Aikuisen ihmisen hullu ihastuminen

Minusta nuo tuollaiset palavat tunteet kuulostavat jonkinlaiselta keski-iän kriisiltä. Se oma turvallinen suhde ei enää aiheuta samaa kihelmöintiä kuin nuorena, joten keho ja mieli alkaa kaivata tuoreen suhteen huumaa. Siinä sitten kiihkopäissään kuvitellaan, että kyseessä on jokin sielunkumppani, vaikka sanaakaan ei olisi vaihdettu työasioiden ulkopuolella. En lähtisi romuttamaan perheeni onnea tuollaisen haihattelun vuoksi.

Up

Voi olla keski-iän kriisiä,mistäs tietää, mutta millään tietoisuuden tasolla en saa siitä kiinni. Minulla siis kävi niin että töissä oli asiakas,joka ei millään tavalla kiinnittänyt huomiota, mutta jotenkin aloin olla innostunut ja energinen,vallan rakastuin työhöni. Kunnes tuli se sähköisku katseiden kohdatessa,täysin puskista, jolloin tajusin rakastavani tätä tyyppiä, ei mitenkään romanttisesti tai seksuaalisesti, hän ei vedonnut minuun millään lailla ulkoisesti.

Voiko tällainen äkkirakkaus räjähtää päälle tuosta vaan,jos ei oikeasti ole etsimässä tylsyyteen mitään.. minullakin oma avioliitto on hyvä ja vakaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta nuo tuollaiset palavat tunteet kuulostavat jonkinlaiselta keski-iän kriisiltä. Se oma turvallinen suhde ei enää aiheuta samaa kihelmöintiä kuin nuorena, joten keho ja mieli alkaa kaivata tuoreen suhteen huumaa. Siinä sitten kiihkopäissään kuvitellaan, että kyseessä on jokin sielunkumppani, vaikka sanaakaan ei olisi vaihdettu työasioiden ulkopuolella. En lähtisi romuttamaan perheeni onnea tuollaisen haihattelun vuoksi.

Keski-iässä on naisella aikaa itselle. Enää ei tarvitse olla lasten ulottuvila koko ajan. Omat menot, harrastukset, työ vie mukanaan - tuovat mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin. On rahaa satsata itseen. Velat ehkäpä jo maksettu.

Jos parisuhde on ennen tätä vaihetta sillä tasolla ettei ole yhteisiä harrastuksia, yhteisiä perhetuttuja, kiinteää yhteenkuluvuutta perheen ja sukulaisten kesken on todella helppo ihastua ja haaveilla muusta.

Puhuvatko miehet ikinä sielunkumppaneista ja rakkaudesta työkaveriaan kohtaan? Enpä usko.

Olen itsekin ihastunut miespuoliseen työkaveriini ja kuvitellut että välillämme on syvä yhteys. Mutta tätä ketjua lukiessani havahduin tajuamaan että kyse on pelkästä himosta ja puutteesta. Nyt aion ryhdistäytyä ja lopettaa haihattelun.

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin paljon sitä, miksi ihmiset tyytyy? Miksi tyytyy ”väljähtyneisiin” suhteisiin kun on tuollaista hekumaa tarjolla..? Vai onko se se, että vastapuoli on varattu (tyytyy, siis!) eikä uskalla lähteä hekumaa kohti?

Jos mä ihastuisin suhteessa ollessani voimakkaasti.Se kestäisi.En pystyisi elää puolisoni kanssa,kun ajattelisin koko ajan toista.Se olisi väärin sitä puolisoakin kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin paljon sitä, miksi ihmiset tyytyy? Miksi tyytyy ”väljähtyneisiin” suhteisiin kun on tuollaista hekumaa tarjolla..? Vai onko se se, että vastapuoli on varattu (tyytyy, siis!) eikä uskalla lähteä hekumaa kohti?

Jos mä ihastuisin suhteessa ollessani voimakkaasti.Se kestäisi.En pystyisi elää puolisoni kanssa,kun ajattelisin koko ajan toista.Se olisi väärin sitä puolisoakin kohtaan.

Voi olla kuitenkin tietoinen valinta jäädä puolison luo, pysyä ihastuneena ja antaa sen laimentaa ajan mittaan.

Samassa veneessä ollaan. Meinaan seota, tunnen puhdasta himoa, päivittäin kamppailen kun yritän olla normaali... Heh, ihan aina en onnistu. :D Olen varma että tää on yksipuolista, siksi kärvistelen enkä paljasta totuutta kenellekään. Raastavaa.

Keski-iän kriisi, sitähän tämä varmaan onkin, mutta onko se niin paha asia? Jäin hetkeksi miettimään, että mitä tältä haluan. Joskus kivoja viestejä työn lomassa, mukavia katseita palaverissa ja ehkäpä muutama tassiaskel pikkujouluristeilyllä. Vähän kuin olisi taantunut ihastuneeksi 6-luokkalaiseksi, jolle suutelukin tuntuu jo ihan "hardcorelta". Pientä huomioimista ja läheisyyttä, mutta ei mitään omaa puolisoa syvästi loukkaavaa. Pään sisällä tapahtuu enemmän kuin todellisuudessa. Sitä minä kaipaan tältä ihastukselta. T:se pullanmuruista nauttiva

Minä uskon, että kiinnostuksen molemminpuoleisuuden voi aistia ja tuntea melko pientenkin vihjeiden perusteella, mutta kyse on tällöin lähinnä himosta ja seksuaalisesta vetovoimasta. Se voi saada romantikon tuntemaan, että toinen kiehtoo ylipäätänsä ihmisenä, mutta se ilmassa oleva selittämätön sähkö on nimenomaan sitä fyysistä yhteensopivuutta, kun hormonit yrittävät kertoa, että tässä on sopiva pari. Toki voi olla sellaisiakin ihmisiä, jotka ylitulkitsevat kaiken kiinnostukseksi toisen puolelta, jos ovat itse ihastuneita. Oman elämänkokemukseni pohjalta kuitenkin sanoisin, että molemminpuoleisen viehätyksen yleensä vaistoaa, jos ei ole tällaisia yli-itsevarmoja taipumuksia. Useimmat (etenkään varatut) eivät tietenkään halua ryhtyä mihinkään, vaikka olisivatkin viehättyneitä, eivätkä suorat kiinnostuksenosoitukset tai flirtti ole välttämättä toivottuja vastapuolelta. En usko mihinkään sielunkumppanuuteen hyvänpäiväntuttavan kanssa, jonka kanssa ei olla edes juteltu syvällisiä.

En minäkään, järjellä elävä ihminen, uskonut mihi kään hälyn pölyyn, mutta toisin kävi.

On nähty ja koettu ja eletty, itse ja monet ystävät myös.  Hyvin monella kaverilla  myös osui yleensä tuohon 40-50 v väliin, useimmilla taustalla pitkä, ihan ok ja hyvä, mutta pitkästynyt suhde. Monia ihmisiä satutettiin, huuma kesti muutaman vuoden, paljon katkeruutta ja pahaa myös. Useimmilla myös lapsia, joista osa vieläkin katkeroituneita.  Huuman jälkeen monenlaisia kohtaloita, niin hyviä kuin huonoja, suurin osa arkipäiväistyi, niinkuin kaikille suhteille pääsääntöisesti käy 2 v jälkeen (tilastollien kesto). Säkenöivä, telepaattinen sielunkumppani piereskelee, kaivelee hampaitaan ja jättää sukkiaan väärään paikkaan niinkuin ne edellisetkin. Nyt pitkälti yli kuusikymppisenä, hyvässä tasapainoisessa , kumppanuussuhteessa miettii, että tulipas tuokin nähtyä.  Ikivanha mummoni tapasi sanoa että jos jotakin katuu niin elämättä jättämistä  ja nuorena naimista. Allekirjoitan.

Te varatut ihastujat, millaisia ihastuksenne ovat verrattuna omiin kumppaneihin? Minä tein hassun havainnon, kun katsoin ihastukseni kuvaa: hänhän on täydellinen sekoitus miestäni ja erästä toista tärkeää miestä menneisyydestäni! Jokin siinä miestyypissä näköjään vetoaa minuun enkä selvästikään kaipaa mitään täysin erilaista.

Tosi paska fiilis kun ollaan vapaita molemmat ja oli sellasta hienoo fiilistä ja ihmeellisiä keskusteluja meijän välillä, tai sit kuvittelin koko jutun omassa päässäni... Luulin että meijän yhteydet ei aivan heti katkeis vaan oltais ainakin ystäviä josei muuta. Mutta niin... Mies hiljentyny ihan täysin, että pakko myöntää jonkun toisen kiinnostuksen tulleen ja mä unohduin. Harmittaa just se, kun viimeinen muistikuva on lämmin halaus ja pusujen vaihto, kauniita sanoja, niin että jopa luulin meillä olevan jotain suhteen tapaista aluillaan. Mulle toikin läheisyys oli jo paljon, siksi tätä surenkin. Toiselle oli luultavimmin peruskauraa ilman sen kummempia. No, tästä pitää ny toipua jotenkin ja uskoo että joku joskus on tosissaan munkin kanssa... Voi itku...

Vierailija kirjoitti:

Te varatut ihastujat, millaisia ihastuksenne ovat verrattuna omiin kumppaneihin? Minä tein hassun havainnon, kun katsoin ihastukseni kuvaa: hänhän on täydellinen sekoitus miestäni ja erästä toista tärkeää miestä menneisyydestäni! Jokin siinä miestyypissä näköjään vetoaa minuun enkä selvästikään kaipaa mitään täysin erilaista.

Eri näköinen on, mutta mitä tekemistä ulkonäöllä on? Saman näköinen tai ei mitä väliä. Kyse on luonteesta, kiinnostuksen kohteista ja rakkaudesta. Omalta kohdaltani voin sanoa, että nykyinen on täysin erilainen kaikin puolin. Myös ulkonäkö on täysin eri ja ikäero on 20 vuotta heidän välillään. Ex oli passiivinen, kuoreen vetäytyä tympeä ukko. Nykyinen on sosiaalinen, kiltti ja halunnut ottaa minut mukaan harrastuksiinsa. Antaa huomiota ja puhuu tunteistaan.

...

Suhteessa on jotain pielessä,jos varattuna ihastuu.Sillon siitä puolisosta puuttuu jotain mitä ihastuksen kohteessa on.Herää kysymys:onko sellasten puolisoiden välillä edes kemiaa?vai ollaanko vaan,kun ei uskalleta lähteä omilleen.

Sehän se tässä mietityttää, että tyytyykö sitä loppuelämän olemaan ok-suhteessa. Vai kenties rikkomaan lapsilta perheen.?

Näin ulkopuolisin silmin on kyllä jännää miten se teidän monien kokema yhteys ja välillänne virtaava "ääretön rakkaus" sattuukin juuri kohdistumaan työelämässä vastaan tulleeseen, todennäköisesti samanikäiseen suomalaiseen mieheen. Että miten sattuikin niin kivasti, että se todellinen "thö one" reilusta seitsemästä miljardista ihmisestä sattui työskentelemään juuri samassa työpaikassa.

Näissä asioissa kannattaa aina pitää järki päässä, etenkin kun oma parisuhde voi ihan hyvin ja lapsiakin löytyy. Jokaiselle meille löytyy miljoonia kumppaneita joiden kanssa olisimme voineet lyödä hynttyyt yhteen ja perustaa yhteisen perheen, ja elää elämämme ihan onnelisesti yhdessä. Nyt vain kävi näin ja niistä miljoonista oikeista valinta osui nykyiseen kumppaniisi.

Ihastuminen on usein kuvitelmaa jostain sellaisesta, mitä toivoisi saavansa. Playerit osaa olla ihastuttavia, mutta he vain leikkivät. Muistakaa, että tunteilla leikkiminen on vaarallista. Jos oma rakas,ei ole normaalissa arjessa riittävä, niin teidän täytyy keskustella asiasta kunnolla, eikä alkaa ihastumaan kuvitelmiin. Kaikki ihmiset on loppujenlopuksi samanlaisia, joten miksi pitäisi heittää jo ihana perhe pois?