Lue keskustelun säännöt.
11-vuotiaan pojan älypuhelinriippuvuus johti huostaanottopäätökseen
11.11.2019 |
https://yle.fi/uutiset/3-11058527
Pelottaa minkälaiseksi tämä sukupolvi kehittyy, aivan uskomatonta.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Lasten- tai nuortenpsykiatrisella ei ainakaan minun työskentelykaupungissani (olen lastensuojelun sos.tt) ole yhtään mitään apua peliongelmaisille. Parin viikon osastojaksoja saattaa olla tarjolla, mutta arvatkaapa, miten teini-ikäinen saadaan sinne... Pakkohoidon kriteeritkään eivät yleensä täyty, ja lisäksi pakkohoito voi kestää vain muutamia päiviä.
Kotiin tehtävä työ, oli erikoissairaanhoidon tai lasun puolelta, on näihin ongelmiin usein liian kevyttä ja liian vähän aikaa kestävää. Peliriippuvuus on lapselle usein oire, ei juurisyy, ja lapsi tarvitsisi pitkäaikaista kuntoutusta. Vanhemmat pitäisi saada siihen mukaan, jotta lasta osataan tukea kotona. Usein valitettavasti ongelmat ovat ruutukoukussa olevalla teinillä olleet niin pitkäaikaisia, että niitä ei ihan heti ratkota.
Kiireellinen sijoitus voidaan tehdä, jos vanhemmat eivät jaksa tai kiireellisen kriteerit muuten täyttyvät. Hyvistä laitospaikoista on kuitenkin kova pula. Sijoitus _voi_ olla nuorelle hyvä pysäytys, mutta sijoitusta ei voi jatkaa tahdonvastaisesti kovin pitkään, ja usein ongelmat taas aktivoituvat kotona. Epäilen, että pelkkä peliriippuvuus olisi syy, jolla tahdonvastainen huostaanotto menisi oikeudessa läpi.
Paljon näkee sitäkin, että laitoksessa nuori ei pelaa koneella tai konsolilla - mutta älypuhelin on sen sijaan nenän edessä jatkuvasti. Puhelimen pois ottaminen ei laitoksessa ole ihan yksinkertaista, koska sen katsotaan helposti rajoittavan yhteydenpitoa, mille pitäisi olla erilliset perusteet.
Tosi vaikea aihe, ei voi muuta sanoa.
Tämä älypuhelinasia on todella vaikea asia myös esimerkiksi aikuispsykiatriassa. Älypuhelimen poisotto katsotaan yhteydenpidon rajoittamiseksi, millä pitäisi olla todella pätevät perusteet ja ylilääkärin päätös siitä. Usein sitten esimerkiksi maniassa olevat eivät vapaaehtoisesti halua puhelintaan jättää pois, eikä sitä saa väkisinkään ottaa. Sen seurauksena ostellaan netti tyhjäksi ja rikotaan välit kaikkien kanssa somessa. Todella "kivaa" sitten toipua maniasta ja tajuta velat sekä kaikki, mitä on somessa kirjoitellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perhekoti nyt on viimeinen vaihtoehto tälle pojalle, sairaala on se oikea osoite. Miksei äiti soittanut 112 kun poika uhkaili väkivallalla?!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kivittäkää: mä ainakin tykkään että lapset on puhelimella, ovatpahan hiljaa.
Sama. Ovat käytännössä kasvaneet tabletti kourassaan. Syy on se että en kanssa jaksa kuunnella sitä pikkulasten aivotonta ja raivostuttavaa höpöttämistä, kotiäiti kun olen. Inhosin aikanaan omien pikkusisarusten vinkumista, mutta olin yllättynyt että reagoin omiin lapsieni juttuihin samalla tavalla... Ihmettelen miten ennen vanhaan vanhemmat jaksoivat lastensa lässytystä.
Tunnustan pelkääväni päiväkodin aloitusta, koska siellä ei saa olla tabletilla koko aikaa.
Tämä, mitä juuri luin! Mun mielestä tämä on jotain aivan käsittämätöntä ajattelua ja mun mielestä jo pätevä suu ottaa lapsi huostaan. Sä et tajua miten paljon haittaa sä omalle lapsellesi teet tuolla välinpitämättömällä asenteella, tuolla ettet jaksa kuunnella, ettet jaksa olla läsnä.
Mun mielestä rikos sun lastasi kohtaan. Ja kuinka monen muun lasta kohtaan, kaltaisiasi taitaa olla jo niin paljon, että pelottaa se, mitä ja millaisia aikuisia näistä tabletilla kasvaneista lapsista tulee.
Aikaisemmin lapsen joutuminen sijoitukseen oli vanhemman mielestä noloa ja osoitus huonosta vanhemmuudesta. Nyt osa vanhemmista kääntää sijoituksen/huostaanoton syyt pois itsestään muiden syyksi. Kun lapsi on sellainen, kun sukulaiset ei auta jne. Vaikka tosiasiassa ei oteta vastuuta kasvatuksesta, kun sitten pitäisi kestää lapsen raivoamista jne.
Kerrotaan yhdestä ongelmatapauksesta, niin täällä raati tuomitsee koko sukupolven :D Hienoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No huostattiinko se samsungi? Ja oppiko se mitään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt täytyy kommentoida, kun ketjuun alkoi tulla nepsy-epäilyjä. Oma lapseni on tällä hetkellä sijoituksessa aggressiivisen käytöksen takia. Varsinaista peliriippuvuutta ei ehtinyt muodostumaan, mutta sekin rajattu peliaika tietyn pelin parissa sai aikaan raivokohtauksia ja hysteeristä käytöstä. Nykyisin ei pelaa kyseistä peliä ja puhelinaikojen kanssa ollaan tarkkoina, ettei mene riippuvuuden puolelle.
Mutta: olen jo melko pienestä asti epäillyt, ettei lapseni käytös ole ihan normaalin rajoissa. Olen koittanut saada häntä tutkimuksiin jo alle kouluikäisenä, mutta hän kävi vain psykologin testeissä, joissa iso osa kognitiivista kyvyistä oli ikätasoa parempaa. Sijoituspaikassa on vahva epäily autismin kirjon häiriöstä ja luojan kiitos lapsi on vihdoinkin pääsemässä tutkimuksiin. Ei siihen mennytkään kuin 5 vuotta. Vanhempi saattaa kieltää asian, mutta toisaalta ei sinne tutkimuksiinkaan niin helposti aina pääse.
Nimenomaan psykologi tekee autisminkirjotutkimukset. Niiden perusteella psykiatri (joskus neurologi) tekee sitten diagnoosin. Eli ihan oikein tutkimukset on teidän lapsen kohdalla menneet. Suomessa diagnoosit tehdään pääsääntöisesti kouluikäisille.
Tutkimuspolku riippuu hyvin paljon siitä, mistä apua etsitään.
Diagnosointi kuuluu terveydenhuollolle, ja siellä ei psykologeja ole.
Pyysin itse lapselle nepsy-tutkimuksia, koska oireili koulussa. Koulupsykologi testasi vain kognitiivista puolta, koska koulussa epäilivät oppimisongelmia (itse opettajana pystyin sanomaan, ettei tästä ole kyse). Tämän jälkeen saimme pitkällisen väännön jälkeen lähetteen erikoissairaanhoitoon, emmekä ole yhtään psykologia (onneksi) tavanneet.
Nepsy-asioissa ollaan niin monessa paikassa väliinputoajia, koska psykiatrian puolella ei ole osaamista, neurologiaan ei pääse ja sekään ei täysin ole oikea paikka. Lastenpsykallakin ollaan usein ihan pihalla asioista, ja esim. kuntoutuksen ehtona on tietynlainen vuorovaikutus (joka on juuri esim. autisminkirjon haaste) tai valmius yhteistyöhön (mikä on haasteellista esim. PDA-tyyppisille lapsille). Perheille tarjotaan sitten jotain epäsopivaa tukea (esim. sosionomi tai lähihoitaja keskustelemaan kotiin) ja tukea on pakko ottaa vastaan, vaikka tuki kuormittaakin perhettä (poissaolot töistä ja koulusta keskustelujen takia). Jos tukea ei ota vastaan, heilutellaan lasu-korttia. Lasulla taas ei ole mitään osaamista, eikä tukikeinoja nepsyille.
Nyt oli kyllä aika hämmentävä kirjoitus! Olen itse sairaanhoitaja lastenpsykiatrialla, ja kyllä meillä on useita psykologeja töissä (eivät tee samaa työtä kuin koulupsykologi, jonka tehtävä onkin juuri tuo oppimisvaikeuksien kartoittaminen).Myös tuo ettei ole nepsy osaamista kummastuttaa. En tiedä missä asut, ja voiko todella olla niin suuria eroja paikkakunnasta riippuen. Väittäisin että meillä kyllä todellakin tuota nepsy-osaamista löytyy, itseasiassa se on ihan meidän ydinosaamis-aluetta. Meillä toimii kokonainen neuropsykiatrinen hoito-tiimi, jossa moniammatillisesti tehdään arviota ja suunnitellaan kuntoutus ja hoito. Ymmärrämme myös ahdistus/ masennusoireiden liittyvän usein neuropsykiatrisiin häiriöihin liitännäis-oireina ja hoidamme tarpeen mukaan näitäkin oireita. Puhtaasti mieliala-oireisille meillä on ihan oma hoito-tiimi. En ymmärtänyt ihan mihin viittasit ”tietynlaisella vuorovaikutuksella” kuntoutuksen esteenä. Jokaiselle lapselle tehdään yksilöllinen hoito/ kuntoutus suunnitelma, jossa huomioidaan vuorovaikutuksen erityispiirteet. Usein autisminkirjon lapsilla nämä vuorovaikutus-ongelmat ovat kuntoutuksen keskiössä. Kuvailemasi tukimuodot kuulostavat minulle aivan vierailta myös. Kuvaamaasi perhetyötä varmaan jotain kautta tehdään, mutta ei ainakaan meiltä erikoissairaanhoidosta. Fokusoituja kotikäyntejä toki tarpeen mukaan tehdään. Tällöin tavoitteena on löytää toimivia apuvälineitä/ keinoja arkeen (esimerkiksi ohjata vanhempia kuvien käytössä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasten- tai nuortenpsykiatrisella ei ainakaan minun työskentelykaupungissani (olen lastensuojelun sos.tt) ole yhtään mitään apua peliongelmaisille. Parin viikon osastojaksoja saattaa olla tarjolla, mutta arvatkaapa, miten teini-ikäinen saadaan sinne... Pakkohoidon kriteeritkään eivät yleensä täyty, ja lisäksi pakkohoito voi kestää vain muutamia päiviä.
Kotiin tehtävä työ, oli erikoissairaanhoidon tai lasun puolelta, on näihin ongelmiin usein liian kevyttä ja liian vähän aikaa kestävää. Peliriippuvuus on lapselle usein oire, ei juurisyy, ja lapsi tarvitsisi pitkäaikaista kuntoutusta. Vanhemmat pitäisi saada siihen mukaan, jotta lasta osataan tukea kotona. Usein valitettavasti ongelmat ovat ruutukoukussa olevalla teinillä olleet niin pitkäaikaisia, että niitä ei ihan heti ratkota.
Kiireellinen sijoitus voidaan tehdä, jos vanhemmat eivät jaksa tai kiireellisen kriteerit muuten täyttyvät. Hyvistä laitospaikoista on kuitenkin kova pula. Sijoitus _voi_ olla nuorelle hyvä pysäytys, mutta sijoitusta ei voi jatkaa tahdonvastaisesti kovin pitkään, ja usein ongelmat taas aktivoituvat kotona. Epäilen, että pelkkä peliriippuvuus olisi syy, jolla tahdonvastainen huostaanotto menisi oikeudessa läpi.
Paljon näkee sitäkin, että laitoksessa nuori ei pelaa koneella tai konsolilla - mutta älypuhelin on sen sijaan nenän edessä jatkuvasti. Puhelimen pois ottaminen ei laitoksessa ole ihan yksinkertaista, koska sen katsotaan helposti rajoittavan yhteydenpitoa, mille pitäisi olla erilliset perusteet.
Tosi vaikea aihe, ei voi muuta sanoa.
Entisenä "peliongelmaisena" nuorena: mä pelasin koko vapaa-aikani, koska se oli ainut tapa harhauttaa itseäni itsetuhoisilta ajatuksilta. Jos joku olisi yrittänyt hoitaa "peliongelmaani", olisin takuulla pistänyt vastaan niin paljon kuin pystyn, koska kellään ei ollut tarjota mitään vaihtoehtoista, auttavaa asiaa siihen varsinaiseen ongelmaan. "Peliongelman hoitamisesta" olisi tullut sellainen olo, että ketään ei kiinnosta paskan vertaa miten huono olo mulla on, kunhan en vaan pelaa niin paljon.
Onneksi omat vanhemmat ottivat vakavasti kun kerroin, että on oikeasti huono olla, eikä vaan marisseet peliongelmasta. Valitettavasti vaan mun ongelmat näyttää olevan sellaisia, että niitä on vaikea hoitaa, joten tässä sitä vaan ollaan edelleen 10 vuoden jälkeen mielenterveyspuolen asiakkaina. Tällä hetkellä kuntoutuksessa, mutta olo mennyt sellaista spiraalia alaspäin viimeisen kuukauden, että kohta varmaan taas saikulla. Vittu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten- tai nuortenpsykiatrisella ei ainakaan minun työskentelykaupungissani (olen lastensuojelun sos.tt) ole yhtään mitään apua peliongelmaisille. Parin viikon osastojaksoja saattaa olla tarjolla, mutta arvatkaapa, miten teini-ikäinen saadaan sinne... Pakkohoidon kriteeritkään eivät yleensä täyty, ja lisäksi pakkohoito voi kestää vain muutamia päiviä.
Kotiin tehtävä työ, oli erikoissairaanhoidon tai lasun puolelta, on näihin ongelmiin usein liian kevyttä ja liian vähän aikaa kestävää. Peliriippuvuus on lapselle usein oire, ei juurisyy, ja lapsi tarvitsisi pitkäaikaista kuntoutusta. Vanhemmat pitäisi saada siihen mukaan, jotta lasta osataan tukea kotona. Usein valitettavasti ongelmat ovat ruutukoukussa olevalla teinillä olleet niin pitkäaikaisia, että niitä ei ihan heti ratkota.
Kiireellinen sijoitus voidaan tehdä, jos vanhemmat eivät jaksa tai kiireellisen kriteerit muuten täyttyvät. Hyvistä laitospaikoista on kuitenkin kova pula. Sijoitus _voi_ olla nuorelle hyvä pysäytys, mutta sijoitusta ei voi jatkaa tahdonvastaisesti kovin pitkään, ja usein ongelmat taas aktivoituvat kotona. Epäilen, että pelkkä peliriippuvuus olisi syy, jolla tahdonvastainen huostaanotto menisi oikeudessa läpi.
Paljon näkee sitäkin, että laitoksessa nuori ei pelaa koneella tai konsolilla - mutta älypuhelin on sen sijaan nenän edessä jatkuvasti. Puhelimen pois ottaminen ei laitoksessa ole ihan yksinkertaista, koska sen katsotaan helposti rajoittavan yhteydenpitoa, mille pitäisi olla erilliset perusteet.
Tosi vaikea aihe, ei voi muuta sanoa.
Entisenä "peliongelmaisena" nuorena: mä pelasin koko vapaa-aikani, koska se oli ainut tapa harhauttaa itseäni itsetuhoisilta ajatuksilta. Jos joku olisi yrittänyt hoitaa "peliongelmaani", olisin takuulla pistänyt vastaan niin paljon kuin pystyn, koska kellään ei ollut tarjota mitään vaihtoehtoista, auttavaa asiaa siihen varsinaiseen ongelmaan. "Peliongelman hoitamisesta" olisi tullut sellainen olo, että ketään ei kiinnosta paskan vertaa miten huono olo mulla on, kunhan en vaan pelaa niin paljon.
Onneksi omat vanhemmat ottivat vakavasti kun kerroin, että on oikeasti huono olla, eikä vaan marisseet peliongelmasta. Valitettavasti vaan mun ongelmat näyttää olevan sellaisia, että niitä on vaikea hoitaa, joten tässä sitä vaan ollaan edelleen 10 vuoden jälkeen mielenterveyspuolen asiakkaina. Tällä hetkellä kuntoutuksessa, mutta olo mennyt sellaista spiraalia alaspäin viimeisen kuukauden, että kohta varmaan taas saikulla. Vittu.
Voi ei... kuulostaa tosiaan siltä ettei hoito ole oikein onnistunut. Vaikea sanoa missä on menty pieleen tietämättä oireistasi enempää. Yleisellä tasolla voin kuitenkin sanoa että aikuisten nepsyongelmia ei usein huomioida asianmukaisesti, vaan pelkästään masennus/ahdistus nähdään oireena jota yritetään hoitaa. Usein huonolla menestyksellä kun syitä ei hoideta ollenkaan. Myös masennuksen erotusdiagnostiikkaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Näitä kun hoidetaan täysin eri lääkkeillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pöyristynyt: psyykkisesti vakavasti oireilevalle lapselle ei tarjota, ainakaan artikkelin mukaan, psykiatrista hoitoa, vaan sosiaalipuolen juttuja. Miksi?! Sekä perhe, että yhteiskunta on hylännyt tämän lapsen, surullista.
Ehkä vanhemmat ei hyväksy mahdollisuutta, että lapsella olisi esim. nepsy- tai psyykkisiä ongelmia, joita oirehtii puhelimeen ja peleihin tukeutuen? Ja siksi lapsi on sossun piirissä, ei lääketieteellisen avun... Helpompaa syyttää älypuhelimia kuin hyväksyä, että lapsella voisi olla joku pysyvä vaikeus.
Niin en tiedä, artikkelin pohjalta sain käsityksen että äiti on tyytyväinen, kun lapsi on muualla(ts. etäisyyttä aggressioon). Outoa, ettei tunnu kiinnostavan ne juurisyyt, miksi lapsi ei pysty lainkaan käsittelemään negatiivisia tunteitaan ja uhkailee itsemurhalla. -tuo, jota lainasit
Väkisin tulee mieleen joku autismin kirjon häiriö. Mutta sellaista kuten muitakin mt-diagnooseja hävetään yhä niin paljon, että vanhemmat lähinnä oman itsekkyytensä takia eivät vie lapsia pskykiatriseen hoitoon. Tuntuu käsittämättömältä että aggressiivisten ja pahoinvoivien lasten kohdalla lasua pidetään psykohoitoa parempana vaihtoehtona. Niin no onhan se vanhemmille helpompaa kun lapsi on poissa silmistä eikä tarvi itse osallistua hänen hoitoonsa kuten sairaalassa tehdään.[/quote
Ja minkähänlaisessa ryhmäkodissa tämä lapsiparka asustelee. Juttuja noista laitoksista riittää, ja osa paikoista jopa jatkaa riippuvuuksien mahdollistamista.
Usko tai älä, niin laitoksissa elellään usein aivan tavallista elämää. Sen sijaan monen on vaikea uskoa sitä, miten moni vanhempi on totaalisen pihalla kaikesta ja asettuu sosiaaliviranomaisia vastaan. Lapsia kun ei voi velvoittaa ottamaan vastuuta.
Lisäys edelliseen: siis näiden vanhempien mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no pääsivät eroon pojasta, sehän meni hyvin. ei ne siitä välittäneet muutenkaan kun antoivat mennä tuommoiseen jamaan.
Ei se ongelma poistu silläkään, että lapsi erotetaan perheestään ja saa edelleen käyttää päivät puhelintaan. Koska ei saa rajoittaa. Toki sijoituspaikassa on työntekijät 3 vuorossa, mutta kyllähän tuo on vain ongelman lakaisemista maton alle siksi aikaa, että lapsi on täysi-ikäinen ja saa pelata just niin paljon kuin haluaa.