Selviääkö näistä kokemuksista rehellisesti ilman terapiaa? Aloitus lyhyt. Kokemuksianne ja neuvojanne kaivataan.

Se on Sun oma päätös, jotkut tarvitsee sitä terapiaa käydäkseen läpi asioita, toisilla voi olla vaikka ystävyys tai parisuhde sellainen missä voi puhua niistä vakavista asioista, joku voi löytää avun vaikka uskonnosta. Ainoa mitä tarvitsee on hyväksyä tapahtunut, olla syyttämättä itsensä tai muita tapahtuneesta (vaikka asioita on tehty väärin ja kaikkea ei voi hyväksyä, mutta on ymmärrettävä, että asioiden takana on isompia ongelmia, kukaan ihminen ei ole synnynnäisesti paha) eli antaa anteeksi, kun ei kanna kaunaa, voi vihdoin nähdä sen oman elämänsä oikein. Ja jätä kaikki huonot ihmissuhteet niin vähille kuin mahdollista, etsi niitä ihmisiä elämään kenen seurassa tunnet olosi hyväksi.

Minulla on lähes samanlaisia lapsuudenkokemuksia kuin ap:lla ja olen työstänyt niitä jo pidempään psykoterapiassa. Olen hyötynyt erittäin paljon traumaterapiasta ja voisi sanoa, että terapia on pelastanut elämäni. En tiedä, olisinko enää tässä ilman sitä. Sen avulla olen saanut hallintaan traumatakaumat, häiritsevät muistot ja ajatukset, dissosiaatiohäiriön, masennusjaksot. Olen pystynyt käymään töissä, perustamaan perheen. Voin todellakin suositella terapiaa. Siellä ei revitä ihmistä ja muistoja väkisin auki vaan vahvistetaan ihmisen mieltä kestämään ne kokemukset. Terapia on todellakin sen arvoista. Voimia.

Up

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lähes samanlaisia lapsuudenkokemuksia kuin ap:lla ja olen työstänyt niitä jo pidempään psykoterapiassa. Olen hyötynyt erittäin paljon traumaterapiasta ja voisi sanoa, että terapia on pelastanut elämäni. En tiedä, olisinko enää tässä ilman sitä. Sen avulla olen saanut hallintaan traumatakaumat, häiritsevät muistot ja ajatukset, dissosiaatiohäiriön, masennusjaksot. Olen pystynyt käymään töissä, perustamaan perheen. Voin todellakin suositella terapiaa. Siellä ei revitä ihmistä ja muistoja väkisin auki vaan vahvistetaan ihmisen mieltä kestämään ne kokemukset. Terapia on todellakin sen arvoista. Voimia.

Kun tietäisikin näistä terapioista yhtään mitään. Mua ei ns huvita alkaa puhumaan mun menneistä traumoista, mieluummin elän yksin ja vähän ahdistuneena (nätisti ilmaistuna). Mutta onko tuo siis sellaista, että mun pitää vaan puhua ja kertoa? Enhän mä muista mitään ns loogisesti? Mitä se terapeutti tekee?

Kannattaa mennä psykiatrille, häneltä saat lähetteen Kelan terapiaan ja lisäksi hän osaa määritellä tarkalleen, että minkä muotoinen terapia on paras.

Mulla on melkein samanlaiset kokemukset kuin ap:lla, eikä lääkäri tuputtanut lääkkeitä vaan lähete Terapiaan tuli.

Psykodynaamisesta terapiasta (psykoanalyysista) voi olla haittaa. Valitse suunta, jossa terapeutti on aktiivisesti mukana ja henkilökemia toimii.

Vierailija kirjoitti:

Aika usein unohdan nämä kokemani asiat.

Selviydyn hienosti, on päämääriä jotka ovat itselleni oikeasti arvokkaita sekä hyvinvointiin liittyviä.

Teen töitä paljon, teen sen tunnollisesti ja ammattiylpeydellä. Säästän ja keskityn tulevaan, turvalliseen sellaiseen.

Teen asioita uupumiseen saakka ja hoen olevani vahva, olen sitkeä ja määrätietoinen sekä keskityn myös henkiseen kehittymiseen.

Positiivisiin ajatuksiin sekä omaan rauhaan ja tilaan. Annan kaikelle pohdiskelulle tilaa ja pyrin laajentamaan ajatusmaailmaani.

Tunnen olevani jalat maassa ja suhteellisen sinut elämäni sekä itseni kanssa.

Sitten elämään tulee tietenkin odottamattomia käänteitä, unohdan arvoni ja hyvinvoinnin. Rakastun ihmisiin jotka eivät minua arvosta tai se ei ole edes järjellä mitenkään tulevaisuutta rakentava tilanne.

Ajaudun usein outoihin tilanteisiin joista en osaa kieltäytyä. Olen vieläkin joskus helposti vietävissä.

Sitten päihteet vie ja olen taloudellisissa ongelmissa.

Olen toki rauhoittunut mutta edelleen astun sudenkuoppiin ja mietin mitä mulle tapahtu vaikka sitkeästi keskityin parempaan minääni.

Miksi tein päätöksiä jotka jo tietoisesti ymmärsin olevani riski.

Ap

Nämä kaksi viimeistä kappaletta. Mullakin vaikeaa taustaa, ja olen ajautunut myös kummallisesti tilanteisiin jotka tavallaan tiesin jossain syvällä sisimmässä johtavan huonoon, mutta en voinut kieltäytyä. Kummallinen vetovoima...

Viimeisin tapahtuma yli kymmenen vuoden takaa oli merkittävä, se ratkaisi loppuelämän kulun. Olin viimein saanut elämäni parempaan suuntaan ja kovasti tehnyt sen eteen. Jos olisin tuon ihmissuhteen osannut väistää, olisin tod. näk. nyt aivan eri tilanteessa.

Itse olen kanssa sisältä rikki. Niin rikki, että en osaa edes hakeutua terapiaan. En kai jotenkin usko enää siihen että joku voisi auttaa.

Ookkonää oulusta? Muita huishelvettii sieltä nii olo paranee.

Minulla on tuota samaa, että joudun/hankkiudun omituisiin ja itselleni haitallisiin tilanteisiin. Jollain tavalla tietää tilanteen vaarallisuuden mutta ei välitä siitä, tai pahassa masennuksessa käyttäytyy suorastaan itsetuhoisesti. Tai ehkä jollain tavalla koen, että en ansaitse turvallisuutta tai "normaaliutta". 

Itsellänikin on painolastia lapsuudesta ja nuoruudesta (ei tosin yhtä vaikeita juttuja kuin ap:lla), ja kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta, jotka vaikuttavat myös toimintakykyyni. Minun pitäisi kai hakeutua terapiaan, mutta usein ajattelen, että kokemukseni eivät ole tarpeeksi pahoja, että vain liioittelen niitä omassa mielessäni ja teen asioista tahallani vaikeita. Pelkään, että terapeutti vähättelisi asioitani tai suorastaan tyrmäisi ne. Koen myös osittain olevani itse syypää vaikeuksiini, osittain juuri tuon vaikeisiin tilanteisiin hakeutumisen ja sekoilutaipumuksen vuoksi.