Lue keskustelun säännöt.
Selviääkö näistä kokemuksista rehellisesti ilman terapiaa? Aloitus lyhyt. Kokemuksianne ja neuvojanne kaivataan.
22.10.2019 |
Tiedän, että olen sisältä melko rikki ehkä jopa lopun elämääni. Toisaalta epänornaali on minulle ollut aina tavallaan normaalia.
Se ei ole mitenkään tavoiteltava suunta mutta olen huomannut käytöksessäni piirteitä myös hakemaan jonkinlaista konfliktia ja haastetta arkeeni. Menen usein liian lujaa, liian syvältä tai jotenkin vääriä teitä kulkien uupumukseen saakka tai sitten niin, että kärsin joskus seurauksia taloudellisesti, henkisesti tai jopa joskus fyysisesti.
Voisin kirjoittaa tästä aiheesta klisesesti sanottuna kirjan mutta jätän tämän lyhyeksi.
Kokemukseni perustuvat lapsuuteen ja sitä seuranneeseen oireluun. Tässä pieni lista:
1. Vanhempien alkoholismi
2. Lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö sekä lapselle epänormaali vanhempien seksuaalikäyttäytyminen tai seksuaaliseen kommentointiin liittyvät tilanteet kotona ja sukulaisten luona. (johtanut esim. joskus syömishäiriöön ja oman kehon hyvin kriittiseen suhtautumiseen)
3. Kotona vakavat (psykoottiset) mielenterveysongelmat ja sen seuraaminen. Tässä tapauksessa äiti ja sisko.
4. Oma rikkinäinen itsetunto, riittämättömyys ja vastuullisuus, liika tunnollisuus
5. Parisuhdeväkivalta
6. Omat vaihtelevat riippuvuusongelmat
En haluaisi oikeasti tuntea olevani jotenkin viallinen. Pidän itseäni nykyään aika normaalina ihmisenä. Olen kasvanut ihmisenä valtavasti ja kulkenut tuskaisan matkan.
Nämä pysäyttävät kuitenkin aina välillä. En osaa kohdata tai ehkä uskalla kaivaa kovin syvältä vieläkään. Joka kerta sattuu aivan hirveästi avata haavoja kun pohdin liikaa.
Milloin on kannattavaa lähteä terapiaan?
En ole sinänsä huolissani elämästäni enää ehkä(tai kuvittelen pärjääväni mitä teenkin) mutta kuulluksi tulemisen tarve on joskus valtava.
Olen vielä nuori, minusta tuntuu, että ohjat on oltava omissa käsissä ettei käy huonosti. Kuitenkin pelkään menettäväni hallinnan niin kuin toisinaan jos joku tapahtumasarja saa minut väsymään.
Kommentit (29)
Selviää ilman terapiaa mutta on omissa käsissäsi että miten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika usein unohdan nämä kokemani asiat.
Selviydyn hienosti, on päämääriä jotka ovat itselleni oikeasti arvokkaita sekä hyvinvointiin liittyviä.
Teen töitä paljon, teen sen tunnollisesti ja ammattiylpeydellä. Säästän ja keskityn tulevaan, turvalliseen sellaiseen.
Teen asioita uupumiseen saakka ja hoen olevani vahva, olen sitkeä ja määrätietoinen sekä keskityn myös henkiseen kehittymiseen.
Positiivisiin ajatuksiin sekä omaan rauhaan ja tilaan. Annan kaikelle pohdiskelulle tilaa ja pyrin laajentamaan ajatusmaailmaani.
Tunnen olevani jalat maassa ja suhteellisen sinut elämäni sekä itseni kanssa.
Sitten elämään tulee tietenkin odottamattomia käänteitä, unohdan arvoni ja hyvinvoinnin. Rakastun ihmisiin jotka eivät minua arvosta tai se ei ole edes järjellä mitenkään tulevaisuutta rakentava tilanne.
Ajaudun usein outoihin tilanteisiin joista en osaa kieltäytyä. Olen vieläkin joskus helposti vietävissä.
Sitten päihteet vie ja olen taloudellisissa ongelmissa.
Olen toki rauhoittunut mutta edelleen astun sudenkuoppiin ja mietin mitä mulle tapahtu vaikka sitkeästi keskityin parempaan minääni.
Miksi tein päätöksiä jotka jo tietoisesti ymmärsin olevani riski.
Ap
Huh. Kovia olet kokenut. Mielestäni kannattaisi hakea apua, sillä ei elämisen kuuluisi ainaista selviämistä olla. Varsinkaan pitkälle menneisyyden tapahtumien vuoksi.
Ehkä terapiasta on apua uusien selviytymiskeinojen luomiseen ainakin.
Tsemppiä.
Ei tarvitse selvitä ilman terapiaa. Vahva suositus. Vaikka mieli välillä unohtaa, keho ei ja jossain vaiheessa se alkaa näkyä ja tuntua, jos vielä ei niin tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni olisi tuollaisesta hajonnut täysin.
Yksin tai pelkästään kaveredein tuella ei tarvitse nykyään onneksi täällä Suomessa selvitä. Mielenterveystoimisto voisi olla eka paikka käydä juttelemassa. Ammattilaisen arviossa voidaan ottaa huomioon paljon sellaista joka jää helposti piiloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä moni selviää vaikka minkälaisista jutuista miten kuten. Eri asia on, kuinka moni selviää onnelliseksi ihmiseksi. Itse käyn parhaillaan terapiassa vaikka taustani on paljon helpompi kuin sinulla. Koen, että ansaitsen sen avun ja tuen, jonka siitä saan. Minulla on ihan ok:t vanhemmat, mutta jokainen ihminen on vajavainen eikä pysty tarjoamaan lapselleen kaikkia mahdollisia tietoja ja taitoja, jotka auttavat elämään hyvän elämän. Minunkin elämäni muuttuu päivä päivältä paremmaksi, hitaasti mutta vääjäämättä. Rohkaistun ja rentoudun sitä enemmän, mitä paremmin alan ymmärtää sitä kuinka paljon voin omaan onnellisuuteeni vaikuttaa omalla toiminnallani ja asenteellani.
Suosittelen terapiaa ihan jokaiselle. Myös sinulle, ap!
En tiedä selviääkö, itse haluaisin niin uskoa ainakin jonkin aikaa.
Aikalailla samat kokemukset kuin ap.lla ja lisättävää olisi vielä vaikka kuinka, en niitä enempää viitsi täällä avata.
Omat terapian haku yritykset tyssää aina siihen että en saa aikaiseksi, olen todennut että kyse ei ole saamattomuudesta, vaan pelosta kohdata asiat, varsinkin ne joita en muista ja en ole varma haluanko edes muistaa ja kun olen käynyt ovat käynnit olleet melkeen yhtä tyhjän kanssa. Selitän vähän miksi.
Tein karhunpalveluksen itselleni kun aloin itseopiskella traumoista, psykologiasta ja sen hoidoista. Siitä on ollut kyllä apua asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn, mutta tietoisuus siitä että väärissä käsissä traumojen käsittely voi jopa pahentaa tilannetta ns. traumatisoitua uudelleen ei ollut hyvä.
Suomessa on aika vähän traumaterapiaa ja siihen hyvin perehtyneitä ammattilaisia, joten itseäni pelottaa jos teenkin tuhoa enemmän kuin hyötyä käymällä väärällä koska terapeutin valinta ei ole helppoa. Usealla terapeutilla käyneellä, siis näitä kokeilu käyntejä ja alkutukea hakemassa, jopa terapeutti on monesti todennut "niin taidatkin tietää jo nämä' yms. Ja keskustelu ei mene niin kuin kuuluisi, yleensä olennpäätynyt saamaan vinkkejä eri kirjallisuuteen aiheeseen liittyen, jos en niitä ole vielä lukenut, jolloin on tullut olo että jopa se ammattilainen pitää omaa ammattitaitoa riittämättömänä omalla kohdallani ja usein onkin, väheksymättä ollenkaan kenenkään ammattitaitoa.
Ei tästä varmasti ap:lle kamalasti apua ollut, ehkä vertaistukea, toivottavasti. Eikä missään nimessä ollut tarkoitus pelotella, suosittelen kyllä terapiaa kaikille jopa niille ei traumoja kokeneille, mutta syvästi tramatisoituneelle se oikean terapiamuodon ja terapeutin löytäminen on hyvin tärkeää ja raskas urakka.
Olen miettinyt että käyn joskus kun on rahallisesti mahdollisuus ulkomailla traumaterapeutilla, joka on perehtynyt ptsd hoitoon esim. Jenkeissä tai portugalissa ja mielellään käyttää myös siihen hyväksi todettuja keinoja kuten mdma tai psyykelääkkeet, jolloin uudelleen traumatisoitumisen mahdollisuus pienenisi. Nämä ovat siis laillisia tietyissä maissa, mutta harmittavasti ei kuitenkaan ainakaan vielä suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään vielä että kuten joku tuolla jo sanoi, jonkin aikaa tiedettävästi voi pärjätä, mutta elimistö voi alkaa oirehtimaan hyvinkin yllättävissä tilanteissa ja hyvinkin voimakkaasti, esimerkiksi dissosaatiot, paniikkikohtaukset ja jopa psykoosina tässä vain muutama, eli ehdottomasti kannattaa mennä ja hoitaa itseään, mutta olla tarkka siitä terapianmuodosta ja terapeutin valinnasta, tehdä siis pohjatyö hyvin, tähän ikävä kyllä on aika vähän apua saatavilla joten itseopiskelu jota hieman tuossa kritisoin kannattaa kuitenkin, mutta tiettyyn pisteeseen asti ei kannata välttämättä viedä yhtä pitkälle kuin itse. On syynsä miksi psykologit ja terapeutit aloittavat itsekin terapian opintojen aikana.
Ilman muuta terapiaan. Tuolla jo sanottiin että vaikka välillä tuntisitkin olosi normaaliksi, mielesi ja kehosi ei unohda. Se oireilee vähän väliä lopun ikää jos et käy kaikkea läpi turvallisesti terapiassa. Äläkä enää yhtään epäröi ja mieti asiaa. Kaikkea hyvää sulle, selviät kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa, miten pitäisi toimia. Haluan silti muistuttaa, että psykoterapiasta voi olla myös haittaa. Esim. ennen, vielä aika vasta luultiin, että suunnilleen kaikki hyötyvät kriisiterapiasta. Nykyään tiedetään, että joillekin siitä on haittaa, ja he traumatisoituvat siinä aina uudelleen.
Jos menneisyydessä tapahtuneet asiat vaikuttaisivat merkittävästi nykyiseen vointiini ja toimintakykyyni, hakisin apua niiden parantamiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vastauskin on lyhyt, että ehdottomasti mene terapiaan.
Miksi ihmeessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä moni selviää vaikka minkälaisista jutuista miten kuten. Eri asia on, kuinka moni selviää onnelliseksi ihmiseksi. Itse käyn parhaillaan terapiassa vaikka taustani on paljon helpompi kuin sinulla. Koen, että ansaitsen sen avun ja tuen, jonka siitä saan. Minulla on ihan ok:t vanhemmat, mutta jokainen ihminen on vajavainen eikä pysty tarjoamaan lapselleen kaikkia mahdollisia tietoja ja taitoja, jotka auttavat elämään hyvän elämän. Minunkin elämäni muuttuu päivä päivältä paremmaksi, hitaasti mutta vääjäämättä. Rohkaistun ja rentoudun sitä enemmän, mitä paremmin alan ymmärtää sitä kuinka paljon voin omaan onnellisuuteeni vaikuttaa omalla toiminnallani ja asenteellani.
Suosittelen terapiaa ihan jokaiselle. Myös sinulle, ap!
Jokainen kokee asiat omalla tavallaan, joten ei voi sanoa että toisen tausta olisi jotenkin pahempi kuin toisen.
Eli että onko koko kirjoituksessasi lopultakaan yhtään mitään.
Kannattaa mennä ehdottomasti terapiaan. Se on aluksi tosi rankkaa ja uuvuttavaakin välillä, mutta täysin sen arvoista. Olet joutunut kasvamaan vahingollisessa ympäristössä, sinun ei tarvitse selvitä siitä yksin. Terapian kautta saat uuden alun elämällesi, tai ainakin opit elämään kokemustesi kanssa. Olet tärkeä, ansaitset apua.
Ap. Käy ensin juttelemassa kerran tai pari jonkun terapeutin kanssa, niin saat häneltä ohjeet, miten jatkat.
Kuka näitä alanuolettaa? Olisi kohtuullista mainita syykin, varsinkin itseäni aina kiinnostaa, ei siksi että se harmittaisi jos tulee alanuoli kirjoitukseen, mutta olisi mielenkiintoista kuulla perusteluja siihen ja saada samalla toinen näkemys.
Vähän ohi aiheen mutta keskustelupalstoilla nuo nuolet voisi ottaa pois, että syntyisi niitä keskusteluja, nythän vain noilla nuolilla ilmaistaan tykkääkö vai ei ja se ei ole kovin rakentavaa keskustelua.
Jossain vaiheessa voi ihmisen kuppi tulla täyteen ja elämisestä tulla selviytymistä. Jokaisella oma mittansa. Onneksi on kuitenkin paljon erilaisia tapoja käsitellä omaa historiaansa sekä nykyisyyttä ja saada niitä asioita oikeasti taakse.
Minulla on nyt tullut omalle ainaiselle v-tun tsemppaamiselle ja jaksamiselle loppu, en jaksa enää aina vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. Tilanne on aivan uusi todeta, etten jaksa viedä roskia enkä haluaisi nousta aamulla sängystä ylös.
N. 15 vuotta sitten paha liikenneonnettomuus, joka todella vaivaa edelleen ja kulkee mukana. Yksi terapiakäynti kuului asiaan. Siitä alkoi rankka vuosi: vertaistukihenkilö kuoli, setä tappoi itsensä ja isä kuoli äkillisen sairastamisen johdosta, äiti ei koskaan pääse siitä yli.
Liikenneonnettomuuden korjausleikkaukset jatkuivat muutaman vuoden ajan.
Työttömyyttä, sairastamista, sairaaloita, kaikenlaista.
Muutama vuosi sitten aviomies ilmoitti, että hänellä ja minun läheisimmällä lapsuudenystävällä on suhde ja he aloittaa yhteisen elämän. Nopeasti muutto lapsuuden kodista pois, avioero, ystävän menetys, muitakin ystäviä jäi jostain syystä, ja miehen puoli sukua... Terveys siinä sitten prakaili ja se riesa on edelleen. Aina vaan pärjätä, hoitaa kaikki ja olla vahvana, stana.
Nyt minun elämässä on aito ja vilpitön mies, joka sanoo, että hän kokee minun olevan tunteeton ja empatiakyvytön. En tajua enkä tunnista sitä itseäni. Henkiset voimat iskeytyivät pihalle enkä jaksaisi enää nousta sängystäkään aamulla. Oli sit pakko soittaa lääkäriaikaa ja koittaa saada nyt tähän jotain apuja. En minä enää tiedä, miten ihmiset on?
Kyllähän sitä aina pärjää, kun tekee vaan, mutta varmasti siitäkin riippuu, että kuinka paljon haluaa itse vaan pärjätä ja mistä sen tietää, että milloin asiat on käsitelty ja mikä on ns. normaalia?
Vastauskin on lyhyt, että ehdottomasti mene terapiaan.