Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset eivät kestä kuulla edes lyhyesti, jos jolloin menee huonosti?
13.11.2019 |
Suurin osa aikuiselämästäni on mennyt ihan hyvin. Minulla on ollut hyvä parisuhde, kaksi ihanaa lasta (on vieläkin) ja suht hyvin palkattu työ. Ei mitään ihmeellistä tai erityistä, mutta sellaista ihan tavallista, hyvää elämää. Pari vuotta sitten alkoi ikävien tapahtumien sarja ja lähes kokoajan on jotain todella isoa ja ikävää menossa. Avioero, työttömyys, lapsilla erilaisia isoja terveyshaasteita ja samoin itsellä. Taloudellisia yllätyksiä kuten vesivahinko ja kolari jne. Isovanhemmilla myös vakavia sairauksia. Kaikki asiat on olen kuitenkin pyrkinyt ratkomaan ja osa on täytynyt vain hyväksyä osaksi elämää. Olen pyrkinyt positiivisuuteen kaikkien vaikeuksien keskellä.
Olen hämmentynyt. Ystäväni ja kaverini ovat yksi kerrallaan vetäytyneet. Muutama jopa melko törkeällä tavalla. Itse olen ollut ystävieni ja kavereideni tukena tai ainakin yrittänyt kuunnella heitä ja mahdollisesti ilahduttaa jotenkin, jos he ovat olleet vaikeissa tilanteissa elämässään. Ymmärrän, että omista jaksamisen rajoistaan on pidettävä kiinni. En ole käyttänyt ystäviäni loputtomana kuuntelevana korvana tai terapeuttina. Kerron yleensä suht lyhyesti omista jutuistani ja sitten lähden kyselemään mitä heille kuuluu. Huumoriakin irtoaa, vaikka olisi miten hankalat tilanteet. Ei toki samaan tapaan kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin.
Jotenkin musta tuntuu, että muiden sopii kertoa loputtomasti vaikka miten hankalista tilanteista, mutta minun pitäisi olla vain ilopilleri tai olkapää. Jos en toteuta täydellisesti kumpaakaan, niin sitten olen arvoton.
Ymmärrän hyvin, että kaikilla on omat huolensa ja murheensa eikä välillä jaksa kuunnella yhtään muiden murheita. Mun mielestä senkin voi kertoa ihan kohteliaasti, että nyt itsellä on sen verta paljon kaikkea pöydällä, että puhutaanko joskus toiste tms. Tai kertoa, että haluaisi auttaa tai piristää, mutta nyt ei siihen pysty halusta huolimatta. Mun mielestä se olisi lempeämpi ja lämpimämpi tapa.
Mitä te tuumitte tästä?
Kommentit (3)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystäviesi ja kavereidesi mielestä olet muuttunut etkä positiiviseen suuntaan. Et ole tehnyt mitään väärin, mutta jotkut ihmiset koetaan mukavaksi seuraksi, koska he ovat iloisia ja heillä menee hyvin. Heiltä odotetaan jaksamista kuunnella muiden suruja ja huolia, koska heillä ei ole omia. Kun tilanne muuttuu, muuttuu tällaisessa ystävyyssuhteessa tasapainokin. Vaikka itse olisitkin sit mieltä, että ystäväsi voivat edelleenkin purkaa sulle huoliaan, he eivät välttämättä koe itse voivansa enää tehdä samoin kuin ennen. Tai ainakaan se ei tunnu enää samanlaiselta.
Ymmärrän. Mutta kukapa olisi vaikeuksien tullen täsmälleen samanlainen kuin ennen. En minä ainakaan ole odottanut sitä ystäviltäni. Itse ajattelen, että erilaiset elämänvaiheet kuuluvat elämään, myös ystävyyssuhteissa.
Olet varmasti oikeassa, että ystäväni eivät ehkä halua puhua mulle omista murheistaan samalla tavalla kuin ennen vaikka olisinkin ihan valmis ja vastaanottavainen kuuntelemaan myös heidän tilanteitaan. Itse en halua jauhaa omista asioistani kovinkaan paljoa, jos niille ei ole mitään ratkaisua äkkisältään keksittävissä. Mutta tuntuisi tosi hassulta olla kertomatta, että multa murtui oikea käsi ja vasurilla on aika haastava toimia. Tämä nyt vain esimerkkinä. Kaikkia tapahtumia ei tietenkään tarvitse kertoa.
Ystäviesi ja kavereidesi mielestä olet muuttunut etkä positiiviseen suuntaan. Et ole tehnyt mitään väärin, mutta jotkut ihmiset koetaan mukavaksi seuraksi, koska he ovat iloisia ja heillä menee hyvin. Heiltä odotetaan jaksamista kuunnella muiden suruja ja huolia, koska heillä ei ole omia. Kun tilanne muuttuu, muuttuu tällaisessa ystävyyssuhteessa tasapainokin. Vaikka itse olisitkin sit mieltä, että ystäväsi voivat edelleenkin purkaa sulle huoliaan, he eivät välttämättä koe itse voivansa enää tehdä samoin kuin ennen. Tai ainakaan se ei tunnu enää samanlaiselta.