Milloin tajusit että sun elämästä ei taida tulla mitään?

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana löysin sisältöä vaikka kavereista, bilettämisestä ja reissaamisesta. Mut mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmalta alkaisi kuulostaa vakavarainen elämä, jossa omaa perhettä ja oikeita asioita.

Aiemmin se tuntui tylsältä, mutta ei noita juttuja enää nelikymppisenä yksinkertaisesti saa vaikka haluais!

Itse puolestaan olen nyt nuori ja oikeasti tiedän sen etten kaipaa perhettä koskaan. Muuten sitten voin kysyä itseltäni mitä ovat kaverit. mitkä bileet yms. Ihan vieraita juttuja minulle, kun olin oikeasti koko nuoruuteni tosi yksin ja olen edelleen. Siinä mielessä oikeasti elämässäni ei ole mitään ja kaikki sellaista tyhjää. Tuntuu, ettei minulla ole mitään normaalia elämää ollutkaan. Ainakin kaikki muilla normaalit asiat ihan vieraita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tästä elämästä ylipäätään pitäisi tulla?

Mitä me halutaan? Miksi me halutaan? Miksei me saavuteta sitä mitä haluamme? ja miksi se mitä saamme on pelkkää paskaa?

Just näin. Elämässä jokaisella on oma polku kuljettavana ja siinä on ala ja ylämäkeä ja vielä ylämäen jälkeenkin tulee uusi ylämäki.

Mulla oli hyvä työura ja liksa ja silti olin onneton, eikä ollut aikaa edes tuhlata rahaa tai nauttia niistä tavaroista mitä ostin.

Hyppäsin oravanpyörästä reilut 50v ja nyt elän hyvin vaatimatonta elämää, ostan vaatteet kirpparilta ja ruokaa 30% alennuksella, luen kirjoja, nukun aamulla pitkään, liikun luonnossa ja syötön lintuja ja nyr olen löytänyt elämän tarkoituksen ja olen onnellinen. Ja miksi tätä en tehnyt aikaisemmin.

Onni tulee tässä hetkessä, eikä sitku kun saa rahaa, työtä, lapsia jne. Pitää vain uskaltaa elää se ainutkertainen elämä mitä meille on annettu ja siinä hetkessä mikä on.

Elämä on elämistä varten, eikä mikään suoritus, jos pitää selviintyä.

Oravanpyörästä voi hypätä, jos sinne on ensin päässyt. Itse olen 5-kymppisenä ihan iloinen, että olen vihdoin työttömyys- ja pätkätyövuosien jälkeen hyväpalkkaisessa vakityössä. Kuljen edelleen metsässä ja käyn kirpputorilla, mutta minulla on mahdollisuus tehdä muutakin.

Varmaan tässä muutamina viime vuosina. Olen 28, eikä mitään tapahdu. Lukion jälkeen en ole opiskellut enkä työskennellyt. Olen kuin jotenkin henkisesti halvaantunut. Samako jatkuu elämän loppuun? En tiedä miten saisin itseni TEKEMÄÄN jotain. Ei auta, että en edes tiedä mitä haluan. Vaihtoehtoja jopa liikaa, en tiedä mihin suuntaan edes pyrkisin. Sos. tilanteet ahdistavat. Määrätietoisuutta ja pitkäjänteisyyttä ei ole yhtään. Olen heikko.

Vierailija kirjoitti:

Sanotaan näin, että suunnilleen sillä hetkellä kun aloin palstailemaan 22-vuotiaana. Palsta ei ollut syy siihen, että elämästä ei tullut mitään, vaan palsta oli "sijoituspaikkani". Ei se elämä ole vieläkään mistään kotoisin, mutta elän pienessä toivossa, että ehkäpä vielä joskus joku asia elämässäni loksahtaisi paikoilleen, ja löytäisin paikkani maailmassa. Suuri se toivo ei asian suhteen ole, mutta onpahan olemassa kuitenkin.

Terveisin Naispelko26

Sinä osaat kirjoittaa hyvin.

Tjaa - sitä odotellessa :D

En mä mieti tollasia. Tämä tulee päättymään. SYnnyn uudelleen ja alkaa uusi ansaittu elämä.

Ajattelen, että elämässä on saavuttanut jotain, jos pystyy rentoutumaan ja tekemään asioita joista pitää, eikä kukaan ole jatkuvasti vaatimassa jotain mikä vie kaiken aikasi ja rahasi. Nämä talot, opiskelut yms. Ei ole minulle elämän onnistumisen mittareita.

T. Se joka ei vielä ole luovuttanut

Vierailija kirjoitti:

Tajusin sen silloin kun oikeasti pääsin lukiosta ja oli huonot paperit kädessä ja sen jälkeen, kun olen yrittänyt hakea opiskelemaan sinne pääsemättä. Silloin ymmärsin sen, että vaikeaa tulee olemaan. Nyt pitkään työttömänä ja ilman ihmissuhteita. Siinä samassa tajusin sen etten ole sellainen ihminen joka pärjää ja oikeasti kestää. Se ensimmäinen ahdistus iski jo lukiossa ja ajattelin, että jos olisi ollut helppo lähteä niin minua ei enää olisi. Kävin kuitenkin sen lukion loppuun ja se onkin ainoa saavutus minulle. Mitään apua en ole koskaan saanut ja siinä mielessä olen joskus ylpeä, että olen tässä vielä.

Muuten sitten häpeänkin kaikkea niin paljon. Häpeän itseäni ja tilannettani sitä kuinka surkea ihminen olen ja sitä kuinka minulle on tavallinen elämä liian vaikeaa. Elämähän on omissa käsissä ja oikeasti se on oma vastuu ja enhän minä sitä kiellä. Haluan vaan pysyä järjissäni ja sen vuoksi tiedän, etten pysyisi koska en kestä kaikkea ja se saa luovuttamaan helposti. Olen jotenkin tajunnut sen, että eihän tämä suunta ole sellainen mihin tahtoisin mennä, mutta itse en aina pysty hyväksymään tätä kaikkea. Silti ymmärrän sen kuinka vaikeaa tulee olemaan ja sen voin ihan realistisesti todeta. Ihmisten kanssa on muutenkaan osaa toimia ja itsetunto murrettu jo lapsena ja nuoruudessa joten voin sanoa ihan itse olevani surkea ihminen. Sori tämä valitus, mutta itse kysyit. Nyt elän joka päivä ajatuksena se, että kai tästä selviää jos ei ota niin vakavasti. Nyt se vielä menee, mutta kauhulla mietin tulevia vuosia. Jos suuntaa ei saa muutettua niin en kestä enää. Toivon, että järki säilyy kun se on ainoa mitä minulla on.

Osaat analysoida itseäsi ja pohtia elämääsi. Kannattaa hakea apua. Esim. ohjaamot.fi palvelu voisi olla sinulle hyvä, jos olet alle 30-vuotias. Katso nestistä oman paikkakuntasi tiedot. Ei kannata luovuttaa!

Vierailija kirjoitti:

Tänä vuonna, 25-vuotiaana. Masentavaa. En näe tulevaisuutta enää yhtään niin valoisana ja toiveikkaana kuin alle parikymppisenä. Elämä ahdistaa ja kuolema vielä enemmän. Läheiset vanhenee ja kuihtuu pois, samoin teen minä.

Älä pelkää kuolemaa. Kerran käyny mut sai perhana elvytettyä. Synnytä syödään kakitaan ja pissitään sitte kuollaan.joku suuri rakkaus tässä välissä vielä odotellessa olis aika kiva😁

25 vuotta sitten.

25-vuotiaana lääkärin vastaanotolla vähän aavistelin että vituiks mennee, kun lääkäri kysyi että: "ootko koskaan kuullut semmoisesta kuin MS-tauti".

Ensimmäistä kertaa semmoisesta kuulin siellä vastaanotolla, mutta sittemmin on tullut tutuksi.

Olen kuitenkin saanut perheen ja päässyt hapuilemaan työelämäänkin, eli ei nyt ihan vituiksi mennyt. Monet haaveet, mukaanlukien se hieno ura kovapalkkaisella alalla, piti kuitenkin unohtaa kun ei ihan paukut riittäneet tämän pirun taudin kanssa.

Nykyään on hyvä päivä, jos en nukahda heti aamiaisen jälkeen ja jaksan käydä ihan ostoksilla.

Moni ahdistava asia pyörii mielessä nyt 40-vuotiaana.

Maailman ja suomalaisen yhteiskunnan ongelmat (ilmasto, ylikansoitus, merien ja maiden roskaaminen, epäreilu tulonjako, pakkokaupungistaminen, lapsiin kohdistuva s. väkivalta, harhaoppiset uskomusjärjestelmät).

Omat henkilökohtaiset ongelmat (elintavat, orastavat vaihdevuodet, lisäksi kai jotain diagnosoimatonta mätää mielenterveydessä, rapistunut ulkonäkö), perheen ja kodin ongelmat (remonttitarpeet, joihin ei ole rahaa, huono parisuhde) ja kaiken pahan alku ja juuri: rahattomuus, joka johtuu mm. pitkällisistä pätkä-, osa-aika- ja satunnaistöistä toisin sanoen pienistä ja epäsäännöllisistä tuloista, jotka eivät riitä.

Vielä muutama vuosi sitten luulin, että monipuolinen koulutukseni ja työkokemukseni sekä vapaa-ajan harrastuksissa keräämäni tietotaito takaisivat minulle "automaattisesti" työpaikan. Niin ei ole käynyt. On vain alituiseen saapuvia KiitosEi-viestejä työnantajilta, rahattomuus ja kaatuvat haaveet. En ole materialisti, mutta rahaa olisi saatava remontteihin ja välttämättömyystarvikkeisiin. Huvittaa puhe toisaalta työvoimapulasta ja toisaalta työnvieroksujista.

Myöskään työn ulkopuoliset ambitioni eivät ole edenneet sillä tavalla kuin olisin toivonut. Tämä musertaa eniten minäkuvaani.

En ole kuitenkaan täysin lohduton. Elättelen heikkoa toivoa paremmasta. Elämässäni on myös muutama hieno asia: ihanat lapset, mukava ja luonnonläheinen elinympäristö sekä kourallinen ihmisiä, joihin voin luottaa. Paistaa se päivä vielä tähänkin risukasaan?

up

Kun sain eläkepaperit alle 30-vuotiaana.

15-vuotiaana. Mutta olinkin väärässä ja huomasin, että 15 vuotta myöhemmin (30-vuotiaana) elänkin juuri sellaista elämää, mikä sopii parhaiten minulle.

Uraputkessa paahtaminen, avioliitto ja lastenhankinta eivät ole minua varten. Kyllähän tuota "menestyksen mallia" tarjotaan joka tuutista, mutta aito menestyminen on jotakin aivan muuta kuin ne 10 tunnin työpäivät ja lapsiperhearki Prisman käytävillä. 

Vierailija kirjoitti:

Kun sain eläkepaperit alle 30-vuotiaana.

Tuostahan se vapaus alkaa. Et ole työkkärin määräämässä pakkotyössä (9e/päivä) etkä duunipaikalla pomojen määräiltävänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin sen silloin kun oikeasti pääsin lukiosta ja oli huonot paperit kädessä ja sen jälkeen, kun olen yrittänyt hakea opiskelemaan sinne pääsemättä. Silloin ymmärsin sen, että vaikeaa tulee olemaan. Nyt pitkään työttömänä ja ilman ihmissuhteita. Siinä samassa tajusin sen etten ole sellainen ihminen joka pärjää ja oikeasti kestää. Se ensimmäinen ahdistus iski jo lukiossa ja ajattelin, että jos olisi ollut helppo lähteä niin minua ei enää olisi. Kävin kuitenkin sen lukion loppuun ja se onkin ainoa saavutus minulle. Mitään apua en ole koskaan saanut ja siinä mielessä olen joskus ylpeä, että olen tässä vielä.

Muuten sitten häpeänkin kaikkea niin paljon. Häpeän itseäni ja tilannettani sitä kuinka surkea ihminen olen ja sitä kuinka minulle on tavallinen elämä liian vaikeaa. Elämähän on omissa käsissä ja oikeasti se on oma vastuu ja enhän minä sitä kiellä. Haluan vaan pysyä järjissäni ja sen vuoksi tiedän, etten pysyisi koska en kestä kaikkea ja se saa luovuttamaan helposti. Olen jotenkin tajunnut sen, että eihän tämä suunta ole sellainen mihin tahtoisin mennä, mutta itse en aina pysty hyväksymään tätä kaikkea. Silti ymmärrän sen kuinka vaikeaa tulee olemaan ja sen voin ihan realistisesti todeta. Ihmisten kanssa on muutenkaan osaa toimia ja itsetunto murrettu jo lapsena ja nuoruudessa joten voin sanoa ihan itse olevani surkea ihminen. Sori tämä valitus, mutta itse kysyit. Nyt elän joka päivä ajatuksena se, että kai tästä selviää jos ei ota niin vakavasti. Nyt se vielä menee, mutta kauhulla mietin tulevia vuosia. Jos suuntaa ei saa muutettua niin en kestä enää. Toivon, että järki säilyy kun se on ainoa mitä minulla on.

Osaat analysoida itseäsi ja pohtia elämääsi. Kannattaa hakea apua. Esim. ohjaamot.fi palvelu voisi olla sinulle hyvä, jos olet alle 30-vuotias. Katso nestistä oman paikkakuntasi tiedot. Ei kannata luovuttaa!

Kiitos sinulle viestistä näin jälkikäteen. Olen kyllä ollut muutenkin työkkärin hampaissa milloin mistäkin ja kuitenkin koen, ettei minusta olisi amisammatteihin kovin helposti, vaikka muuten en väheksy niitä yhtään. Muuten koen sitten ne työkkärin harjoittelut ja varsinkin jonkun kuntouttavan aika nöyryyttävänä varsinkin jos se on aina pelkkää sitä. Mieluiten tahtoisin opiskelemaan ja oikeasti minua ei helpota se, että työkkäri on aina sitä mieltä., että on paljon vaihtoehtoja. En kuitenkaan voi mennä sellaiseen työhön, jossa koen etten pärjää. Ja tuo todistus ja tietyt heikkoudet eräissä aineissa sulkevat ovia muuten esim opiskelemaan hakiessa.  Oikeasti olisin iloinen, kun ei tarvisi olla mihinkään tuollaiseen palveluun yhteidessä lainkaan. Koen sen kaiken mieluummin ahdistavana ja aina ollut se asenne, että pärjään omillani.

Töitä on vaikeaa kyllä saada ja senkin vuoksi olen vähän kuin loukussa. Tiedän kyllä millainen se ohjaamo on, mutta minulla olisi oikeastaan valmis tie valmiina jos vaan pääsisin sille tielle ja sinne kouluun minne tahdon. En halua luopua niistä unelmista. Ihmisten kanssa toimiseen pitää vielä sanoa, että oikeasti kaikki ikävät ihmiset ovat tuoneet paljon siihen paljon huonoja kokemuksia. Nyt huomaan sitten kuinka paljon jännitän niissä tilanteissa. Oikeasti pidän ihmisestä kuitenkin ja olin aiemmin paljon rohkeampi. Nyt en meinaa luottaa enää  millään ja rohkeus on hävinnyt. 

Ei kun teininä ja parikymppisenä luulin ettei mun elämästä koskaan tule mitään.  Oli vaan ujoutta, epävarmuutta, koulukiusaamista ja yksinäisyyttä... Nyt päälle kolmekymppisenä oon tajunnut että tulihan tästä sittenkin :) Ei täydellinen elämä, mutta mulla on ihana lapsi, ammatti ja työpaikka, kiva koti ja hyviä ystäviä. 

Mä täytin 43 vuotta loppukesästä ja oikeastaan sen jälkeen nämä muutama kuukausi on mennyt tuon saman tosiasian tajuamisessa ja varsinkin yrittäessä hyväksyä sitä. Jotenkin sitä oikein vyöryi yli sellainen heräämisen/tajuamisen aalto, jonka myötä ymmärsi että todella monen itselle tärkeän asian suhteen onkin jo myöhäistä eikä niitä vaan voi enää saavuttaa. Tuntuu kamalan hankalalta hyväksyä tätä, että oma elämä ei tästä tosiaan enää muuksi muutukaan ja sitä toivoa, mitä ennen jaksoi pitää yllä ja jonka voimalla uskoi tulevaan, ei enää ole olemassakaan.

Tämä lapseton, yksinäinen sinkkuelämä ja p*skatyöt siis jatkuu hamaan tappiin asti. Siis oikeasti tällainenko mun elämä olikin? Milloin se "sullahan on vielä aikaa vaikka kuinka" loppuikin?

Silloin ymmärsin, miten suomalainen yhteiskunta toimii kirjoitti:

Tein 2006-2007 Nokian Symbian älypuhelimelle erittäin laadukkaan palveluohjelman. En kerro minkälaisen, jottei minua tunnistettaisi. Silloinen TEKES (nykyinen BusinessFinland) lähti rahoittamaan 2008 alussa vastaavaa konseptia eräälle kilpailijalleni Applen IOS ja Googlen Android-käyttiksille (koska he eivät enää voineet rahoittaa sitä Nokian Symbianille, koska yritykseni oli jo toteuttanut sen :). Itse päättelin jo 2008-vuoden lopussa, ettei Nokialla ole tarpeeksi ohjelmisto-osaamista vastaamaan Googlen Androidin ja Applen IOS.n haasteisiin, vaan Nokian puhelimet tulevat tuhoutumaan, joten otin kehittämäni palvelun alas, kunnes olisin saanut valmiiksi IOS ja Android versiot siitä. TEKES oli kuitenkin ennättänyt sijoittaaa lähes 2 miljoonaa euroa kilpailijalleni, enkä olisi voittanut mitään ohjelmani julkaisulla, joten 2010 päätin jättää sen julkaisematta. Huvittavinta koko jutussa on se, että heti kun Nokia-johtaja Anssi Vanjoki menetti paikkansa hän sijoitti huomattavan summan tähän TEKES:in rahoittamaan kilpailevaan yrityksen palveluun ja vuosien kuluessa menetti sijoituksensa. Jos julkaisisin kehittämäni palvelun avoimena koodina, niin TEKESIS:in (=veronmaksajien) rahoittama kilpailijani palvelu menettäisi viimeisenkin toivonsa taloudelliseen menestykseen. Toki se merkitsisi myös minulle , että minusta itsestäni tulisi julkisen sektorin silmissä "persona non grata"..., joten annanpa maapallon jatkaa pyörimistään ...

Mikset hae töihin tälle kilpailijalle? Kerrot hakemuksessa tän saman stoorin. Vihjaat vielä sen koodin paljastamisella niin ne ottaa sut et saa liikesalaisuuden piiriin.