Lue keskustelun säännöt.
Mitä asiaa elämässänne häpeätte niin paljon että sen tuleminen julkiseksi olisi nöyryyttävää?
Irma
25.10.2019 |
Voin aloittaa kertomalla, että olen kerran ollut anotulla lomalla. Häpeän tätä niin vietävästi, että toista kertaa ei tule ja onneksi olen saanut talouteni kuntoon.
Kommentit (73)
Olen homo. (Jotkut saattavat arvata ja tietää, vaikka en mikään neitihomo olekaan)
Poikuuskin on tallella ja ikää 34. :(
semmoista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seurustelemattomuus, kokemattomuus miesten kanssa. Olen 30-vuotias nainen enkä ole koskaan seurustellut, kävellyt käsi kädessä miehen kanssa enkä edes suudellut. En tiedä miehistä mitään ja tuskin olen ainoa vaikka harvinaisuus kylläkin.
Ihan uteliaisuudesta: oletko ihan tavoitteellisesti vältellyt miehiä? Vai miten noin on?
Vierailija kirjoitti:
Olen kiusannut heikompiani ja sairaita. Sen lisäksi olen pettänyt vaimoani koko avioliiton ajan. Minussa ei ole lainkaan rakkautta.
Olet varmasti onneton ihminen. Olet saasta.
Hmm no ei hävetä. Mikää, no piakkasen vois ehkä hävettää et kusetin valtiolta 10000 euroa, mutta sekin oli mielestäni tälle paske valtiolle ihan oikein 😊
Lista on niin pitkä, että en edes muista kaikkea. Hesarin juttu häpeästä upposi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne naiset jotka reissaa Dubaissa varmaan pelkää ja kunnolla että matkakohde paljastuu. Eikö Suomen julkisuudessa ole naikkosia joiden velat on maksettu Dubainreissun jälkeen....
Todella huonoa työhistoriaani. Olen yli 30 ja ollut viimeksi töissä palkkatuella. Sain ansiosidonnaista vain 300 päivää koska minulla ei ole yli 3 vuotta palkkatyöhistoriaa. Valitettavasti tämä myös estää minua (henkisesti) hakemasta töitä. Pienehkö paikkakunta ja en halua että historiani selviää kenellekään tuntemattomalle. Siksi haen vain todella harkitusti ja harvoin. Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seurustelemattomuus, kokemattomuus miesten kanssa. Olen 30-vuotias nainen enkä ole koskaan seurustellut, kävellyt käsi kädessä miehen kanssa enkä edes suudellut. En tiedä miehistä mitään ja tuskin olen ainoa vaikka harvinaisuus kylläkin.
Ihan uteliaisuudesta: oletko ihan tavoitteellisesti vältellyt miehiä? Vai miten noin on?
En ole vältellyt miehiä, mutta olen ujo ja arka. En ole mt-ongelmainen enkä sosiaalisesti kömpelö. En vain tiedä miten olen "onnistunut" pääsemään tähän tilaan vaikken pidä sitä saavutuksena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut irtisanottiin koeajalla pari viikkoa sitten ilman selkeitä perusteluita. Olen yleensä ollut pidetty aiemmissa töissäni eikä tässäkään mitään suurta ilmennyt, tuli täysin yllätyksenä. Hävettää niin etten asiasta hevin puhu, vaikka ilmiö taitaa olla valitettavan yleinen nykyisin.
Sitä että isäni on väkivaltainen alkoholisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halua, että julkiseen tietoon tulee koskaan, että se, että kodissani on ollut paha tuholaisongelma. Tämä asia on erittäin arka paikka. Vain muutama ihminen tietää tästä ja onneksi suhtautunut asiallisesti, eikä tuominnut. Ei haittaa, vaikka Seiskassa kerrottaisiin mahdollisesta aseksuaalisuudestani, suoleni toiminnasta, haukuttaisiin läskiksi, tyhmäksi, sosiaalipummiksi jne., mutta tästä kodin tuholaisongelmasta pitää vaieta.
Pystyn samaistumaan tähän, koska meillä oli sitkeä tuholaisongelma keittiössä joitain vuosia sitten ja muistan sen häpeän. Jossain vaiheessa se häpeä sitten meni vain yli ja muistan avautuneeni asiasta töissä. Iso juttu minulle, muut olivat varmaan että mitä tuo selittää, evvk. Nyt en enää meinaa muistaa koko juttua, joten siitä kaikesta pääsee kyllä yli, jopa siitä häpeästä.
Vierailija kirjoitti:
Minut irtisanottiin koeajalla pari viikkoa sitten ilman selkeitä perusteluita. Olen yleensä ollut pidetty aiemmissa töissäni eikä tässäkään mitään suurta ilmennyt, tuli täysin yllätyksenä. Hävettää niin etten asiasta hevin puhu, vaikka ilmiö taitaa olla valitettavan yleinen nykyisin.
Et ole ainoa etkä yksin asian kanssa koska minulle on käynyt samoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä että isäni on väkivaltainen alkoholisti.
Se ei ole syysi. Mutta ymmärrän että häpeät sitä. Näinhän se toimii, että muut häpeävät juoppoa vaikka häpeä olisi, vain ja ainoastaan, juopon oma.
Petin ekaa poikaystävääni 19-vuotiaana nulikkana. Todellakin opin kerrasta, mutta en halua mainostaa tätä virhettäni aikuisiän kumppaneille.
Olen käynyt vain peruskoulun
Mielenterveysongelmat
Kaikenlaisia asioita voisi hävetä, jos ne tulisivat julki väärässä yhteydessä.
Esimerkiksi häpeäisin todella paljon, jos nykyisessä työssäni tulisi ilmi mun vanhat kaveripiirit ja millaista sekoilua elämä oli nuorempana. Tiedän että tässä työssä sitä ei juurikaan ymmärrettäisi tai hyväksyttäisi. Ihmiset ovat usein liian herkästi tuomitsevia ja vetävät liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Samasta kaveriporukasta osa on myöhemmin pärjännyt hyvin ja laittanut "kulissit kuntoon". On opettajaa, hoitajaa, esimiestä, yrittäjää. Sitten on se toinen osa, joka tippui kyydistä ja on nykyään sossun kanta-asiakaskuntaa kaiken laisisssa koukuissa. Kukaan uusi tuttavuus tuskin arvaisi ja yhdistäisi meitä yhteen nippuun. Tavallaan surullista, että pitää hävetä menneitä asioita ja ihmisiä, jotka eivät aina ole olleet niin pahoja. Osa on myöhemmin tehnyt sellaisia tekoja, mitä en pysty hyväksymään - Toisaalta muistan vielä mitä he olivat ja mistä tulivat ennen lopullista luisumista ja mitä kaikkea yhdessä koettiin. Häpeä tulee siitä, että en nykyisessä paikassa halua tulla yhdistetyksi menneisiin ihmisiin ja tapahtumiin. En minä haluaisi menettää nykyistä statusta, työmahdollisuuksia tai muita etuja menneisyyden tai kelkasta pudonneiden ihmisten vuoksi.
Vanhempieni eron syyn. Olin silloin 14-vuotias, ja ero tosiaan johtui siitä että isäni oli hyväksikäyttänyt erästä 18-vuotiasta tyttöä. En ole kertonut kenellekään, kuten voi arvata.
En ole koskaan oppinut pois tavasta puhua itsekseni. Keskustelen itseni kanssa, on minä ja se toinen minä. Väittelemme, riitelemme, vitsailemme, haen myös lohtua tai saatan kysyä neuvoa "siltä toiselta minulta".
Varmaan olin lapsena liikaa yksin ja opin pitämään itse itselleni seuraa, kun ei muitakaan ollut.
Tiedän, että itselleen puhuminen on monin tavoin hyödyllistä, eikä ole automaattisesti merkki mielenterveysongelmista, mutta tätä taipumusta kohtaan liittyy niin paljon ennakkoluuloja, etten halua ottaa hulluksi leimautumisen riskiä, ja pidän asian mielummin vain omana tietonani. Tai siis "meidän kahden" tietona, heh.
Pahan työuupumuksen ja ihmissuhteiden (ei parisuhde eikä rakkaussuhde) takia olen ollut suljetulla osastolla. Menetin luottamuksen toisiin ihmisiin, petettiin luottamus ja nöyryytettiin, joten vaivuin masennukseen. Olen ollut kerran suljetulla enkä halua sinne enää. Nyt voin hyvin ja elämäni on tasapainossa.