Mitä asiaa elämässänne häpeätte niin paljon että sen tuleminen julkiseksi olisi nöyryyttävää?

No en häpeä kuollakseni, mutta en viitsi mainostaakaan. Meille ei voi ostaa pelikonetta, sillä addiktoidun liikaa peleihin. Voisin siis ihan helposti pelata yöt läpeensä. Viimeisen pelikoneen annoin pois ennen lapsia. En tiedä voiko oikeasti meidän kersoille koskaan ostaa omaa vaikka haluaisivat, mun takia.. Olen 35-vuotias äiti.

Flirttailen ja säädän erään varatun miehen kanssa jatkuvasti. Oloni on äärimmäisen p*ska tämän takia ja ainoa syy miksi jatkan sitä on se, että hän on ainoa mies keneltä saan tällä hetkellä huomiota ja olen v*tun yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan oppinut pois tavasta puhua itsekseni. Keskustelen itseni kanssa, on minä ja se toinen minä. Väittelemme, riitelemme, vitsailemme, haen myös lohtua tai saatan kysyä neuvoa "siltä toiselta minulta".

Varmaan olin lapsena liikaa yksin ja opin pitämään itse itselleni seuraa, kun ei muitakaan ollut.

Tiedän, että itselleen puhuminen on monin tavoin hyödyllistä, eikä ole automaattisesti merkki mielenterveysongelmista, mutta tätä taipumusta kohtaan liittyy niin paljon ennakkoluuloja, etten halua ottaa hulluksi leimautumisen riskiä, ja pidän asian mielummin vain omana tietonani. Tai siis "meidän kahden" tietona, heh.

Mä en oo edes osannut hävetä, toki välillä kun joku sanoo *mitä* niin tajuaa että sitä tekee myös muiden kuullen. Pitäisi ehkä kiinnittää huomiota enemmän, saatan myös nauraa itselleni ja jutuilleni ja se jos mikä varmaan vaikuttaa sekopäiseltä muille, toki ainakin yritän pitää tavan niin ettei muut kuuli, aina ei onnisti.

Ihana kuulla että on muitakin, itsekseen hyvin viihtyviä ja keskusteluun pystyviä. 😉

Itseasiassa kerran kollegan kanssa kirosin, olin niin väsynyt ja huono päivä, että ajattelin että tein sen päässäni, no en tehnyt ja se hävetti. Ei ollut tuttu kollega, muutoin olisi voinut nauraa asialle.

Sitä en kyllä kehtaa sanoa kenellekään, että nyt 37-vuotiaana mulla on työkokemusta vain neljä vuotta. Ekan oikean työpaikan (lyhyt kesätyö) sain 25-vuotiaana. Eka kuukautta pidempi työsuhde alkoi 33-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Flirttailen ja säädän erään varatun miehen kanssa jatkuvasti. Oloni on äärimmäisen p*ska tämän takia ja ainoa syy miksi jatkan sitä on se, että hän on ainoa mies keneltä saan tällä hetkellä huomiota ja olen v*tun yksinäinen.

Pelkään, että tuo päättyy huonosti, mutta ymmärrän.

Koko teini-ikä sopii tähän, olin pulska, kotona päihdeongelmia ja vakavia mt-ongelmia (ei pelkkää masista), valehtelin kaikesta eli typeriä juttuja, esim. että minulla oli kavereita.. sitten jossain vaiheessa kaikki alkoholin kanssa perseilyt, luoja miten noloja tapauksia.. tässä pahin: olen tehnyt abortin enkä todellakaan kerro kellekään paitsi miehelleni olen kertonut. Abortin jälkeen sairastuin ehkä psykoosiin, siltä se jälkeenpäin vaikuttaa. Mitähän muuta.. että olin monta vuotta ihan p.a. ja meni luottotiedotkin tuon hulluuden aikana. Olen sentään saanut ne takaisin, mutta niin. Hankala tutustua uusiin ihmisiin kun on pelkkiä luurankoja komeron täydeltä.

Mies34vuotta kirjoitti:

Olen homo. (Jotkut saattavat arvata ja tietää, vaikka en mikään neitihomo olekaan)

Poikuuskin on tallella ja ikää 34. :(

semmoista...

Joskus pitää elämässä uskaltaa, lähteä tai muuttaa, jotta voi olla oma itsensä ja tehdä elämästään oman näköisensä.

t: nainen 53v.

Vierailija kirjoitti:

Sitä en kyllä kehtaa sanoa kenellekään, että nyt 37-vuotiaana mulla on työkokemusta vain neljä vuotta. Ekan oikean työpaikan (lyhyt kesätyö) sain 25-vuotiaana. Eka kuukautta pidempi työsuhde alkoi 33-vuotiaana.

Miten onnistuit saamaan tuon 33-vuotiaana alkaaneen työpaikkasi? Opiskelujen kauttako? Oletko opiskellut tai ollut vanhempainvapaalla tms nuo väliajat jolloin tuossa ei ihan niin kummallista olisikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä en kyllä kehtaa sanoa kenellekään, että nyt 37-vuotiaana mulla on työkokemusta vain neljä vuotta. Ekan oikean työpaikan (lyhyt kesätyö) sain 25-vuotiaana. Eka kuukautta pidempi työsuhde alkoi 33-vuotiaana.

Miten onnistuit saamaan tuon 33-vuotiaana alkaaneen työpaikkasi? Opiskelujen kauttako? Oletko opiskellut tai ollut vanhempainvapaalla tms nuo väliajat jolloin tuossa ei ihan niin kummallista olisikaan?

Helposti, koska valmistuin tuolloin alalle jossa työvoimapula. Väliaikoina tuli opiskeltua milloin mitäkin, eli ihan tekemättä mitään en ole ollut.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dyspraksia. Osaan onneksi peittää sen tosi hyvin. En edes tiedä miksi en sano siitä mitään... ihmiset monesti ihmettelee kun kävelen päin seiniä tai tavarat ei vaan pysy käsissä. Olisi varmaan helpompaa jos sanoisin suoraan. 

Miks mulle tuli mieleen tästä mies ja alaston ase? :)

Se, että olen koukussa tähän palstaan.

Up

Olen kärsinyt peliriippuvuudesta ja hävinnyt nettipeleihin vuoden aikana noin 20 000 euroa. Ja nyt maksan niitä velkoja....

Mitä noloa SSRI-lääkkeiden käytössä on?

Poikuus tallella.

T. Keski-ikäinen mies

Minulla on paljon asioita, jotka jossain seurueessa olisivat häpeällisiä jos tulisivat heille julki, mutta taas toisessa seurueessa sama asia ei olisi mikään ongelma. Kenellekään en ole ainakaan vielä kertonut, että minulla on ruvennut kasvamaan harmaita alapäähän, niin ehkä se?

Häpeän sitä, että olen ollut kiusattu pitkään ja minusta on puhuttu ties mitä joten joillakin varmaan itsestäni kovin väärä käsitys. Samalla myös se hävettää, että olen yksinäinen ihminen vailla yhtään kaveria ja muutenkin jännitän todella paljon ihmisiin tutustumista. Olen tavallaan vähitellen syrjäytynyt yhteiskunnasta ja missään asiassa en ole onnistunut pitkään aikaan. Olen hakenut opiskelemaan ja oikeastaan sen jälkeen kun en päässyt niin tuli pieni romahdus alaspäin , koska oli niin lähellä päästä. Töissä en ole ollut nyt aika pitkään aikaan. Pelkään monia asioita ja nykyisin sosiaaliset tilanteet hyvin vaikeita. Aiemmin kaikki onnistui vähän paremmin, mutta oikeasti en ole tavallaan edes saanut mahdollisuutta harjoitella näitä asioita, kun kiusattiin niin pitkään ja se vei niin paljon sitä rohkeutta ja luottamusta pois. Häpeän sitä etten ole saavuttanut mitään lukion jälkeen ja elämä menee samaa rataa ja en vaan pysty jotenkin enää toimimaan niinkuin "normaalin" ihmisen pitäisi. Tällä tarkoitan sitä, kun jollekin jokin asia on ihan pikkujuttu ja itsellä niin vaikea, ettei siitä meinaa tulla mitään.

Jos nämä asiat tulevat julki niin siinä on jotenkin jo niin paljon kaikkea ikävää etten enää jaksa selitellä tilannettani kenellekään. Oikeastaan häpeän myös sen vuoksi etten ole niin vahva ihminen, joka on toipunut kokemuksistaan hyvin tai muuten kuitenkin saanut elämästään kiinni vaan olen jotenkin ollut liiankin heikko. Samalla tahdon suojella muita sillä pidän itseäni välillä niin kelvottomana ihmisenä, että kenenkään ei tarvi tutustua minuun ja olisi itsekästä vaatia tutustumaan. En siis sääli itseäni, mutta en vaan halua "synkistää" kenenkään elämää ja uskon, että vaikka kuinka haluaisin peitellä näitä juttuja niin kyllä ne tulisivat ilmi. Minut on muutenkin jo pari "kaveria" jättänyt ihan sne vuoksi, että heillä menee paremmin nyt ja itse jotenkin vääränlainen heille nyt kaveriksi. En siis ikinä silti valittaa muille näistä asioista. Joku voi tietenkin ajatella, että nämä ovat pikkujuttuja, mutta minut on jotenkin myös kasvatettu häpeämään jo lapsena ja sieltä tulee ensimmäiset kokemukset. Vanhempien puolesta myös aistii sen etten ole heidän mielestään niin arvokas, kun olen näin heikko heidän silmissään.

Vierailija kirjoitti:

Just nyt se, miten järjiltäni olen. Olen onnistunut kehittämään päässäni mallin, missä olen vastuussa hirveistä teoista, joita en ole tehnyt. Enkä voi puhua siitä kenellekään. Mua kutsuttaisiin hulluksi. Yritin puhua siitä parhaalle ystävälleni, mutta hän vain vähätteli ja sanoi, että ajattelen näin, koska mulla ei ole oikeita ongelmia, ja ei ymmärtänyt miksi mä välitän mitä muut ajattelee. Muttakun mä en pysty lopettamaan. Yritin puhua tästä terapeutille, mutta se ei ymmärtänyt sanaakaan. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, kukaan ei osaa argumentoida sitä vastaan, tuntuu täysin loogiselta että on mun syy että rais kauksia, kotiväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa tapahtuu muille ihmisille. Ja koska oon vastuussa kaikesta tästä pahasta, mutta en näe mitään syytä lopettaa koska se vaatisi että välttäisin melkeinpä kaikkea mistä nautin, ja kaikkea, mikä auttaa mua tän pahan olon kanssa. Mä en pysty siihen. Enkä oikeastaan edes halua tehdä sitä. Mut mitä muutakaan mä voin tehdä?!!!

Haluan kuo lla tämän takia. En voi elää tämän kanssa. Mutta en voi sanoa kenellekään, että haluan kuo lla ja viil lellä ja olla nousematta sängystä tämän takia, koska se on kuulemma henkistä väkivaltaa ja itsemur halla uhkailua. En kenellekään. Olen niin yksin tämän kanssa, ja kaikki, joiden kuuluisi auttaa mua, vaan satuttaa enemmän, koska mä en kykene selittämään heille miten mun mieleni toimii, joten he jatkuvasti tekee virheitä ja mulla on vaan huonompi ja huonompi olo. Ei mun varmaan edes kuulunut syntyä tähän maailmaan. Miksei mua voitu vaan abortoida kohtuun?

Kiitos lukemisesta ja anteeksi siitä henkisestä väkivallasta, jonka juuri sinulle tein. Toivottavasti terapia auttaa sulle enemmän kuin mulle.

Mikä asia saa sinut uskomaan, että olet aikaansaanut muille noita pahoja asioita? Mikä siis on sinun osuutesi niihin?

Sitä millaista kotona nyhjäämistä nuoruteni oli. En ikinä käynyt diskoissa, minulla ei ollut poikakaveria enkä suudellut ketään ennenkuin täytin 19.  Olen oppinut valehtelemaan , kertomaan  tyyliin Pekasta jonka oli  samalla riparilla ja jota opetin suutelemaan. Olen  pitkä, tatuoitu ja räväkkä joten kukaan ei varmaan edes uskoisi millainen arka hiiri olin oikeasti ennen. 

Olen valmistunut yliopistosta, mutta en ole saanut oman alani töitä. Teen tällä hetkellä työtä, johon riittäisi alempi koulutus ja koen tästä todella suurta häpeää. Pitäisi kai olla tyytyväinen, että jotain töitä edes on, mutta mieli ei vain toimi niin. Itsetunto täysi nolla. Asiaa ei auta se, että aina kun asia jollekin selviää, pitää sitä päivitellä pitkään ja kovaäänisesti..