huoli lasten ero-oireiluista. Kaikki eroon liittyvät selvitettävät asiat.
Mutta sinä selviät. Me muutkin ollaan selvitty. Aika auttaa, jonkin ajan päästä huomaat, miten elämäsi on parempaa ilman sitä pettävää käärmettä siinä rinnalla. Älä tietoisesti tehdä asioita joista pidät. Etsi uusia mukavia juttuja. Pidä yllä suhteita ystäviin.
Luo lapsille se tunne, että olet turvallinen aikuinen, johon he voi luottaa. Luokaa uusia perinteitä lasten kanssa, sellaisena perheenä kuin olette nyt tässä uudessa tilanteessa. Lohduta ja tue lapsia, näytä, että asioita voi surra, mutta niistä voi myös päästää irti ja nousta kaikesta vahvempana naisena. Sinä ja lapset pärjäätte, te olette tiimi!
Vierailija kirjoitti:
Minkäpä sille voi jos rakastuu.
Tunteet tulee ja menee. Ei niiden pidä antaa määrätä asioita. Jos on perhe, on pieniä lapsia, niin ensisijainen velvollisuus on sitoutua siihen perheeseen ja keskittyä siihen.
Eri juttu, jos puoliso väkivaltainen, alkoholisti, tms. Ja pettämienkin on henkistä väkivaltaa.
Luonteen heikkoutta tuo, että tieten tahtoen haetaan uutta näistä, vaikka kotona on vaimo ja pienet lapset. Säälittävää. Ei sellainen ole edes mies, joka niin toimii. Ja hyvin suuri osa muista miehistä ajattelee myös näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä: Keskity itseesi.
Se vinkuuko entinen takaisin ei ole voitto. Parempikin ettei vingu, sillä tuskin luottamus tulevaan olisi ennallaan.
Voitto itsellesi on se, että suret nyt tämän läpi. Käyt tämän kuoppaisen tien, vaikka se ottaakin aikaa. Saat pikkuhiljaa arjen ja elämän pyörimään ja huomaat että oman elämänsi herrana onkin ihan hyvä.
Olet varmasti shokissa ja suosittelen, että menet puhumaan asiasta. Jos talous ei anna myöden niin ainakin omalla paikkakunnallani on seurakunnan kautta mahdollista käydä kuusi kertaa maksutta puhumassa perheasiain neuvottelukeskuksessa. Siellä on pätevää porukkaa, älä siis kavahda tuota seurakunta -sanaa. Sinun täytyy toki olla seurakunnan jäsen.
Toivon sulle voimia. Salli itsellesi heikot hetket, ne itkut on vaan itkettävä. Pohdi myös suhdettanne. Voit mahdollisesti oppia itsekin. Mutta pohdi myös mitä hyvää tulevaisuus voi tarjota, mitä unelmia sulla on.
Mä lupaan, että huominen, on joskus monen vuoden takainen.
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä ap, todella tympeä tilanne mutta nyt olisi paras jos voisit keskittyä täysin itseeesi!
Minä voin sanoa näin jättäjän puolelta, että itsekin olin aika euforiassa eropäätöksen jälkeen, mutta tähän ei liittynyt mitään uutta suhdetta. Vapaus tuntui vaan niin huumaavalta, koska suhde ahdistuneisuushäiriöstä kärsivään mieheeni oli pakottanut minut rajaamaan omaa elämääni todella vahvasti. Minun exäni ei ole keskittynyt itseensä, vaan edelleen 3kk jälkeen pommittaa minua ahdistuksissa, milloin hyvällä (haluaa takaisin yhteen) ja milloin pahalla (haukkuu petturiksi). Omia tunteitani ei ole edelleenkään ollut tilaa käsitellä, koska exä vyöryy päälle omiensa kanssa. Eilen taisin itkeä ekaa kertaa.
Eroprosessi on jokaiselle yksilöllinen, mutta keskity nyt pitämään huoli itsestäsi <3
No kun jätetystä tuntuu pahalta, ei tainnut käydä mielessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Risukasa ap kirjoitti:
Monta kuukautta on mennyt kuilun pohjalla, olen yrittänyt ja yrittänyt, yksin. Nyt ero, koska mitään ei ole miehen mielestä tehtävissä, olemme niin eri planeetoilta ja +20 vuotinen suhde on ollut täyspaska. Hän ei vain osannut sanoa sitä minulle koskaan aikaisemmin. Nyt toistakymmentävuotta nuoremman ja lapsettoman kanssa on toista ja voi aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hän on oppinut, ettei enää petä. Sanoin kuin tämä aviomiehestään eroamassa oleva nuorikko, joka petti aviomiestään aviomieheni kanssa.
Jokainen täysjärkinen voi kuvitella, että olo on hirveä. Kuinka kauan suunnilleen menee, että hirveyden huipulta on päässyt edes hiukan paremman puolelle? Tapahtuuko muutamassa kuukaudessa vielä mitään? Puolivuotta? Olo on niin petetty, koska en olisi voinut kuvitella, ettemmekö pääsisi kailkien karikoittenkin yli yhdessä. En ole ikinä ajatellut, että ME erottaisiin. Itse olen selkärangallinen tapaus ja ehkä juuri tämän takia otsasuoni pulputtaa päässä kiivasta tahtia. Aivan älytöntä!
Kolme vuotta on nyt siitä, kun mies sanoi, että olen tyhmä, ruma ja hirveä riippakivi hänelle. Ja että hän muuttaa yhteen kymmenen vuotta nuoremman naisen ja tämän kahden pienen lapsen kanssa.
Tilanne on nyt tämä: Minulla on tasapainoinen fiksu miesystävä, jonka kanssa teemme yhdessä kaikkea sellaista, jota entinen mieheni ei halunnut tehdä kanssani. Asun lasteni kanssa ja parin pahojen oireiden vuoden jälkeen heidänkin elämä tuntuu menevän mukavasti.
Exästä en tiedä, en ole hänen elämäänsä seurannut. Tapaa lapsiaan pari kertaa kuussa, vaikka asuu ihan lähellä. Lapset sanovat, että isällä on ihan helvettiä olla, kun äitipuolen pikkulapset on siellä.
Summa summarum: Ekan vuoden olin shokissa, itsetunto nollissa, yritin vaan selvitä lasten kanssa. Toisen vuoden ryömin vielä pohjamudissa ja nyt kolmantena mulla menee todella hyvin.Tota itsekin odotan kun toinen vuosi vasta alkanut ja edelleen on vaikeitakin hetkiä. Jotenkin katkeruus ja kateus nostaa päätään.
Annat niiden negatiivisten tunteiden tulla. Ja sitten kun on sen aika, annat niiden mennä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Risukasa ap kirjoitti:
Monta kuukautta on mennyt kuilun pohjalla, olen yrittänyt ja yrittänyt, yksin. Nyt ero, koska mitään ei ole miehen mielestä tehtävissä, olemme niin eri planeetoilta ja +20 vuotinen suhde on ollut täyspaska. Hän ei vain osannut sanoa sitä minulle koskaan aikaisemmin. Nyt toistakymmentävuotta nuoremman ja lapsettoman kanssa on toista ja voi aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hän on oppinut, ettei enää petä. Sanoin kuin tämä aviomiehestään eroamassa oleva nuorikko, joka petti aviomiestään aviomieheni kanssa.
Jokainen täysjärkinen voi kuvitella, että olo on hirveä. Kuinka kauan suunnilleen menee, että hirveyden huipulta on päässyt edes hiukan paremman puolelle? Tapahtuuko muutamassa kuukaudessa vielä mitään? Puolivuotta? Olo on niin petetty, koska en olisi voinut kuvitella, ettemmekö pääsisi kailkien karikoittenkin yli yhdessä. En ole ikinä ajatellut, että ME erottaisiin. Itse olen selkärangallinen tapaus ja ehkä juuri tämän takia otsasuoni pulputtaa päässä kiivasta tahtia. Aivan älytöntä!
Kolme vuotta on nyt siitä, kun mies sanoi, että olen tyhmä, ruma ja hirveä riippakivi hänelle. Ja että hän muuttaa yhteen kymmenen vuotta nuoremman naisen ja tämän kahden pienen lapsen kanssa.
Tilanne on nyt tämä: Minulla on tasapainoinen fiksu miesystävä, jonka kanssa teemme yhdessä kaikkea sellaista, jota entinen mieheni ei halunnut tehdä kanssani. Asun lasteni kanssa ja parin pahojen oireiden vuoden jälkeen heidänkin elämä tuntuu menevän mukavasti.
Exästä en tiedä, en ole hänen elämäänsä seurannut. Tapaa lapsiaan pari kertaa kuussa, vaikka asuu ihan lähellä. Lapset sanovat, että isällä on ihan helvettiä olla, kun äitipuolen pikkulapset on siellä.
Summa summarum: Ekan vuoden olin shokissa, itsetunto nollissa, yritin vaan selvitä lasten kanssa. Toisen vuoden ryömin vielä pohjamudissa ja nyt kolmantena mulla menee todella hyvin.Tota itsekin odotan kun toinen vuosi vasta alkanut ja edelleen on vaikeitakin hetkiä. Jotenkin katkeruus ja kateus nostaa päätään.
Minulle kävi samoin. Jäin yksin kahden lapsen kanssa täysin yllättäen. Nyt neljä vuotta erosta ja hyvin menee. Jo vuoden ollut uusi fiksu ja komea mies ja lapset tulee hänen kanssa hyvin toimeen ja suorastaan rakastaa miehen koiraa. Ex tapaa lapsia harvoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä ap, todella tympeä tilanne mutta nyt olisi paras jos voisit keskittyä täysin itseeesi!
Minä voin sanoa näin jättäjän puolelta, että itsekin olin aika euforiassa eropäätöksen jälkeen, mutta tähän ei liittynyt mitään uutta suhdetta. Vapaus tuntui vaan niin huumaavalta, koska suhde ahdistuneisuushäiriöstä kärsivään mieheeni oli pakottanut minut rajaamaan omaa elämääni todella vahvasti. Minun exäni ei ole keskittynyt itseensä, vaan edelleen 3kk jälkeen pommittaa minua ahdistuksissa, milloin hyvällä (haluaa takaisin yhteen) ja milloin pahalla (haukkuu petturiksi). Omia tunteitani ei ole edelleenkään ollut tilaa käsitellä, koska exä vyöryy päälle omiensa kanssa. Eilen taisin itkeä ekaa kertaa.
Eroprosessi on jokaiselle yksilöllinen, mutta keskity nyt pitämään huoli itsestäsi <3
No kun jätetystä tuntuu pahalta, ei tainnut käydä mielessä.
Sen verran voisi kuitenkin aikuisella ihmisellä olevan itsesäätelykykyä, että pidemmän aikaa erosta kuluneena osaisi jättää exänsä rauhaan. Etenkin, kun eroa ja sen syitä on käsitelty yhdessä niin terapiassa kuin keskenämmekin lukuisia kertoja.
Mä olin ns.kolmas pyörä ja siinä vaiheessa kun eropommi paljastettiin oltiin jo tapailtu miltei päivittäin sekä vietetty useasti öitä yhdessä puolen vuoden ajan.
Eli eiköhän sunkin kohdalla ole kyse pidemmästä salasuhteesta ennen eroa.
Uutta kehiin