Lue keskustelun säännöt.
Milloin tajusit että sun elämästä ei taida tulla mitään?
14.11.2019 |
Minkä ikäisenä, missä tilanteessa?
Mulla kun olin jotain 45. Siinä vaiheessa kun tajusin että miehen ja perheen saamisen juna meni jo ja että sitkuttelen pienituloisena todennäköisesti hamaan hautaan.
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Oon nyt 49v.ja tuntuu että elämä ohi.
En ole onnistunut parisuhteissa. Haaskasin monta vuotta miehen kanssa, joka ei ollut luotettava ja joka sai itsetuntoni romutettua.
Vaihdevuodet ja rupsahtaminen painaa päälle.
Että näillä eväillä kohti vuotta 2020.
Vaidevuodet menee ohi. Jokaisella on rupsahdus- ja kukoistuskausia, olosi kohenee tuosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuorempana löysin sisältöä vaikka kavereista, bilettämisestä ja reissaamisesta. Mut mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmalta alkaisi kuulostaa vakavarainen elämä, jossa omaa perhettä ja oikeita asioita.
Aiemmin se tuntui tylsältä, mutta ei noita juttuja enää nelikymppisenä yksinkertaisesti saa vaikka haluais!
Miksi ei?
Perheen voi korvata sukulaisilla ja ystävillä.
Rahaa voi säästää vaikka kympin kuussa.
Oikeita asioita keksii jokainen itse.
Puolet elämästä jäljellä!
T.pian 47 v.
Vierailija kirjoitti:
Kymmenen vuotta sitten tajusin olevani ei mitään. Muu ei ole onnistunut kuin ihanat lapset. En tupakoi, juo, enkä matkustelee ulkomaille. Olen melkein rahaton nyt kohta 55-vuotiaana. Aika harmaalta ja ankealta tuntuu elämä.
Olet onnistunut tärkeimmässä asiassa.
Jos yhdellä sun toisella diktaattorilla olisi ollut erilainen perhetausta, oltaisiin säästytty monelta pahalta.
Vierailija kirjoitti:
47-vuotiaana.
Olin tehnyt kaikkeni. Lopettanut päihteet ja siirtynyt muutenkin terveelliseen elämään.
Huomasin silti epäonnistuvani ja putoavani yhä uudelleen invalidisoivaan masennukseen. Minulla ei onnistu mikään pysyvästi.En voi läheisten vuoksi tappaa itseäni.
Elämäni on merkityksetöntä. Ihmisenä olen täysin epäonnistunut.
Lääkkeet eivät auta, ei myöskään terapia.
Olet onnistunut, koska raitistuit. Se on iso asia.
Sairautesi estää näkemästä sen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorempana löysin sisältöä vaikka kavereista, bilettämisestä ja reissaamisesta. Mut mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmalta alkaisi kuulostaa vakavarainen elämä, jossa omaa perhettä ja oikeita asioita.
Aiemmin se tuntui tylsältä, mutta ei noita juttuja enää nelikymppisenä yksinkertaisesti saa vaikka haluais!
Itse puolestaan olen nyt nuori ja oikeasti tiedän sen etten kaipaa perhettä koskaan. Muuten sitten voin kysyä itseltäni mitä ovat kaverit. mitkä bileet yms. Ihan vieraita juttuja minulle, kun olin oikeasti koko nuoruuteni tosi yksin ja olen edelleen. Siinä mielessä oikeasti elämässäni ei ole mitään ja kaikki sellaista tyhjää. Tuntuu, ettei minulla ole mitään normaalia elämää ollutkaan. Ainakin kaikki muilla normaalit asiat ihan vieraita.
Minullakin oli ankea nuoruus. Avioliittoni oli kamala, mutta rakkaat ja ihanat lapset siitä jäi. Nyt 50+-vuotiaana elämäni on upeaa: minulla on tasapainoinen mies, muutama hyvä ystävä, mielenkiintoinen työ ja jaksan harrastaa kivoja juttuja. Enpä olisi uskonut tätä nuorena. Sitkeyttä, vaikeita päätöksiä, lääkitystä, terapiaa ja sairaalajaksonkin tämä vaati, mutta kyllä kannatti! Ei kannata luovuttaa! Elämä voi yllättää myös positiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuorempana löysin sisältöä vaikka kavereista, bilettämisestä ja reissaamisesta. Mut mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmalta alkaisi kuulostaa vakavarainen elämä, jossa omaa perhettä ja oikeita asioita.
Aiemmin se tuntui tylsältä, mutta ei noita juttuja enää nelikymppisenä yksinkertaisesti saa vaikka haluais!
Aivan sama juttu. Joo, nuorena oli kivaa kun oli kavereita ja biletettiin ja matkusteltiinkin mutta eihän tuota nyt kai kukaan halua koko ikäänsä tehdä. Jotenkin sitä nitkutteli liki kolmekymppiseksi asti, mutta sitten kyllä tuli mitta aivan täyteen ja elämäntavat muuttui aivan täysin. Alkoholi jäi kokonaan ja samalla kaikenlainen iltaelämäkin, koska selvinpäin jaksan ja siedän päihtyneitä ehkä noin 3 sekuntia. Olen siis nykyisin melkoinen kotihiiri joten tietenkin parisuhteen löytäminen on oma haasteensa enkä enää näin +40-vuotiaana sellaista edes ehkä kaipaa. Tai siis en jaksa sitä uuden suhteen alkua ja hankaluutta ja kaiken aloittamista alusta, valmis ja pitkä parisuhde kelpaisi paremmin kuin hyvin.
Muistan kun joskus ihmettelin haastatteluja, joissa ihminen kertoi että sitä ja tätä vaan jäi tekemättä (esim lapset) ja elämä ei nyt jäänyt elämättä, mutta jotenkin sitä vaan ajautui siihen tilanteeseen missä on. Kummastelin silloin, että kuinka muka noin voisi käydä. No, näköjään ihan helposti kun eihän se vaadi kuin yhden pienen väärän päätöksen. Sellaisen joka siinä kohtaa tuntuu joko oikealta tai peräti merkityksemättömältä ja vasta myöhemmin tajuaa että se olikin ehkä se elämän suurin päätös. Ja siihen suhtautui hällä väliä-asenteella. Onhan tässä vielä aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Nuorempana löysin sisältöä vaikka kavereista, bilettämisestä ja reissaamisesta. Mut mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmalta alkaisi kuulostaa vakavarainen elämä, jossa omaa perhettä ja oikeita asioita.
Aiemmin se tuntui tylsältä, mutta ei noita juttuja enää nelikymppisenä yksinkertaisesti saa vaikka haluais!
Itselleni tuollainen ei nuorenakaan tuntunut tylsältä, mutta jotenkin sitä ajatteli, että niin kauan kun ei ole sitä vakavaa parisuhdetta jossa voi suunnitella perheenperustamista ja alkaa muutenkin elää sitä oikeaa elämäänsä niin biletetään ja tehdään pskatöitä nyt sitten tämä joutoaika. Sitten sitä aikaa vaan kului, oli vain huonoja seurustelusuhteita ja hups vaan sitä oli 25-vuotias. Ja oho, sitten sitä jo olikin kolmekymppinen sinkku pskoissa pätkätöissä eikä tietoakaan omasta perheestä tai kunnon työpaikasta..
Jotenkin sitä vielä jaksoi uskoa huomiseen ja parempaa tulevaisuuteen muutaman vuoden vaikka kyllä se kokoajan takaraivossa takoi ettei tämä tästä muuksi tule muuttumaan. Ei tosiaan muuttunut, ikää tuli vaan kiihtyvällä vauhdilla lisää ja miehiä kiinnosti vain sala- ja/tai seksisuhde. Kaikilla yhtään potentiaalisen oloisilla oli jo sormus sormessa. Työelämässä oli tarjolla vain aiempaa huonompaa pätkää ja itseä kiinnostavia aloja oli mahdotonta päästä opiskelemaan. Nämä oli siis sellaisia, joista en alta parikymppisenä edes osannut ajatella että ne olisi edes minun valittavissani. Kuinka eri tavalla elämäni olisikaan mennyt, jos olisin tiennyt että voisinkin opiskella jotain noin mielenkiintoista ja joka olisi niin "minua". Ei jatko-opiskelusta oikein tehty numeroa reilu 30 vuotta sitten kuten nykyisin vaan peruskoulusta mentiin amikseen tai töihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorempana löysin sisältöä vaikka kavereista, bilettämisestä ja reissaamisesta. Mut mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmalta alkaisi kuulostaa vakavarainen elämä, jossa omaa perhettä ja oikeita asioita.
Aiemmin se tuntui tylsältä, mutta ei noita juttuja enää nelikymppisenä yksinkertaisesti saa vaikka haluais!
Miksi ei?
Perheen voi korvata sukulaisilla ja ystävillä.
Rahaa voi säästää vaikka kympin kuussa.
Oikeita asioita keksii jokainen itse.
Puolet elämästä jäljellä!
T.pian 47 v.
Omaa perhettä ei voi korvata sukulaisilla ja/tai ystävillä. Eikä varsinkaan jos kumpiakaan ei ole. Lisäksi muut nelikymppiset on melkoisen kiinni siinä omassa elämässään ja perheessään, on Hoplopit ja muut jotka ajaa sinkkukaverin ohi.
10 kuussa on 120 euroa vuodessa, Ou jee. Sillähän sitä vakavaraista elämää elääkin ja varsinkin kun tuo kymppi on poissa joka kuukauden peruselämisestä joka on jo muutenkin melkoista kituuttamista. Ei tarvitse kokkailla kalaa, syödä pähkinöitä tai jouda smoothieita tai erikoiskahveja. Enkä edes polta tupakkaa tai käytä alkoholia eli turhia rahareikiä ei ole.
Lenkkeily on toki ilmaista ja sitä tuleekin tehtyä ihan päivittäin, mutta kyllä sitä haluaa tässä iässä jo tehdä muutakin kuin ravata pururataa. Ja varsinkaan jatkaa sitä seuraavaa 40 vuotta.
N41
Vierailija kirjoitti:
47-vuotiaana.
Olin tehnyt kaikkeni. Lopettanut päihteet ja siirtynyt muutenkin terveelliseen elämään.
Huomasin silti epäonnistuvani ja putoavani yhä uudelleen invalidisoivaan masennukseen. Minulla ei onnistu mikään pysyvästi.En voi läheisten vuoksi tappaa itseäni.
Elämäni on merkityksetöntä. Ihmisenä olen täysin epäonnistunut.
Lääkkeet eivät auta, ei myöskään terapia.
Jos kerrankin ajattelisin itseäsi, et läheisiäsiäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole vielä suostunut hyväksymään tätä, mutta vääjäämättä se kai on vielä edessä. Onnellisin aikani oli lapsuudessa, minulla oli ihana lapsuudenperhe, jossa oli turvallinen olo. Olin koulukiusattu jo ala-asteesta lähtien, mutta jotenkin olin silti saanut lapsuudessa niin hyvän itsetunnon, ettei kiusaaminen minua luopumaan käsityksestä itsestäni. Yläasteelle mennessä pääsin sellaiselle luokalle, etten tuntenut sieltä ketään. Ajattelin saavani "uuden alun" ja kavereita. Kiusaaminen sitten jatkui myös ylä-asteella ja joskus niihin aikoihin sairastuin bulimiaan ja masennuin. Sain masennuslääkkeet, jotka tekivät minusta todella impulsiivisen ja itsetuhoisen. Lopulta kaipasin kavereita ja hyväksyntää niin, että aloin juomaan ja pyörimään tosi epämääräisissä porukoissa. Oli siinä sossuilla, vanhemmilla ja opettajilla ihmettelemistä, kun yhtäkkiä entinen vastuullinen kympintyttö olikin ihan rappiolla. Kukaan ei kysynyt minulta tuolloin että mikä on hätänä, vaikka jo ennen juomistani oli kiusaaminen monen aikuisen tiedossa. Pari vuotta meni todella huonosti ja tuolloinen aika murensi itseni arvostusta itseäni kohtaan todella paljon, koska toimin täysin arvojeni vastaisesti, enkä olisi halunnut tehdä montaa asiaa mitä tein saadakseni edes joltain hyväksyntää.
Yläasteen jälkeen muutin pois kotoa toiselle paikkakunnalle lukioon ja jälleen ajattelin saavani uuden alun, kavereita jne. Sainkin pari kaveria lukiosta, mutta toinen heistä lopetti koulun puolen vuoden jälkeen ja muutti takaisin kotipaikkakunnalleen ja toinen tappoi itsensä. Ja jälleen olin yksin. Tähän väliin mahtui myös hyvin traumatisoiva parisuhde, kun en arvostanut itseäni, minua kohdeltiin kuin paskaa eikä niitä rajoja, mitä yritin asettaa, kunnioitettu. Enkä siis pyrkinyt rajoittamaan toisen ihmisen tekemisiä, vaan olisin toivonut että oikeuttani esim fyysiseen koskemattomuuteen kunnioitetaan.
Myöhemmin löysin puolison, jota ihailin suuresti, ajattelin että vihdoin asiat alkavat sujua. Vuosia myöhemmin (kun oli jo lapset jne) selvisikin että lähestulkoon koko tämä parisuhde tai ainakin minä olin puolisolle pelkkä vitsi, hän oli kirkkain silmin valehdellut vuosia, pettänyt jne. Ja taas mureni usko ihmisiin ja omaan elämääni. Ja tällöin romahti taas henkinen vointi monelta osin.
Nykyään en oikein edes tahdo tutustua ihmisiin, en luota heihin ja lähtökohtaisesti ajattelen kaikkien olevan vain mulkkuja. Onnekseni viihdyn hyvin yksinkin, mutta kyllähän sitä olisi vähän erilaista elämää toivonut. Välillä meni pari vuotta, että lähes joka ilta toivoin nukkumaan mennessäni, etten aamulla enää heräisi. Psyykkisistä sairauksista on jäänyt myös fyysisiä vammoja eräästä itsemurhayrityksestä ja sydän on ilmeisen huonossa kunnossa ikäisekseni syömispulmien vuoksi. Kun katson elämääni taaksepäin, tuntuu että se on ollut vain säälittävää räpiköimistä epäonnistumisesta toiseen. Suututtaa, koska tiedän että minulla on ollut niin hyvät lähtökohdat elämään ja silti kaikki on mennyt päin vittua. Silti yritän pitää ohuesta toivosta paremmasta kiinni kynsin hampain, koska ilman sitä todennäköisesti vain luovuttaisin. Mutta monesti olen surullisena itkenyt sitä, miten elämäni menikin näin, en minä tällaista halunnut.
Ja anteeksi hirveä tilitys, näköjään on tarve johonkin purkaa.
Se hetki on juuri käsilläni, ja tämän tiedostaminen onkin melko turhauttavaa, miksi edes olen yrittänyt taistella tietäni suonpohjalta ylöspäin? Niin, miksi? En tiedä, ensimmäistä kertaa näiden vaikeuksieni keskellä on tullut mieleen, että jospa täältä lähtis pois, liikoja ihmisiä ei jää suremaan, vain kaksi.
Lukioiässä jotenkin tajusin, että olen aina se ulkopuolinen, vaikka ihan seurassa olin, olin silti se ulkopuolinen, tämä tunne on seurannut läpi elämäni. Missään en ole ns onnistunut, ihan sinnittelyn ansiosta tässä on kuitenkin lapset kasvatettu aikuisiksi. Nyt viiskymppisenä tuntuu, ettei enää kannatakaan yrittää, että saisi ohjat käsiinsä. Vaikka ei raha ketään onnelliseksi tee (en tiedä, onko totta) ni olisihan tämä eläminen helpompaa, kun olisi edes kohtuullisesti rahaa... v*tut. yksinäisyys tappaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kymmenen vuotta sitten tajusin olevani ei mitään. Muu ei ole onnistunut kuin ihanat lapset. En tupakoi, juo, enkä matkustelee ulkomaille. Olen melkein rahaton nyt kohta 55-vuotiaana. Aika harmaalta ja ankealta tuntuu elämä.
Mä ajattelen niin, että meitä ei-mitään tarvitaan, jotta on myös näitä kyllä-kaikkea tapauksia. Eihän sitä muuten olisi mitään vertailukohtaa. Joten olemme äärimmäisen arvokkaita, buustaamme jonkun omanarvontuntoa.
Mukavaa viikonloppua! Ehkä tänä viikonloppuna keksit jotain sellaista, jota kukaan muu ei ole tullut ajatelleeksi.
Vierailija kirjoitti:
No hyvä ihme sentään. Kai elämään voi löytää muuta sisältöä kuin mies, lapset ja raha.
Sanoo se ihminen, jolla on luultavasti ainakin muutama mainituista asioista. Aidan takaa on helppo huudella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmekymmentä taisin juuri täyttää.
Synnyin mielenterveysongelmaiseen, alkoholilla läträävään perheeseen. Kiitos tämän ja vuosien koulukiusaamisen, olin aivan rikkinäinen nuorena, ja opiskelut ym. jäivät kesken kun mielenterveys meni. Sain tietää sairastavani sairauksia, joihin ei ole parannuskeinoa, ja jotka johtuvat siitä, millaisiin olosuhteisiin synnyin. Thanks, Obama.
Kun kävi sitten ilmi etten pystynyt opiskelemaan tai työskentelemään, ajattelin että voisin silti toteuttaa haaveeni äitiydestä. Sainkin yhden lapsen, hän osoittautui väkivaltaiseksi autistiksi. Tarvitseeko sanoa enempää?
Lähestyn nyt neljääkymmentä ja aikalailla olo on sellainen "aina ei voi voittaa". Mikään ei tunnu enää miltään, syön tunteita turruttavia lääkkeitä koska muuten vaan raivoaisin ja sekoilisin. Olen aivan sataprosenttisen väsynyt elämään.
Ajattelin lapsena, että jään ilman miestä, joten nykyään olen pärjännyt edes työelämässä. Olin oikeassa.
Taisin olla n. 13v. kun tajusin että tästä nyt ei tuu lasta eikä paskaa. Aivan sama. Vastaan Kanada.
40 v kynnyksellä. Olin pitkään puuhastellut alalla johon olin kouluttautunut mutta joka ei sitten minun resursseillani elättänyt saati tuottanut mitään. Mietin että olen epäonnistunut keski-ikäinen, avioliitto kriisissä ja ilman tuloja ja omaisuutta.
Sitten ajattelin että tästä alemmas ei juurikaan voi päästä. Luovuin yrittäjyydestä vaikka se vaatikin nöyrtymistä ja sen tunnustamista että minusta ei ollut mihinkään. Hain töitä ja osin sattumalta, osin itseboostauksen ansiosta sain vakityön.
Olin valmistautunut eroamaan mutta yllätyksekseni mies halusikin jatkaa. Nyt on mukavampi tunnelma kotonakin.
Ikätoverit on rahakkaassa uraputkessa, osa menestyviä yrittäjiä omalla alallani. Minä olen nyt tyytyväinen tähän keskinkertaiseen elämääni.