Aion hylätä lapseni ja mieheni sairauteni takia

Maailma hoitaa omansa. Jos sairautesi johtaa kuolemaan, ”hylkäät” heidät joka tapauksessa. Ehkä odotat siihen saakka? Oletko kysynyt haluaisiko miehesi hylätä sinut koska ”pilaat hänen elämänsä”? Voithan vaikka sanoa ettet jaksa perhe-elämää. Näin tilanne olisi win-win.

Ei pahalla mutta nyt vaikuttaa rankasti marttyyri asenteelta. Mikä siraus sulla on jotta perhe pitäisi hylätä?

Ymmärrän sua ap. On vaikea olla monisairaana, kun perheelle ei paljoa hyötyä ole. Monesti harmittaa, ettei pysty taloudellisesti juuri osaansa tekemään yms mutta Tsemppiä ap.

Mikä sairaus?

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Sairauteni ei todennäköisesti johda kuolemaan (paitsi jos saan jonkun kuolettavan infektion), mutta ei myöskään parane enkä pysty sen kanssa elämään normaalia elämää. Sellaista elämää, jota pienet lapset tarvitsevat. Mieheni ei minua hylkäisi eikä tietenkään haluaisi minun jättävän heitä. Hän ei vain terveenä pysty ymmärtämään tuskaani eikä näe sitä, millainen vaikutus minulla on lapsiin. Ilman minua voisivat jossain vaiheessa elää tasapainoista perhe-elämää, ehkä uuden äiti-hahmon kanssakin.

Marttyyri? Ehkä olenkin. Kaikkeni olen kuitenkin yrittänyt, että saisin elämästä kiinni ja voisin huolehtia lapsistani, mutta se on kohdallani mahdotonta. En saa itseäni terveeksi vaikka kuinka yritän.

Ap

Tee niin, jos et jaksa enää. Miehesi hakee itse apua, jos ei pärjää.

Minä lähdin pois perheestä hirveän stressin kokemuksen takia ja siksi, koska mieheni ei kyennyt hoitamaan asioita niin, ettei minun olisi tarvinnut kärsiä stressistäni. Kyllä ne koululta ottavatyhteyttä jos terveystarkastuksessa esim. tulee jotain ilmi, missä mies lapsineen tarvitsisi apua, esim. minun miehelleni käyvät nyt perhetyöntekijät kertomassa ne samat asiat, joista meillä oli kiistaa kun minä stressasin, eli ettälapsia pitää pestä riittävän usein, ateriarytmiä olisi syytä olla, lasten pitää kysyä, jos haluavat ottaa herkkuja jne. Mutta eivät he juurikaan mitään konkreettista tee. Itse asun lähellä, niin voin olla lapsille emotionaalisesti läsnä kuitenkin. En kuitenkaan stressin takia ota lapsia luokseni, koskatarvitsisin rauhoittavan ja kannustavan aikuisen läsnäolevaksi, kun alan hermostua lapsista (se ei johdu siis heistä, vaan omasta äidistäni, että hermostun vaikken todellakaan näe siinä järkeä).

Oletko pettynyt mieheesi, eikö hän mielestäsi auta ja tue tarpeeksi?

t.stressaaja

Vierailija kirjoitti:

Sairauteni ei todennäköisesti johda kuolemaan (paitsi jos saan jonkun kuolettavan infektion), mutta ei myöskään parane enkä pysty sen kanssa elämään normaalia elämää. Sellaista elämää, jota pienet lapset tarvitsevat. Mieheni ei minua hylkäisi eikä tietenkään haluaisi minun jättävän heitä. Hän ei vain terveenä pysty ymmärtämään tuskaani eikä näe sitä, millainen vaikutus minulla on lapsiin. Ilman minua voisivat jossain vaiheessa elää tasapainoista perhe-elämää, ehkä uuden äiti-hahmon kanssakin.

Marttyyri? Ehkä olenkin. Kaikkeni olen kuitenkin yrittänyt, että saisin elämästä kiinni ja voisin huolehtia lapsistani, mutta se on kohdallani mahdotonta. En saa itseäni terveeksi vaikka kuinka yritän.

Ap

Sitten sinun on tehtävä ratkaisusi. Jos tarkoituksesi ei ole pelkästään marista tilannetta, etkä ole kuolemassa, lähde. Hakeudu johonkin yhteisöön asumaan. Perheesi pärjää kyllä.

Ihan suoraan sanottuna en tajua mitä touhuat. Kai nyt tajuat, ettei ihmisillä on mitään ”normaalia” - kotonako sinulle on tuollaisia opetettu? Sairaus, onnettomuudet ja muu on ihmisen osa, se tulee lähes jokaisen kohdalle jossakin vaiheessa, toisille ennemmin kuin myöhemmin. Niiden kanssa sopeudutaan elämään. Elämä on aina vaillinaista, ja usko pois, jollakin tapaa kärsimystä myös.

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Onko tosiaan näin? Olen ajatellut, että parempi ilman äitiä, kuin tyyliin alkoholisti/huumeriippuvainen/syvästi masentunut äiti.

Ehkä olen vain itsekäs ja tässä on enemmän kyse siitä, etten itse pysty elämään itseni kanssa, jos en voi olla kunnollinen äiti lapsilleni.

Olen puhunut miehen kanssa, ei osaa sanoa mitään. Tukiverkosto on huono. Lääkärit eivät voi minua parantaa ja se on ainoa asia, joka meitä auttaisi. Jutteluavusta en hyödy (on kokeiltu) ja lastenhoitoapu muutaman tunnin viikossa ei loppupeleissä pelasta tilannetta, kun on ne muut viikon tunnit kestettävänä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairauteni ei todennäköisesti johda kuolemaan (paitsi jos saan jonkun kuolettavan infektion), mutta ei myöskään parane enkä pysty sen kanssa elämään normaalia elämää. Sellaista elämää, jota pienet lapset tarvitsevat. Mieheni ei minua hylkäisi eikä tietenkään haluaisi minun jättävän heitä. Hän ei vain terveenä pysty ymmärtämään tuskaani eikä näe sitä, millainen vaikutus minulla on lapsiin. Ilman minua voisivat jossain vaiheessa elää tasapainoista perhe-elämää, ehkä uuden äiti-hahmon kanssakin.

Marttyyri? Ehkä olenkin. Kaikkeni olen kuitenkin yrittänyt, että saisin elämästä kiinni ja voisin huolehtia lapsistani, mutta se on kohdallani mahdotonta. En saa itseäni terveeksi vaikka kuinka yritän.

Ap

Sitten sinun on tehtävä ratkaisusi. Jos tarkoituksesi ei ole pelkästään marista tilannetta, etkä ole kuolemassa, lähde. Hakeudu johonkin yhteisöön asumaan. Perheesi pärjää kyllä.

Ihan suoraan sanottuna en tajua mitä touhuat. Kai nyt tajuat, ettei ihmisillä on mitään ”normaalia” - kotonako sinulle on tuollaisia opetettu? Sairaus, onnettomuudet ja muu on ihmisen osa, se tulee lähes jokaisen kohdalle jossakin vaiheessa, toisille ennemmin kuin myöhemmin. Niiden kanssa sopeudutaan elämään. Elämä on aina vaillinaista, ja usko pois, jollakin tapaa kärsimystä myös.

Kyllä ihmisillä on normaalia olemassa, esim. se ei ole normaalia, että vanhempi pää punaisena karjuu stressin takia lapsille ja osoittaa näin vihaavansa heitä, VAIKKA miten väittäisikin jälkeen päin, että välittää. Ei lapsi sitä osta. Oma äitini toimi näin, eikä myönnä, että taisi olla omasta stressistä kyse, eikä mun huonoudesta ja omasta paskuudestaan ihmisenä kyse, eikä mun huonoudesta. Aloittajan en siis tietenkään väitä toimivan näin. En tiedä, miten hän kokee olevansa haitallinen lapsille. Mutta haitallisuus lapsille ei todellakaan ole ok. Se ei automaattisesti seuraa sairaudesta, siinä olet oikeassa.

t.stressaaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Onko tosiaan näin? Olen ajatellut, että parempi ilman äitiä, kuin tyyliin alkoholisti/huumeriippuvainen/syvästi masentunut äiti.

Ehkä olen vain itsekäs ja tässä on enemmän kyse siitä, etten itse pysty elämään itseni kanssa, jos en voi olla kunnollinen äiti lapsilleni.

Olen puhunut miehen kanssa, ei osaa sanoa mitään. Tukiverkosto on huono. Lääkärit eivät voi minua parantaa ja se on ainoa asia, joka meitä auttaisi. Jutteluavusta en hyödy (on kokeiltu) ja lastenhoitoapu muutaman tunnin viikossa ei loppupeleissä pelasta tilannetta, kun on ne muut viikon tunnit kestettävänä.

Ap

Mulla oli tämä myös. Mutta sen lisäksi voin pahoin muutenkin. Ja kyllä se valui lapsiinkin.

Olen kyllä myös sillä kannalla, että lapsrt traumstisoituvat enemmän lähdöstäsi kuin sairaudestasi. Lapsille sinun sairautesi on normaalia, lähtöäsi he eivät ymmärrä. Vaikka keskusteluapu ei auta, mielialslääkitys voisi auttaa sinus pahimmassa murheen alhossa. Sosiaalipuolen ja hoitavan tahon kanssa nyt pikaisesti palaveri pystyyn.

Eli ap aikoo hylätä perheensä - ei siksi, jotta lapsensa ja miehensä saisivat elää "normaalia" elämää - vaan siksi, että saisi itse maata rauhassa sängynpohjalla ja elää sairautensa kanssa helpompaa arkea. Hänen päässään tilanne on win-win koska mies voi joskus löytää uuden, terveen naisen tai sit ei. Kuvittelee, että lapsi sopeutuu ongelmitta siihen, että äiti hylkäsi, mutta onhan tuo isän nyksä vähän kuin äiti.. Koska ap ajattelee, että kaikkihan tässä voittaa, hän voi hyvin korostaa ajattelevansa muiden etua. Ainoa mutta on, että kuulostat tämän suhteen harhaiselta. Miehesi ei noin vain löydä uutta naista ja hän masentuu pienen lapsen yh:na, lapsi taas traumatisoituu mahdollisesti loppu elämäksi siitä, että äiti hylkäsi hänet koska halusi maata rauhassa sängyn pohjalla ja rakastella sairauttaan. Hyvä, mikäpä siinä..

Vierailija kirjoitti:

Oletko pettynyt mieheesi, eikö hän mielestäsi auta ja tue tarpeeksi?

t.stressaaja

En ole. Mieheni tekee kyllä oman osuutensa ja huonoina hetkinäni rutkasti enemmänkin. Ei hän kuitenkaan voi minua auttaa sairauden suhteen eikä osaa enää oikein lohduttaakaan, kun on selvästi itsekin menettänyt toivonsa näiden raskaiden vuosien aikana.

Itselläni on ollut fyysisesti sairas ja henkisestikin vähän epävakaa äiti. Eihän se arki aina herkkua ollut, mutta arvostan äitiäni kaikkine puutteinensakin, koska hän sentään yritti olla meille äiti - ja myös enimmäkseen siinä onnistui. Me tenavat opittiin kotoa ainakin se, ettei ihmisen eikä perheen tarvitse todellakaan olla täydellinen ollakseen toimiva ja jopa onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Onko tosiaan näin? Olen ajatellut, että parempi ilman äitiä, kuin tyyliin alkoholisti/huumeriippuvainen/syvästi masentunut äiti.

Ehkä olen vain itsekäs ja tässä on enemmän kyse siitä, etten itse pysty elämään itseni kanssa, jos en voi olla kunnollinen äiti lapsilleni.

Olen puhunut miehen kanssa, ei osaa sanoa mitään. Tukiverkosto on huono. Lääkärit eivät voi minua parantaa ja se on ainoa asia, joka meitä auttaisi. Jutteluavusta en hyödy (on kokeiltu) ja lastenhoitoapu muutaman tunnin viikossa ei loppupeleissä pelasta tilannetta, kun on ne muut viikon tunnit kestettävänä.

Ap

On se suurempi trauma. Minä lähdin. Kaikilla lapsillani on tunne-elämän ongelmia ja kiintymyshäiriö. Yhdestä tuli alkoholisti joka myös hylkäsi lapsensa.  Jos sellaisen tulevaisuuden haluat lapsillesi niin lähde ihmeessä. Minun lapset muistaa olleensa onnellisia sairaudestani huolimatta koko lapsuutensa, vasta lähtöni rikkoi heidät. Sinun ongelma on se, että sinä oletat lapsillesi enemmän tunteita kuin heillä on. Heillä ei ole. He on tottuneet siihen että sinä olet sairas ja se on yhtälailla osa sinua kuin vasen jalkasi ja he ei muusta tiedä. Ainut joka kärsii olet sinä ja vain sinä. Kaikille muille sairautesi on normi.

Mä monisairaana teen lapseni kanssa, niitä juttuja joita pystyn. Esim leivon tai laitan hänelle mieleistä ruokaa, autan läksyissä, pelaamme pöytälätkää tai lautapelejä. Välillä kun on hyvä jakso sairaudessa, käyn katsomassa hänen pelejään yms mutta en pysty menemään hänen kanssaan pyöräilemään, en pelaamaan jalkapalloa tms mutta lapsi ymmärtää tämän. Mitä sinä ap voisit tehdä lapsesi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Eli ap aikoo hylätä perheensä - ei siksi, jotta lapsensa ja miehensä saisivat elää "normaalia" elämää - vaan siksi, että saisi itse maata rauhassa sängynpohjalla ja elää sairautensa kanssa helpompaa arkea. Hänen päässään tilanne on win-win koska mies voi joskus löytää uuden, terveen naisen tai sit ei. Kuvittelee, että lapsi sopeutuu ongelmitta siihen, että äiti hylkäsi, mutta onhan tuo isän nyksä vähän kuin äiti.. Koska ap ajattelee, että kaikkihan tässä voittaa, hän voi hyvin korostaa ajattelevansa muiden etua. Ainoa mutta on, että kuulostat tämän suhteen harhaiselta. Miehesi ei noin vain löydä uutta naista ja hän masentuu pienen lapsen yh:na, lapsi taas traumatisoituu mahdollisesti loppu elämäksi siitä, että äiti hylkäsi hänet koska halusi maata rauhassa sängyn pohjalla ja rakastella sairauttaan. Hyvä, mikäpä siinä..

Nyt ei ole kyse pelkästään haluamisestani. Ei ole oma valintani maata sängyn pohjalla. En vain muuhun enää kykene. Mitä hyötyä minusta on lapsilleni sieltä sängynpohjalta, kerrotko?

Ja en tietenkään kuvittele, että kaikki sujuisi perheeni osalta ongelmitta, mutta ainakin heillä olisi toivoa paremmasta arjesta ilman minua. Uusioperheet ovat nykypäivää ja olen nähnyt monia perheitä, jotka ovat löytäneet onnen uuden puolison myötä. Ajan kanssa.

Ap