Vihaan mieheni itsekeskeistä käytöshäiriöistä 7v tytärtä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Normaalit ja hyvät tyypit eivät pahonpitele lapsiaan systemaattisesti. Väkivalta viatonta ihmistä kohtaan on aina jollain tavalla sekaisin olevan ihmisen toimintaa. Varsinkin jos kohteena on oma lapsi. Tottakai sillä on väliä ymmärtääkö ihminen itse olevansa väkivaltainen. Normaali ihiminen sen ymmärtäessään lopettaa, yrittää korjata vahingot, myöntää tekonsa, ja pyytää anteeksi. Työkaluja asian korjaamiseen ei ole siksi, koska asia on tabu, eli sitä ei ole olemassa. Exmiestään lasten kautta kiduttava äiti ei voi olla kiduttaja koska sellainen ei ole mahdllista tässä yhteiskunnassa, eikä myöskääön sen äidin omassa mielessä, jolloin hän voi jatkaa toimintaansa ilman että sitä kyseenalaistaa yhtään kukaan.

Nimen omaan tabu on se että äiti pahonpitelee lapsia henkisesti. Isän kohdalla tällaista tabua ei tässä mittakaavassa ole olemassa, joten siksi täytyy yksilöidä juuri se tabu, että juuri äidit ovat vaarassa tehdä tätä, Se on tabuistamista jos mukaan vedetään "kyllä istäkin!- kortti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Normaalit ja hyvät tyypit eivät pahonpitele lapsiaan systemaattisesti. Väkivalta viatonta ihmistä kohtaan on aina jollain tavalla sekaisin olevan ihmisen toimintaa. Varsinkin jos kohteena on oma lapsi. Tottakai sillä on väliä ymmärtääkö ihminen itse olevansa väkivaltainen. Normaali ihiminen sen ymmärtäessään lopettaa, yrittää korjata vahingot, myöntää tekonsa, ja pyytää anteeksi. Työkaluja asian korjaamiseen ei ole siksi, koska asia on tabu, eli sitä ei ole olemassa. Exmiestään lasten kautta kiduttava äiti ei voi olla kiduttaja koska sellainen ei ole mahdllista tässä yhteiskunnassa, eikä myöskääön sen äidin omassa mielessä, jolloin hän voi jatkaa toimintaansa ilman että sitä kyseenalaistaa yhtään kukaan.

Nimen omaan tabu on se että äiti pahonpitelee lapsia henkisesti. Isän kohdalla tällaista tabua ei tässä mittakaavassa ole olemassa, joten siksi täytyy yksilöidä juuri se tabu, että juuri äidit ovat vaarassa tehdä tätä, Se on tabuistamista jos mukaan vedetään "kyllä istäkin!- kortti. 

Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Normaalit ja hyvät tyypit eivät pahonpitele lapsiaan systemaattisesti. Väkivalta viatonta ihmistä kohtaan on aina jollain tavalla sekaisin olevan ihmisen toimintaa. Varsinkin jos kohteena on oma lapsi. Tottakai sillä on väliä ymmärtääkö ihminen itse olevansa väkivaltainen. Normaali ihiminen sen ymmärtäessään lopettaa, yrittää korjata vahingot, myöntää tekonsa, ja pyytää anteeksi. Työkaluja asian korjaamiseen ei ole siksi, koska asia on tabu, eli sitä ei ole olemassa. Exmiestään lasten kautta kiduttava äiti ei voi olla kiduttaja koska sellainen ei ole mahdllista tässä yhteiskunnassa, eikä myöskääön sen äidin omassa mielessä, jolloin hän voi jatkaa toimintaansa ilman että sitä kyseenalaistaa yhtään kukaan.

Nimen omaan tabu on se että äiti pahonpitelee lapsia henkisesti. Isän kohdalla tällaista tabua ei tässä mittakaavassa ole olemassa, joten siksi täytyy yksilöidä juuri se tabu, että juuri äidit ovat vaarassa tehdä tätä, Se on tabuistamista jos mukaan vedetään "kyllä istäkin!- kortti. 

Ei se mene noin. Jos kolmasosa ihmisistä on systemaattisesti henkisesti väkivaltaisia lapsilleen ja heistä valtaosa vaikuttaa elämänsä muilla osa-alueilla normaaleilta, ei sinulla silloin ole perusteita todeta että he eivät kuitenkaan voi olla normaaleja paitsi jos uskot lähtökohtaisesti että pahat teot ovat mielisairautta. Tämä on melko hurjan ableistinen asenne jota sun kannattaisi miettiä uusiksi.

Siitä ei ole mitään näyttöä, että normaali tai tyypillinen ihminen epäillessään toimivansa henkisesti väkivaltaisesti ennemmin pyytäisi anteeksi ja parantaisi tapansa, kuin löytäisi jonkun tavan oikeuttaa toimintansa tai unohtaa koko asian. Päinvastoin on valtava kirjallisuus siitä miten ihmiset valehtelevat itselleen omia pahoja tekojaan peitelläkseen, jotta voisivat uskoa olevansa hyviä ihmisiä.

Mä ainakaan en ole kuullut henkisestä väkivallasta kritisoivan ketään muuta tai sitä liitettävän kehenkään muuhun kuin nimenomaan naisiin ja äiteihin. Tämä alkaa olla jo stereotypia eikä mikään tabu, ja se sopiikin hyvin vanhoihin misogynistisiin stereotypioihin naisista manipuloivina, kieroina, kateellisina, katkerina ja pahantahtoisina. Miehiä kritisoidaan fyysisestä väkivallasta. Laajempi keskustelu siitä mitä henkinen väkivalta on, joka ei rajaisi ongelmakenttää aiheettomasti vain lapsien kärsimään henkiseen väkivaltaan, puuttuu täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Normaalit ja hyvät tyypit eivät pahonpitele lapsiaan systemaattisesti. Väkivalta viatonta ihmistä kohtaan on aina jollain tavalla sekaisin olevan ihmisen toimintaa. Varsinkin jos kohteena on oma lapsi. Tottakai sillä on väliä ymmärtääkö ihminen itse olevansa väkivaltainen. Normaali ihiminen sen ymmärtäessään lopettaa, yrittää korjata vahingot, myöntää tekonsa, ja pyytää anteeksi. Työkaluja asian korjaamiseen ei ole siksi, koska asia on tabu, eli sitä ei ole olemassa. Exmiestään lasten kautta kiduttava äiti ei voi olla kiduttaja koska sellainen ei ole mahdllista tässä yhteiskunnassa, eikä myöskääön sen äidin omassa mielessä, jolloin hän voi jatkaa toimintaansa ilman että sitä kyseenalaistaa yhtään kukaan.

Nimen omaan tabu on se että äiti pahonpitelee lapsia henkisesti. Isän kohdalla tällaista tabua ei tässä mittakaavassa ole olemassa, joten siksi täytyy yksilöidä juuri se tabu, että juuri äidit ovat vaarassa tehdä tätä, Se on tabuistamista jos mukaan vedetään "kyllä istäkin!- kortti. 

Ei se mene noin. Jos kolmasosa ihmisistä on systemaattisesti henkisesti väkivaltaisia lapsilleen ja heistä valtaosa vaikuttaa elämänsä muilla osa-alueilla normaaleilta, ei sinulla silloin ole perusteita todeta että he eivät kuitenkaan voi olla normaaleja paitsi jos uskot lähtökohtaisesti että pahat teot ovat mielisairautta. Tämä on melko hurjan ableistinen asenne jota sun kannattaisi miettiä uusiksi.

Siitä ei ole mitään näyttöä, että normaali tai tyypillinen ihminen epäillessään toimivansa henkisesti väkivaltaisesti ennemmin pyytäisi anteeksi ja parantaisi tapansa, kuin löytäisi jonkun tavan oikeuttaa toimintansa tai unohtaa koko asian. Päinvastoin on valtava kirjallisuus siitä miten ihmiset valehtelevat itselleen omia pahoja tekojaan peitelläkseen, jotta voisivat uskoa olevansa hyviä ihmisiä.

Mä ainakaan en ole kuullut henkisestä väkivallasta kritisoivan ketään muuta tai sitä liitettävän kehenkään muuhun kuin nimenomaan naisiin ja äiteihin. Tämä alkaa olla jo stereotypia eikä mikään tabu, ja se sopiikin hyvin vanhoihin misogynistisiin stereotypioihin naisista manipuloivina, kieroina, kateellisina, katkerina ja pahantahtoisina. Miehiä kritisoidaan fyysisestä väkivallasta. Laajempi keskustelu siitä mitä henkinen väkivalta on, joka ei rajaisi ongelmakenttää aiheettomasti vain lapsien kärsimään henkiseen väkivaltaan, puuttuu täysin.

Ihmisen on vaikea valehdella itselleen kun ympäristö antaa signaalin että asia ei ole ok. Esimerkkinä vaikka #metoo.  Tästä syystä tabu tämän aiheen ympärillä pitää poistaa.  Äideille täytyy kertoa, vaikka ihan neuvolassa mitä on lapsen henkinen kaltoinkohtelu esim. erotilanteessa. Voisi tehdä vaikka jonkun kirjasen aiheesta vieraannuttamisineen sun muineen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Normaalit ja hyvät tyypit eivät pahonpitele lapsiaan systemaattisesti. Väkivalta viatonta ihmistä kohtaan on aina jollain tavalla sekaisin olevan ihmisen toimintaa. Varsinkin jos kohteena on oma lapsi. Tottakai sillä on väliä ymmärtääkö ihminen itse olevansa väkivaltainen. Normaali ihiminen sen ymmärtäessään lopettaa, yrittää korjata vahingot, myöntää tekonsa, ja pyytää anteeksi. Työkaluja asian korjaamiseen ei ole siksi, koska asia on tabu, eli sitä ei ole olemassa. Exmiestään lasten kautta kiduttava äiti ei voi olla kiduttaja koska sellainen ei ole mahdllista tässä yhteiskunnassa, eikä myöskääön sen äidin omassa mielessä, jolloin hän voi jatkaa toimintaansa ilman että sitä kyseenalaistaa yhtään kukaan.

Nimen omaan tabu on se että äiti pahonpitelee lapsia henkisesti. Isän kohdalla tällaista tabua ei tässä mittakaavassa ole olemassa, joten siksi täytyy yksilöidä juuri se tabu, että juuri äidit ovat vaarassa tehdä tätä, Se on tabuistamista jos mukaan vedetään "kyllä istäkin!- kortti. 

Ei se mene noin. Jos kolmasosa ihmisistä on systemaattisesti henkisesti väkivaltaisia lapsilleen ja heistä valtaosa vaikuttaa elämänsä muilla osa-alueilla normaaleilta, ei sinulla silloin ole perusteita todeta että he eivät kuitenkaan voi olla normaaleja paitsi jos uskot lähtökohtaisesti että pahat teot ovat mielisairautta. Tämä on melko hurjan ableistinen asenne jota sun kannattaisi miettiä uusiksi.

Siitä ei ole mitään näyttöä, että normaali tai tyypillinen ihminen epäillessään toimivansa henkisesti väkivaltaisesti ennemmin pyytäisi anteeksi ja parantaisi tapansa, kuin löytäisi jonkun tavan oikeuttaa toimintansa tai unohtaa koko asian. Päinvastoin on valtava kirjallisuus siitä miten ihmiset valehtelevat itselleen omia pahoja tekojaan peitelläkseen, jotta voisivat uskoa olevansa hyviä ihmisiä.

Mä ainakaan en ole kuullut henkisestä väkivallasta kritisoivan ketään muuta tai sitä liitettävän kehenkään muuhun kuin nimenomaan naisiin ja äiteihin. Tämä alkaa olla jo stereotypia eikä mikään tabu, ja se sopiikin hyvin vanhoihin misogynistisiin stereotypioihin naisista manipuloivina, kieroina, kateellisina, katkerina ja pahantahtoisina. Miehiä kritisoidaan fyysisestä väkivallasta. Laajempi keskustelu siitä mitä henkinen väkivalta on, joka ei rajaisi ongelmakenttää aiheettomasti vain lapsien kärsimään henkiseen väkivaltaan, puuttuu täysin.

Ihmisen on vaikea valehdella itselleen kun ympäristö antaa signaalin että asia ei ole ok. Esimerkkinä vaikka #metoo.  Tästä syystä tabu tämän aiheen ympärillä pitää poistaa.  Äideille täytyy kertoa, vaikka ihan neuvolassa mitä on lapsen henkinen kaltoinkohtelu esim. erotilanteessa. Voisi tehdä vaikka jonkun kirjasen aiheesta vieraannuttamisineen sun muineen. 

No nyt ollaan jo ihan kaikesta samaa mieltä. Mutta edelleen en näe mitään syytä olla kertomatta tätä myös isille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Normaalit ja hyvät tyypit eivät pahonpitele lapsiaan systemaattisesti. Väkivalta viatonta ihmistä kohtaan on aina jollain tavalla sekaisin olevan ihmisen toimintaa. Varsinkin jos kohteena on oma lapsi. Tottakai sillä on väliä ymmärtääkö ihminen itse olevansa väkivaltainen. Normaali ihiminen sen ymmärtäessään lopettaa, yrittää korjata vahingot, myöntää tekonsa, ja pyytää anteeksi. Työkaluja asian korjaamiseen ei ole siksi, koska asia on tabu, eli sitä ei ole olemassa. Exmiestään lasten kautta kiduttava äiti ei voi olla kiduttaja koska sellainen ei ole mahdllista tässä yhteiskunnassa, eikä myöskääön sen äidin omassa mielessä, jolloin hän voi jatkaa toimintaansa ilman että sitä kyseenalaistaa yhtään kukaan.

Nimen omaan tabu on se että äiti pahonpitelee lapsia henkisesti. Isän kohdalla tällaista tabua ei tässä mittakaavassa ole olemassa, joten siksi täytyy yksilöidä juuri se tabu, että juuri äidit ovat vaarassa tehdä tätä, Se on tabuistamista jos mukaan vedetään "kyllä istäkin!- kortti. 

Ei se mene noin. Jos kolmasosa ihmisistä on systemaattisesti henkisesti väkivaltaisia lapsilleen ja heistä valtaosa vaikuttaa elämänsä muilla osa-alueilla normaaleilta, ei sinulla silloin ole perusteita todeta että he eivät kuitenkaan voi olla normaaleja paitsi jos uskot lähtökohtaisesti että pahat teot ovat mielisairautta. Tämä on melko hurjan ableistinen asenne jota sun kannattaisi miettiä uusiksi.

Siitä ei ole mitään näyttöä, että normaali tai tyypillinen ihminen epäillessään toimivansa henkisesti väkivaltaisesti ennemmin pyytäisi anteeksi ja parantaisi tapansa, kuin löytäisi jonkun tavan oikeuttaa toimintansa tai unohtaa koko asian. Päinvastoin on valtava kirjallisuus siitä miten ihmiset valehtelevat itselleen omia pahoja tekojaan peitelläkseen, jotta voisivat uskoa olevansa hyviä ihmisiä.

Mä ainakaan en ole kuullut henkisestä väkivallasta kritisoivan ketään muuta tai sitä liitettävän kehenkään muuhun kuin nimenomaan naisiin ja äiteihin. Tämä alkaa olla jo stereotypia eikä mikään tabu, ja se sopiikin hyvin vanhoihin misogynistisiin stereotypioihin naisista manipuloivina, kieroina, kateellisina, katkerina ja pahantahtoisina. Miehiä kritisoidaan fyysisestä väkivallasta. Laajempi keskustelu siitä mitä henkinen väkivalta on, joka ei rajaisi ongelmakenttää aiheettomasti vain lapsien kärsimään henkiseen väkivaltaan, puuttuu täysin.

Ihmisen on vaikea valehdella itselleen kun ympäristö antaa signaalin että asia ei ole ok. Esimerkkinä vaikka #metoo.  Tästä syystä tabu tämän aiheen ympärillä pitää poistaa.  Äideille täytyy kertoa, vaikka ihan neuvolassa mitä on lapsen henkinen kaltoinkohtelu esim. erotilanteessa. Voisi tehdä vaikka jonkun kirjasen aiheesta vieraannuttamisineen sun muineen. 

Eikä kun peruutus, luin väärin, ei todellakaan tarvitse alkaa saarnata neuvolassa vieraannuttamisesta siltä varalta jos joskus erotaan. :D mutta henkisestä väkivallasta kyllä kannattaa kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Normaalit ja hyvät tyypit eivät pahonpitele lapsiaan systemaattisesti. Väkivalta viatonta ihmistä kohtaan on aina jollain tavalla sekaisin olevan ihmisen toimintaa. Varsinkin jos kohteena on oma lapsi. Tottakai sillä on väliä ymmärtääkö ihminen itse olevansa väkivaltainen. Normaali ihiminen sen ymmärtäessään lopettaa, yrittää korjata vahingot, myöntää tekonsa, ja pyytää anteeksi. Työkaluja asian korjaamiseen ei ole siksi, koska asia on tabu, eli sitä ei ole olemassa. Exmiestään lasten kautta kiduttava äiti ei voi olla kiduttaja koska sellainen ei ole mahdllista tässä yhteiskunnassa, eikä myöskääön sen äidin omassa mielessä, jolloin hän voi jatkaa toimintaansa ilman että sitä kyseenalaistaa yhtään kukaan.

Nimen omaan tabu on se että äiti pahonpitelee lapsia henkisesti. Isän kohdalla tällaista tabua ei tässä mittakaavassa ole olemassa, joten siksi täytyy yksilöidä juuri se tabu, että juuri äidit ovat vaarassa tehdä tätä, Se on tabuistamista jos mukaan vedetään "kyllä istäkin!- kortti. 

Ei se mene noin. Jos kolmasosa ihmisistä on systemaattisesti henkisesti väkivaltaisia lapsilleen ja heistä valtaosa vaikuttaa elämänsä muilla osa-alueilla normaaleilta, ei sinulla silloin ole perusteita todeta että he eivät kuitenkaan voi olla normaaleja paitsi jos uskot lähtökohtaisesti että pahat teot ovat mielisairautta. Tämä on melko hurjan ableistinen asenne jota sun kannattaisi miettiä uusiksi.

Siitä ei ole mitään näyttöä, että normaali tai tyypillinen ihminen epäillessään toimivansa henkisesti väkivaltaisesti ennemmin pyytäisi anteeksi ja parantaisi tapansa, kuin löytäisi jonkun tavan oikeuttaa toimintansa tai unohtaa koko asian. Päinvastoin on valtava kirjallisuus siitä miten ihmiset valehtelevat itselleen omia pahoja tekojaan peitelläkseen, jotta voisivat uskoa olevansa hyviä ihmisiä.

Mä ainakaan en ole kuullut henkisestä väkivallasta kritisoivan ketään muuta tai sitä liitettävän kehenkään muuhun kuin nimenomaan naisiin ja äiteihin. Tämä alkaa olla jo stereotypia eikä mikään tabu, ja se sopiikin hyvin vanhoihin misogynistisiin stereotypioihin naisista manipuloivina, kieroina, kateellisina, katkerina ja pahantahtoisina. Miehiä kritisoidaan fyysisestä väkivallasta. Laajempi keskustelu siitä mitä henkinen väkivalta on, joka ei rajaisi ongelmakenttää aiheettomasti vain lapsien kärsimään henkiseen väkivaltaan, puuttuu täysin.

Ihmisen on vaikea valehdella itselleen kun ympäristö antaa signaalin että asia ei ole ok. Esimerkkinä vaikka #metoo.  Tästä syystä tabu tämän aiheen ympärillä pitää poistaa.  Äideille täytyy kertoa, vaikka ihan neuvolassa mitä on lapsen henkinen kaltoinkohtelu esim. erotilanteessa. Voisi tehdä vaikka jonkun kirjasen aiheesta vieraannuttamisineen sun muineen. 

Eikä kun peruutus, luin väärin, ei todellakaan tarvitse alkaa saarnata neuvolassa vieraannuttamisesta siltä varalta jos joskus erotaan. :D mutta henkisestä väkivallasta kyllä kannattaa kertoa.

Kannattaa lukea pikkuisen tarkemmin. Kukaan ei ole puhunut saarnaamisesta. Alkoholismista ja kotiväkivallasta miesten taholta neuvolassa jo kerrotaan, kerrotaan turvakodeista joihin voi paeta jne. Nyt pitäisi vähän skarpata että saadaan esiin myös äitien harjoittama henkinen väkivalta lapsia kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

Juuri näin, ja tällä tavalla kierre sen kuin jatkuu. Siksi tabu pitää poistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

No antaa sitten mennä sosiaalipornoksi ja katsotaan kuinka pitkälle te olette valmiita pistämään äitini syyksi sen, etten lapsena luottanut isään.

Se asia, jonka isä kertoi äidistä mulle oli, että äiti oli pettänyt häntä. Mä itse asiassa tiesin tämän jo ennestään eikä se tieto ollut mulle tilanteessa se järkytys. Vaan se, että isäni rupesi siinä tilanteessa puhumaan mulle äidin seksistä toisen miehen kanssa. Nimenomaan puhui seksistä, eikä käyttänyt peiteilmaisuja niinkuin pettäminen, tai suhde, tai rakkaus, mikä tässä tapauksessa olisi ollut tottakin. Mä olin 10.

Tämän lisäksi hän kertoi myös valheen: sanoi, ettei äiti oikeasti halua mua. Sanoi, että tunnen äidin ja tiedän ettei äidin jaksaminen riitä mun huoltamiseen ja tiedän että äiti ei ikinä sanoisi suoraan mulle, ettei halua mua, mutta isälle hän oli sanonut niin. Varmasti äiti oli isän kanssa keskustellessaan puhunut jaksamisestaan, niin että ei tämä täysi vale ole ja ehkä isä näki asian siinä tilanteessa niin, että hän puhui totta. Mutta ei tätä silti voi puolustella millään.

Vieläkö äitini on vieraannuttaja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

No antaa sitten mennä sosiaalipornoksi ja katsotaan kuinka pitkälle te olette valmiita pistämään äitini syyksi sen, etten lapsena luottanut isään.

Se asia, jonka isä kertoi äidistä mulle oli, että äiti oli pettänyt häntä. Mä itse asiassa tiesin tämän jo ennestään eikä se tieto ollut mulle tilanteessa se järkytys. Vaan se, että isäni rupesi siinä tilanteessa puhumaan mulle äidin seksistä toisen miehen kanssa. Nimenomaan puhui seksistä, eikä käyttänyt peiteilmaisuja niinkuin pettäminen, tai suhde, tai rakkaus, mikä tässä tapauksessa olisi ollut tottakin. Mä olin 10.

Tämän lisäksi hän kertoi myös valheen: sanoi, ettei äiti oikeasti halua mua. Sanoi, että tunnen äidin ja tiedän ettei äidin jaksaminen riitä mun huoltamiseen ja tiedän että äiti ei ikinä sanoisi suoraan mulle, ettei halua mua, mutta isälle hän oli sanonut niin. Varmasti äiti oli isän kanssa keskustellessaan puhunut jaksamisestaan, niin että ei tämä täysi vale ole ja ehkä isä näki asian siinä tilanteessa niin, että hän puhui totta. Mutta ei tätä silti voi puolustella millään.

Vieläkö äitini on vieraannuttaja?

No nyt teet itsestäsi jo pikkuisen pelleä, ja tuo aggressiivinen puolustelusi vain alleviivaa jo aiemmin esitettyä kuvaa sinusta ja äitisi touhuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Normaalit ja hyvät tyypit eivät pahonpitele lapsiaan systemaattisesti. Väkivalta viatonta ihmistä kohtaan on aina jollain tavalla sekaisin olevan ihmisen toimintaa. Varsinkin jos kohteena on oma lapsi. Tottakai sillä on väliä ymmärtääkö ihminen itse olevansa väkivaltainen. Normaali ihiminen sen ymmärtäessään lopettaa, yrittää korjata vahingot, myöntää tekonsa, ja pyytää anteeksi. Työkaluja asian korjaamiseen ei ole siksi, koska asia on tabu, eli sitä ei ole olemassa. Exmiestään lasten kautta kiduttava äiti ei voi olla kiduttaja koska sellainen ei ole mahdllista tässä yhteiskunnassa, eikä myöskääön sen äidin omassa mielessä, jolloin hän voi jatkaa toimintaansa ilman että sitä kyseenalaistaa yhtään kukaan.

Nimen omaan tabu on se että äiti pahonpitelee lapsia henkisesti. Isän kohdalla tällaista tabua ei tässä mittakaavassa ole olemassa, joten siksi täytyy yksilöidä juuri se tabu, että juuri äidit ovat vaarassa tehdä tätä, Se on tabuistamista jos mukaan vedetään "kyllä istäkin!- kortti. 

Ei se mene noin. Jos kolmasosa ihmisistä on systemaattisesti henkisesti väkivaltaisia lapsilleen ja heistä valtaosa vaikuttaa elämänsä muilla osa-alueilla normaaleilta, ei sinulla silloin ole perusteita todeta että he eivät kuitenkaan voi olla normaaleja paitsi jos uskot lähtökohtaisesti että pahat teot ovat mielisairautta. Tämä on melko hurjan ableistinen asenne jota sun kannattaisi miettiä uusiksi.

Siitä ei ole mitään näyttöä, että normaali tai tyypillinen ihminen epäillessään toimivansa henkisesti väkivaltaisesti ennemmin pyytäisi anteeksi ja parantaisi tapansa, kuin löytäisi jonkun tavan oikeuttaa toimintansa tai unohtaa koko asian. Päinvastoin on valtava kirjallisuus siitä miten ihmiset valehtelevat itselleen omia pahoja tekojaan peitelläkseen, jotta voisivat uskoa olevansa hyviä ihmisiä.

Mä ainakaan en ole kuullut henkisestä väkivallasta kritisoivan ketään muuta tai sitä liitettävän kehenkään muuhun kuin nimenomaan naisiin ja äiteihin. Tämä alkaa olla jo stereotypia eikä mikään tabu, ja se sopiikin hyvin vanhoihin misogynistisiin stereotypioihin naisista manipuloivina, kieroina, kateellisina, katkerina ja pahantahtoisina. Miehiä kritisoidaan fyysisestä väkivallasta. Laajempi keskustelu siitä mitä henkinen väkivalta on, joka ei rajaisi ongelmakenttää aiheettomasti vain lapsien kärsimään henkiseen väkivaltaan, puuttuu täysin.

Ihmisen on vaikea valehdella itselleen kun ympäristö antaa signaalin että asia ei ole ok. Esimerkkinä vaikka #metoo.  Tästä syystä tabu tämän aiheen ympärillä pitää poistaa.  Äideille täytyy kertoa, vaikka ihan neuvolassa mitä on lapsen henkinen kaltoinkohtelu esim. erotilanteessa. Voisi tehdä vaikka jonkun kirjasen aiheesta vieraannuttamisineen sun muineen. 

Eikä kun peruutus, luin väärin, ei todellakaan tarvitse alkaa saarnata neuvolassa vieraannuttamisesta siltä varalta jos joskus erotaan. :D mutta henkisestä väkivallasta kyllä kannattaa kertoa.

Kannattaa lukea pikkuisen tarkemmin. Kukaan ei ole puhunut saarnaamisesta. Alkoholismista ja kotiväkivallasta miesten taholta neuvolassa jo kerrotaan, kerrotaan turvakodeista joihin voi paeta jne. Nyt pitäisi vähän skarpata että saadaan esiin myös äitien harjoittama henkinen väkivalta lapsia kohtaan. 

Edelleen, miksi tämä täytyy sukupuolittaa äitejä koskevaksi? Ja miksi pitää nostaa henkisestä väkivallasta juuri vieraannuttaminen niin keskeiseksi osaksi niillekin, jotka eivät ole eroamassa eivätkä tule eroamaan? Henkinen väkivalta on hyvin laajasti hyödyllinen viitekehys vahingollisen käytöksen ymmärtämiseksi, paras suoja siltä on opettaa nimenomaan mitä se on yleisellä tasolla, ja se suojaa sitten myös vieraannuttamiselta. Tähän viittasin saarnaamisella, vieraannuttamisesta kertominen niille jotka eivät ole eroamassa on ajanhukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

No antaa sitten mennä sosiaalipornoksi ja katsotaan kuinka pitkälle te olette valmiita pistämään äitini syyksi sen, etten lapsena luottanut isään.

Se asia, jonka isä kertoi äidistä mulle oli, että äiti oli pettänyt häntä. Mä itse asiassa tiesin tämän jo ennestään eikä se tieto ollut mulle tilanteessa se järkytys. Vaan se, että isäni rupesi siinä tilanteessa puhumaan mulle äidin seksistä toisen miehen kanssa. Nimenomaan puhui seksistä, eikä käyttänyt peiteilmaisuja niinkuin pettäminen, tai suhde, tai rakkaus, mikä tässä tapauksessa olisi ollut tottakin. Mä olin 10.

Tämän lisäksi hän kertoi myös valheen: sanoi, ettei äiti oikeasti halua mua. Sanoi, että tunnen äidin ja tiedän ettei äidin jaksaminen riitä mun huoltamiseen ja tiedän että äiti ei ikinä sanoisi suoraan mulle, ettei halua mua, mutta isälle hän oli sanonut niin. Varmasti äiti oli isän kanssa keskustellessaan puhunut jaksamisestaan, niin että ei tämä täysi vale ole ja ehkä isä näki asian siinä tilanteessa niin, että hän puhui totta. Mutta ei tätä silti voi puolustella millään.

Vieläkö äitini on vieraannuttaja?

No nyt teet itsestäsi jo pikkuisen pelleä, ja tuo aggressiivinen puolustelusi vain alleviivaa jo aiemmin esitettyä kuvaa sinusta ja äitisi touhuista.

(: niin teenkin, tai oikeammin lähdin mukaan siihen että sinä ja se joku toinen komppaaja päätitte mun olevan pelle joka ei tiedä omista asioistaan. Eli siis, jos nyt ymmärrän oikein mitä sanot: mitä enemmän kerron teille selviä, yksiselitteisiä faktoja siitä miksi en luottanut isääni pienenä, sitä enemmän todistan olevani aggressiivinen puolustelija mikä todistaa että olen juuri se aivopesun uhri ja äitini juuri se paha ihminen ja isäni juuri se aiheetta paneteltu viaton kärsijä, joiksi te olette meidät todenneet? Seuraavaksi kun listaan lisää isäni tekosia, niin aletaan varmaan jo epäillä että äiti on istuttanut mieleeni vääriä muistoja, niinkö? Tai että olen äitini kaltoinkohtelun seurauksena niin suunniltani, rikkinäinen ihmisraunio, parka, että olen erkaantunut todellisuudesta pysyvästi ja nyt musta on enää tutisemaan lepositeissä, syömään antipsykootteja ja levittämään harhaisia syytöksiä isääni, tuota pelkkää sympatiaa ansaitsevaa kunnon kansalaista, kohtaan av:lla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

No antaa sitten mennä sosiaalipornoksi ja katsotaan kuinka pitkälle te olette valmiita pistämään äitini syyksi sen, etten lapsena luottanut isään.

Se asia, jonka isä kertoi äidistä mulle oli, että äiti oli pettänyt häntä. Mä itse asiassa tiesin tämän jo ennestään eikä se tieto ollut mulle tilanteessa se järkytys. Vaan se, että isäni rupesi siinä tilanteessa puhumaan mulle äidin seksistä toisen miehen kanssa. Nimenomaan puhui seksistä, eikä käyttänyt peiteilmaisuja niinkuin pettäminen, tai suhde, tai rakkaus, mikä tässä tapauksessa olisi ollut tottakin. Mä olin 10.

Tämän lisäksi hän kertoi myös valheen: sanoi, ettei äiti oikeasti halua mua. Sanoi, että tunnen äidin ja tiedän ettei äidin jaksaminen riitä mun huoltamiseen ja tiedän että äiti ei ikinä sanoisi suoraan mulle, ettei halua mua, mutta isälle hän oli sanonut niin. Varmasti äiti oli isän kanssa keskustellessaan puhunut jaksamisestaan, niin että ei tämä täysi vale ole ja ehkä isä näki asian siinä tilanteessa niin, että hän puhui totta. Mutta ei tätä silti voi puolustella millään.

Vieläkö äitini on vieraannuttaja?

Isäsi kertoi sinulle totuuden, mutta sinä valitsit mielummin äitisi valheet ja peittelyn. Se kertoo sen, että jos todella olet sitä mieltä, ettei äiti vieraannuttanut sinua mielestäsi, niin olet silloin samanlainen, kuin äitisi, ja olet valehdellut myös itsellesi etkä kykene kohtaamaan totuutta äidistäsi ja isäsi kärsii tästä. Lyöt jo lyötyä. Minä en ainakaan arvosta yhtään pettäjää, ja jos saisin päättää asioista, niin pitäisin kaikki pettävät hyvin kaukana poissa lapsista, koska yleensä sellainen ihminen tekee muutakin hyvin kyseenalaista eikä omista normaalia moraalia ja on jollakin tapaa empatia kyvytön. Eli täysin väärää seuraa kasvavalle ja kehittyvälle lapselle, joka imee esimerkkejä ja toimintamalleja ympäristöstään. Sellaisen epävakaan ihmisen vaikutusilmapiiri jättää jäljet, ja ne jäljet on nähtävissä sinussakin jo pelkästään muutaman viestin perusteella. Geenit sanelevat myös yllättävän paljon, valitettavasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sinusta ei pidettäisi, tai olisit jotenkin huono ihminen. Sinussa ei ole mitään vikaa, etkä ole syyllinen vanhempiesi kahinoihin, olet se, joka kärsii niistä seuraukset, ja kaikesta päätellen kärsit niistä edelleen. Sinulla on valta tehdä elämälläsi mitä haluat. Siksi jokin terapia hyödyttäisi sinua erittäin paljon, ja sinulle tulisi sen jälkeen parempi olo. Eikä tämä ole nyt pahalla sanottu, vaan ihan oikeasti kannattaa laittaa harkintaan. Se ei tee sinusta myöskään mt- potilasta, jos käyt purkamassa ammattilaisen avustuksella traumaasi, joka ei ole sinun itsesi aiheuttama vaan lapsuutesi seuraus. Samalla myös ehkäiset sellaiset mielen sairaudet ettei niitä tulisi jatkossakaan, koska tutkitusti erolapsilla on sellaisia ongelmia enemmän kuin ns normaaleilla. Toivottavasti sait ajattelemisen aihetta, ja vaikkemme tunne toisiamme, niin olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut pienenä tyttönä käymään läpi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

Juuri näin, ja tällä tavalla kierre sen kuin jatkuu. Siksi tabu pitää poistaa.

Puhut asiaa. Mitä keinoja siihen olisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

No antaa sitten mennä sosiaalipornoksi ja katsotaan kuinka pitkälle te olette valmiita pistämään äitini syyksi sen, etten lapsena luottanut isään.

Se asia, jonka isä kertoi äidistä mulle oli, että äiti oli pettänyt häntä. Mä itse asiassa tiesin tämän jo ennestään eikä se tieto ollut mulle tilanteessa se järkytys. Vaan se, että isäni rupesi siinä tilanteessa puhumaan mulle äidin seksistä toisen miehen kanssa. Nimenomaan puhui seksistä, eikä käyttänyt peiteilmaisuja niinkuin pettäminen, tai suhde, tai rakkaus, mikä tässä tapauksessa olisi ollut tottakin. Mä olin 10.

Tämän lisäksi hän kertoi myös valheen: sanoi, ettei äiti oikeasti halua mua. Sanoi, että tunnen äidin ja tiedän ettei äidin jaksaminen riitä mun huoltamiseen ja tiedän että äiti ei ikinä sanoisi suoraan mulle, ettei halua mua, mutta isälle hän oli sanonut niin. Varmasti äiti oli isän kanssa keskustellessaan puhunut jaksamisestaan, niin että ei tämä täysi vale ole ja ehkä isä näki asian siinä tilanteessa niin, että hän puhui totta. Mutta ei tätä silti voi puolustella millään.

Vieläkö äitini on vieraannuttaja?

Isäsi kertoi sinulle totuuden, mutta sinä valitsit mielummin äitisi valheet ja peittelyn. Se kertoo sen, että jos todella olet sitä mieltä, ettei äiti vieraannuttanut sinua mielestäsi, niin olet silloin samanlainen, kuin äitisi, ja olet valehdellut myös itsellesi etkä kykene kohtaamaan totuutta äidistäsi ja isäsi kärsii tästä. Lyöt jo lyötyä. Minä en ainakaan arvosta yhtään pettäjää, ja jos saisin päättää asioista, niin pitäisin kaikki pettävät hyvin kaukana poissa lapsista, koska yleensä sellainen ihminen tekee muutakin hyvin kyseenalaista eikä omista normaalia moraalia ja on jollakin tapaa empatia kyvytön. Eli täysin väärää seuraa kasvavalle ja kehittyvälle lapselle, joka imee esimerkkejä ja toimintamalleja ympäristöstään. Sellaisen epävakaan ihmisen vaikutusilmapiiri jättää jäljet, ja ne jäljet on nähtävissä sinussakin jo pelkästään muutaman viestin perusteella. Geenit sanelevat myös yllättävän paljon, valitettavasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sinusta ei pidettäisi, tai olisit jotenkin huono ihminen. Sinussa ei ole mitään vikaa, etkä ole syyllinen vanhempiesi kahinoihin, olet se, joka kärsii niistä seuraukset, ja kaikesta päätellen kärsit niistä edelleen. Sinulla on valta tehdä elämälläsi mitä haluat. Siksi jokin terapia hyödyttäisi sinua erittäin paljon, ja sinulle tulisi sen jälkeen parempi olo. Eikä tämä ole nyt pahalla sanottu, vaan ihan oikeasti kannattaa laittaa harkintaan. Se ei tee sinusta myöskään mt- potilasta, jos käyt purkamassa ammattilaisen avustuksella traumaasi, joka ei ole sinun itsesi aiheuttama vaan lapsuutesi seuraus. Samalla myös ehkäiset sellaiset mielen sairaudet ettei niitä tulisi jatkossakaan, koska tutkitusti erolapsilla on sellaisia ongelmia enemmän kuin ns normaaleilla. Toivottavasti sait ajattelemisen aihetta, ja vaikkemme tunne toisiamme, niin olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut pienenä tyttönä käymään läpi<3

Mitä itselle valehtelua se on, kun tietää äidin pettäneen isää mutta tietää silti myös, että äiti on ainoa vanhempi joka on edes osittain turvallinen ja luotettava? Miksi edelleen sivuutat sen, ettei se ole mitään "totuuden kertomista" tai rehellisyyttä yrittää erotilanteessa kääntää 10-vuotiasta äitiään vastaan kertomalla tämän pettämisestä, josta lapsen ei kuulukaan tietää yhtään mitään? Isähän siinä yritti manipuloida ja vieraannuttaa mua, mutta tämä onkin ihan ok isäni tekemänä? Miksi?

Mua kiinnostaa todella paljon, miksi olet niin varma siitä että isän on oltava ihan kelpo ihminen. Oletko edes harkinnut sitä mahdollisuutta, että isäni olisi pettäjää pahempi? Jos et, herää kysymys miksi, kun olen kuitenkin aika suoraan sanonut niin. Olen todella, todella ihmeissäni siitä, että joku voi uskoa noin kuin sinä uskot. Olen sanonut, että voisin kertoa isästäni asioita, joiden jälkeen ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä että olen oikeassa. Sinä et tiedä mitä nämä asiat ovat. Mutta ilmeisesti oletat, etteivät ne voi oikeasti olla kovin pahoja? Miksi? Voisiko mikään tieto enää muuttaa sun mielesi ja saada sut myöntämään, että mä tiedän mistä puhun? Jos, niin mikä?

Miksi olet niin varma, että nämä asiat on multa käsittelemättä ja selvittämättä? Sanoin jo muuta, mutta ilmeisesti en voi tietää tätäkään? Miksi oletat, etten ole ollut terapiassa? Miksi luulet, että mulla on yhtään paha olo? Miksi tulkitset, että kun puhun suoraan kamalista asioista se on oltava vaikeaa oireilua, eikä vaan sitä että näistä asioista puhuminen on mulle helppoa? Miksei sinulle tule ollenkaan mieleen, että sun omat sanasi mulle on olleet sen verran törkeitä että saatan aivan perustellusti olla niistä ärsyyntynyt, vaan toteat, että siinä ne lapsuuden traumat, pettäjä-äidin geenit ja epävakaan ihmisen vaikutus näkyy? Oletko tällainen kaikille muillekin ihmisille joita kohtaat, et usko heitä missään asiassa ja yrität syöttää heidän kokemuksensa tilalle oman versiosi totuudesta? Etkö ymmärrä, kuinka vahingollista tällainen on? Av:n kautta ei voi gaslightata ketään, mutta sun kohdallasi se ei johdu yrityksen puutteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

No antaa sitten mennä sosiaalipornoksi ja katsotaan kuinka pitkälle te olette valmiita pistämään äitini syyksi sen, etten lapsena luottanut isään.

Se asia, jonka isä kertoi äidistä mulle oli, että äiti oli pettänyt häntä. Mä itse asiassa tiesin tämän jo ennestään eikä se tieto ollut mulle tilanteessa se järkytys. Vaan se, että isäni rupesi siinä tilanteessa puhumaan mulle äidin seksistä toisen miehen kanssa. Nimenomaan puhui seksistä, eikä käyttänyt peiteilmaisuja niinkuin pettäminen, tai suhde, tai rakkaus, mikä tässä tapauksessa olisi ollut tottakin. Mä olin 10.

Tämän lisäksi hän kertoi myös valheen: sanoi, ettei äiti oikeasti halua mua. Sanoi, että tunnen äidin ja tiedän ettei äidin jaksaminen riitä mun huoltamiseen ja tiedän että äiti ei ikinä sanoisi suoraan mulle, ettei halua mua, mutta isälle hän oli sanonut niin. Varmasti äiti oli isän kanssa keskustellessaan puhunut jaksamisestaan, niin että ei tämä täysi vale ole ja ehkä isä näki asian siinä tilanteessa niin, että hän puhui totta. Mutta ei tätä silti voi puolustella millään.

Vieläkö äitini on vieraannuttaja?

Isäsi kertoi sinulle totuuden, mutta sinä valitsit mielummin äitisi valheet ja peittelyn. Se kertoo sen, että jos todella olet sitä mieltä, ettei äiti vieraannuttanut sinua mielestäsi, niin olet silloin samanlainen, kuin äitisi, ja olet valehdellut myös itsellesi etkä kykene kohtaamaan totuutta äidistäsi ja isäsi kärsii tästä. Lyöt jo lyötyä. Minä en ainakaan arvosta yhtään pettäjää, ja jos saisin päättää asioista, niin pitäisin kaikki pettävät hyvin kaukana poissa lapsista, koska yleensä sellainen ihminen tekee muutakin hyvin kyseenalaista eikä omista normaalia moraalia ja on jollakin tapaa empatia kyvytön. Eli täysin väärää seuraa kasvavalle ja kehittyvälle lapselle, joka imee esimerkkejä ja toimintamalleja ympäristöstään. Sellaisen epävakaan ihmisen vaikutusilmapiiri jättää jäljet, ja ne jäljet on nähtävissä sinussakin jo pelkästään muutaman viestin perusteella. Geenit sanelevat myös yllättävän paljon, valitettavasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sinusta ei pidettäisi, tai olisit jotenkin huono ihminen. Sinussa ei ole mitään vikaa, etkä ole syyllinen vanhempiesi kahinoihin, olet se, joka kärsii niistä seuraukset, ja kaikesta päätellen kärsit niistä edelleen. Sinulla on valta tehdä elämälläsi mitä haluat. Siksi jokin terapia hyödyttäisi sinua erittäin paljon, ja sinulle tulisi sen jälkeen parempi olo. Eikä tämä ole nyt pahalla sanottu, vaan ihan oikeasti kannattaa laittaa harkintaan. Se ei tee sinusta myöskään mt- potilasta, jos käyt purkamassa ammattilaisen avustuksella traumaasi, joka ei ole sinun itsesi aiheuttama vaan lapsuutesi seuraus. Samalla myös ehkäiset sellaiset mielen sairaudet ettei niitä tulisi jatkossakaan, koska tutkitusti erolapsilla on sellaisia ongelmia enemmän kuin ns normaaleilla. Toivottavasti sait ajattelemisen aihetta, ja vaikkemme tunne toisiamme, niin olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut pienenä tyttönä käymään läpi<3

Mitä itselle valehtelua se on, kun tietää äidin pettäneen isää mutta tietää silti myös, että äiti on ainoa vanhempi joka on edes osittain turvallinen ja luotettava? Miksi edelleen sivuutat sen, ettei se ole mitään "totuuden kertomista" tai rehellisyyttä yrittää erotilanteessa kääntää 10-vuotiasta äitiään vastaan kertomalla tämän pettämisestä, josta lapsen ei kuulukaan tietää yhtään mitään? Isähän siinä yritti manipuloida ja vieraannuttaa mua, mutta tämä onkin ihan ok isäni tekemänä? Miksi?

Mua kiinnostaa todella paljon, miksi olet niin varma siitä että isän on oltava ihan kelpo ihminen. Oletko edes harkinnut sitä mahdollisuutta, että isäni olisi pettäjää pahempi? Jos et, herää kysymys miksi, kun olen kuitenkin aika suoraan sanonut niin. Olen todella, todella ihmeissäni siitä, että joku voi uskoa noin kuin sinä uskot. Olen sanonut, että voisin kertoa isästäni asioita, joiden jälkeen ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä että olen oikeassa. Sinä et tiedä mitä nämä asiat ovat. Mutta ilmeisesti oletat, etteivät ne voi oikeasti olla kovin pahoja? Miksi? Voisiko mikään tieto enää muuttaa sun mielesi ja saada sut myöntämään, että mä tiedän mistä puhun? Jos, niin mikä?

Miksi olet niin varma, että nämä asiat on multa käsittelemättä ja selvittämättä? Sanoin jo muuta, mutta ilmeisesti en voi tietää tätäkään? Miksi oletat, etten ole ollut terapiassa? Miksi luulet, että mulla on yhtään paha olo? Miksi tulkitset, että kun puhun suoraan kamalista asioista se on oltava vaikeaa oireilua, eikä vaan sitä että näistä asioista puhuminen on mulle helppoa? Miksei sinulle tule ollenkaan mieleen, että sun omat sanasi mulle on olleet sen verran törkeitä että saatan aivan perustellusti olla niistä ärsyyntynyt, vaan toteat, että siinä ne lapsuuden traumat, pettäjä-äidin geenit ja epävakaan ihmisen vaikutus näkyy? Oletko tällainen kaikille muillekin ihmisille joita kohtaat, et usko heitä missään asiassa ja yrität syöttää heidän kokemuksensa tilalle oman versiosi totuudesta? Etkö ymmärrä, kuinka vahingollista tällainen on? Av:n kautta ei voi gaslightata ketään, mutta sun kohdallasi se ei johdu yrityksen puutteesta.

" Isähän siinä yritti manipuloida ja vieraannuttaa mua, mutta tämä onkin ihan ok isäni tekemänä? Miksi?"

Totuuden kertominen ei ole manipulointia. Se sen sijaan on manipulointia, että kiertää totuuden väittämällä sitä manipuloinniksi.

Kumpi on pahempaa, pettäminen, vai siitä avoimesti totuuden kertominen? Itse pidän pettämistä niljakkaana ja ällöttävänä, ja totuutta järjen äänenä, mutta kukin taaplaa täällä tavallaan ja on toki oikeutettu omaan mielipiteeseensä.

Ehkä isäsi koitti alitajuisesti sinulle myös opettaa, että älä sinä koskaan petä, koska se rikkoo perheen ja toivoi samalla, että nostamalla reippaasti kissan pöydälle asiat selviäisivät parhain päin.

Äskenkin sait hyviä neuvoja, ja tässä vielä yksi; Älä ammu viestin tuojaa, jos viesti ei sinua miellytä.

Ja vielä eräs huomio; Puolustelet vieläkin äitiäsi, ihan täällä keskustelupalstallakin niin mitä se sitten on jossain muualla, sinut on selvästi kasvatettu ja opetettu puolustelemaan äitisi toimia joka käänteessä. Etkä vieläkään ymmärrä etkä näe, kuinka äitisi on sinut ohjelmoinut kuin robotin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille äideille, jotka käytätte omia lapsianne exänne elämän kiusaamiseen:

Seurustelin nuorempana pitkään miehen kanssa, joka oli yhden lapsen etävanhempi. Lapsen tullessa miehen luo (emme asuneet yhdessä, vaikka käytännössä vietinkin lähes kaiken aikani miehen luona) jutustelin heidän kanssaan yleensä siinä jonkun aikaa, ehkä syötiin, jonka jälkeen lähdin omiin menoihini, että isä ja lapsi saisivat olla yhdessä ja tehdä omia juttujaan.

Lapsen äiti jostain syystä vihasi minua ja lähetteli minulle viestejä, kuinka inhottava olen, annan huonoa esimerkkiä lapselle. Kaikkea todella rumaa ja jopa pelottavaa. Ignoroin nuo viestit täysin, keskustelin asiasta miesystäväni kanssa kyllä. 

Jossain vaiheessa tilanne oli kärjistynyt niin lapsen äidin luona, että äiti oli lyönyt lastaan ja lapsi oli juossut naapuriin, ja paikalle oli soitettu poliisi. Lapsen äiti syytti minua siitä, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, olinhan tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä. Lapsi kävi terapiassakin ja lapsen isä yritti saada lasta itselleen, tuloksetta. 

Tätä jatkui epämääräisesti pari vuotta, kunnes lapsi tappoi itsensä. Aivan. Tappoi itensä. Ilmeisesti lapsen äidillä ei ollut omien harhojensa keskellä käynyt mielessäkään, miten tuhoisaa hänen mielenvikainen käytöksensä lasta kohtaan oli. Hän käytti lasta siis oman exänsä kiusaamiseen.

Itselleni selvisi tuolloin myös se, miten heikoilla isät erotilanteissa ja erojen jälkeen ovat. Vaikka äiti löisi lastaan, lapsi saa pysyä äidin luona, kunhan äiti menee terapiaan. Äiti vahti hysteerisenä, ettei lapsi vaan näe liikaa isäänsä. Pahalta tuntuu heidän kaikkien puolesta.

Juuri tämän takia pitäisi poistaa tabu äitien harjoittamasta henkisestä väkivallasta lapsiaan kohtaan. Miten voi olla mahdollista että joku äiti ei haluaisi että yleisesti ottaen puututtaisiin äitien harjoittamaan väkivaltaan lapsia kohtaan? Ei tule mieleen kuin yksi syy, ja se on se että nämä äidit itse harjoittavat tätä, eivätkä halua että siihen puututaan. Sama kuin alapeukuttaisi sitä että joku haluaa että pedojen touhuihin puututaan. Voiko sitä alapeukuttaa kukaan muu kuin pedo itse?

No minäpä kerron. Henkinen väkivalta on mulle oikein tuttu asia, koin sitä molemmilta vanhemmilta. Ja koulussa, koska sitähän kiusaaminen on. Aikuisena en ole joutunut enää uhriksi, mutta mun läheltä todella moni on ja olen heidän kanssaan sitä asiaa työstänyt ja koittanut auttaa. Omiakin jälkiä on tietenkin pitänyt työstää ja opittuja malleja purkaa. Olen todella vahvasti lastenhankintaa vastaan yleisellä tasolla, musta ihmisten pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia jos eivät osaa kohdella niitä hyvin. Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa. Se on todella yleistä, varmasti yli puolet suomalaisista perheistä on henkisesti väkivaltaisia. Minusta useimmat henkisesti väkivaltaiset vanhemmat eivät ole pahoja, he ovat itse yleensä oppineet käytösmallit omilta vanhemmiltaan ollessaan heidän henkisen väkivaltansa uhreja lapsuudessaan. Eikä ole oikein tällaista ihmistä kohtaan, että loputtomassa sukupolvien sarjassa on heidän paikkansa ottaa vain vastaan edellisen sukupolven paha mutta jäädä paitsi omien lapsien rakkaudesta. Silti se on heidän selvä ja kiistaton moraalinen vastuunsa. Jos ei tietoisesti ole kyetty opettelemaan parempaa, ei pidä ryhtyä vanhemmaksi. Kierre pitää katkaista.

Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää. Siitä tulee mieleen enemmänkin lasut kaikkine ongelmineen.

Valtaosa henkisestä väkivallasta perheessä on miesten tekemää. Tähänkään ei puututa eikä kyetä puuttumaan. Edes aikuisiin kohdistuva henkinen väkivalta ei ole johtanut oikein mihinkään rakentaviin toimenpiteisiin valtion taholta, vaikka naiset ovat olleet äänekkäästi asiaa edistämässä.

Nyt jos yksilöidään äiti eli nainen väkivallan tekijäksi ja ryhdytään oikein hanakasti puuttumaan, siitä seuraa se, että henkisesti väkivaltaiset miehet alkavat käyttää tiedotuskampanjoista syntyneitä äidit henkiseen väkivaltaisuuteen yhdistäviä mielleyhtymiä ja mitä ikinä ohjelmia ja keinoja viranomaiset asiassa käyttävätkään, oman henkisen väkivaltansa ja vallankäytön välineinä. Naisvihaajat ja seksistit saavat vettä myllyynsä. Äitiys muuttuu entistä enemmän "vapaaksi riistaksi". Nyt jo äidit kohtaavat valtavan kritiikki- ja puuttumistaakan täysin asiattomasti tahoilta joille asia ei kuulu, tätäkö halutaan lisää?

Tilanne on nyt jo se, että sosiaaliviranomaiset ja tuomioistuimet työssään suosivat isiä ja katsovat heidän vastuuttomuuttaan ja henkistä väkivaltaisuuttaan sormien lävitse koska lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja pyrkimys tasapuolisuuteen asetetaan lapsen parhaan edelle. Asiaa ei tarvitse parantaa enää yhtään olemalla "tasapuolinen" äitejä ja isiä kohtaan.

"Nykyinen tapa tehdä lapset on puhtaasti itsekäs, lapset tehdään omaksi iloksi ja elämä sisällöksi ilman että etukäteen mietitään, onko itsestä vanhemmaksi ja riittääkö kypsyys täysi avutonta riippuvaista huoltamaan ilman että mukaan tulee henkistä väkivaltaa."

Anteeksi mutta mistä syystä luulet että niitä lapsia ennen tehtiin? Rakkaudesta? :D :D

" Henkiseen väkivaltaan ei ole juuri mitään mahdollisuutta puuttua viranomaisten taholta. He eivät pysty tekemään tilannetta paremmaksi. . Yksilö- ja perheterapian tarjoaminen matalalla kynnyksellä kaikille ja ihmisten aktiivinen ohjaaminen sen piiriin olisi todella hyvä ratkaisu, mutta "väkivaltaan puuttuminen" ei herätä ihan tuota mielleyhtymää."

Aika ruusuinen käsitys, mikäli kuvittelet että nämä vanhemmat jotka pahoinpitelevät lapsiaan henkisesti menisivät omin ehdoin mihinkään terapiaan oman väkivaltaisuuden vuoksi. Yhtä harvassa vat kuin ne pedot jotka menevät terapiaan pedoutensa vuoksi. Eihän heissä ole itsessään mitään vikaa eivätkä he ole väkivaltaisia toisia ihmisiä, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan, ehei! 

Valtaosa lastaan kohtaan henkisesti väkivaltaisista ihmisistä on aivan normaaleja ja sortuu väkivaltaisuuteen ainoastaan koska ei osaa toimia paremmin. Juuri tämän väkivallan olemassaoloa ei tunnisteta, vaan hyvin samaan tapaan kuin seksuaalisen väkivallan kohdalla, asia etäännytetään itsestä ja normaaliudesta kuvittelemalla sen aiheutuvan aina pohjattomasta pahuudesta, vaikka "hyvät tyypit" tai vähintään normaalit ihmiset ovat suurin osa ongelmaa. Totta kai on ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään halua muuttua sittenkään vaikka heidät saataisiin ymmärtämään toimintansa vahingollisuus. Se ei tarkoita, etteikö niille kannattaisi tehdä jotain, jotka ovat tavoitettavissa. En myöskään tarkoittanut terapiaa matalalla kynnyksellä vain henkisesti väkivaltaisille vanhemmille, vaan myös uhreille.

Syntyvyyden säännöstely sellaisena kuin se nykyään on ja ylipäätään vapaaehtoinen lapsettomuus todellisena vaihtoehtona on hyvin uusi idea. Lapset on otettu itsestäänselvyytenä mm. epäluotettavan ehkäisyn, naisten heikon aseman, korkean lapsikuolleisuuden ja lapsityövoiman käytön takia. Itsekästä tietenkin myös, mutta paljon pakottavammista syistä.

"hyvä tyyppi" ja "ihan normaali ihminen" kyllä tajuaa tekevänsä väärin, ja toimivansa aivan muista syistä kuin lasten etua ajatellen. Ylilyöntejä sattuu jokaiselle eikä kukaan ole täydellinen, mutta tällainen systemaattinen lasten pahoinpitely vanhemman taholta on tabu, ja se pitäisi tabulistalta poistaa, jotta annettaisiin edes mahdollisuus puuttua lasten henkiseen pahoinpitelyyn. Niin kauan kuin pidetään yllä luuloa ettei se niiiiin rakastava äiti, joka tekee ihan kaikkensa lapsen eteen voi mitenkään olla väkivaltainen kierolla tavalla lasta kohtaan, ei päästä auttamaan lapsia jotka tätä toimintaa joutuvat ottamaan vastaan. 

En mä tosiaan ole kannattanut sen tabulistalla pitämistä, kunhan vaan pidän vahingollisena yksilöidä nimenomaan äidit tässä yhteydessä. 

Sulla ei ole sama käsitys tilanteen tosiasioista kuin mulla jos ajattelet, että "hyvän tyypin" ja normaalien ihmisten henkinen väkivalta ei olisi systemaattista. Ei sillä ole oikein merkitystä kuinka itselleen rehellinen henkisesti väkivaltainen vanhempi on toiminnastaan, monella ei silti ole työkaluja korjata käytöstään ja helpommalla usein pääsee kun asian oikeuttaa itselleen. Ihmisten kyvyn itseoikeutukseen sukupolvisen trauman eteenpäin välittämisessä ei pitäisi yllättää enää ketään joka on kuullut ruumillisen kurituksen kannattajien puolustavan kantaansa.

"Hyvä tyyppi" on lainausmerkeissä nimenomaan siksi että "mutta kun se on niin hyvä tyyppi ja normaali" on kliseinen ensireaktio kun joku paljastuu raiskaajaksi tai vaimonhakkaajaksi.

Voi kiitos paljon tästä(kin) viestistä (olet tainnut kirjoittaa useampia)! Kasvoin itse henkisessä väkivallassa ja "normi"piiskaamisessa. Kasvoin kieroon kuin korkkiruuvi ja pimahdin päästäni tuossa välillä ja on ollut ihan HEL*ATANMOINEN tuskien taival, että on pystynyt käsittämään kaiken tapahtuneen.

Vanhempi, joka minua pahoinpiteli, oli klassinen "hyvä tyyppi". Siis oikein todella harvinaisen pidetty, kaikkien ystävä. Oli ihan käsittämätön urakka päätyä lopulta tajuamaan, että tämä IHAN SAMA, kaikkien minullekin kehuma "ihana" ihminen, oli minua kohtaan niin väkivaltainen. Tätä on kyllä vieläkin ihan tosi vaikea käsittää, kun myytti siitä jumalallisesta rakkaudesta, jota vanhempi ehdottomasti aina tuntee omia lapsiaan kohtaan on niin kaikennielevä.

Meinaa aina oksennus päästä kun täälläkin monissa ketjuissa mitätöidään lapsettomat, etteivät he tiedä rakkaudesta mitään kun ei ole niitä Omia Lapsia, joita niin hybernaalisesti rakastaa. Haistakaa pee sanon minä.

Mikset hanki uutta miestä, jolla on normaali tytär? Ei kukaan jaksa noita mielisairaita ja niiden sekoiluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.

Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.

Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.

Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.

Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.

Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.

Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.

Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.

Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.

Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.

xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!

Kerron äidistäni kolme asiaa:

1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.

2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.

3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.

Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?

Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2

Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.

Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.

Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun. 

Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.

Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.

No antaa sitten mennä sosiaalipornoksi ja katsotaan kuinka pitkälle te olette valmiita pistämään äitini syyksi sen, etten lapsena luottanut isään.

Se asia, jonka isä kertoi äidistä mulle oli, että äiti oli pettänyt häntä. Mä itse asiassa tiesin tämän jo ennestään eikä se tieto ollut mulle tilanteessa se järkytys. Vaan se, että isäni rupesi siinä tilanteessa puhumaan mulle äidin seksistä toisen miehen kanssa. Nimenomaan puhui seksistä, eikä käyttänyt peiteilmaisuja niinkuin pettäminen, tai suhde, tai rakkaus, mikä tässä tapauksessa olisi ollut tottakin. Mä olin 10.

Tämän lisäksi hän kertoi myös valheen: sanoi, ettei äiti oikeasti halua mua. Sanoi, että tunnen äidin ja tiedän ettei äidin jaksaminen riitä mun huoltamiseen ja tiedän että äiti ei ikinä sanoisi suoraan mulle, ettei halua mua, mutta isälle hän oli sanonut niin. Varmasti äiti oli isän kanssa keskustellessaan puhunut jaksamisestaan, niin että ei tämä täysi vale ole ja ehkä isä näki asian siinä tilanteessa niin, että hän puhui totta. Mutta ei tätä silti voi puolustella millään.

Vieläkö äitini on vieraannuttaja?

Isäsi kertoi sinulle totuuden, mutta sinä valitsit mielummin äitisi valheet ja peittelyn. Se kertoo sen, että jos todella olet sitä mieltä, ettei äiti vieraannuttanut sinua mielestäsi, niin olet silloin samanlainen, kuin äitisi, ja olet valehdellut myös itsellesi etkä kykene kohtaamaan totuutta äidistäsi ja isäsi kärsii tästä. Lyöt jo lyötyä. Minä en ainakaan arvosta yhtään pettäjää, ja jos saisin päättää asioista, niin pitäisin kaikki pettävät hyvin kaukana poissa lapsista, koska yleensä sellainen ihminen tekee muutakin hyvin kyseenalaista eikä omista normaalia moraalia ja on jollakin tapaa empatia kyvytön. Eli täysin väärää seuraa kasvavalle ja kehittyvälle lapselle, joka imee esimerkkejä ja toimintamalleja ympäristöstään. Sellaisen epävakaan ihmisen vaikutusilmapiiri jättää jäljet, ja ne jäljet on nähtävissä sinussakin jo pelkästään muutaman viestin perusteella. Geenit sanelevat myös yllättävän paljon, valitettavasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sinusta ei pidettäisi, tai olisit jotenkin huono ihminen. Sinussa ei ole mitään vikaa, etkä ole syyllinen vanhempiesi kahinoihin, olet se, joka kärsii niistä seuraukset, ja kaikesta päätellen kärsit niistä edelleen. Sinulla on valta tehdä elämälläsi mitä haluat. Siksi jokin terapia hyödyttäisi sinua erittäin paljon, ja sinulle tulisi sen jälkeen parempi olo. Eikä tämä ole nyt pahalla sanottu, vaan ihan oikeasti kannattaa laittaa harkintaan. Se ei tee sinusta myöskään mt- potilasta, jos käyt purkamassa ammattilaisen avustuksella traumaasi, joka ei ole sinun itsesi aiheuttama vaan lapsuutesi seuraus. Samalla myös ehkäiset sellaiset mielen sairaudet ettei niitä tulisi jatkossakaan, koska tutkitusti erolapsilla on sellaisia ongelmia enemmän kuin ns normaaleilla. Toivottavasti sait ajattelemisen aihetta, ja vaikkemme tunne toisiamme, niin olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut pienenä tyttönä käymään läpi<3

Mitä itselle valehtelua se on, kun tietää äidin pettäneen isää mutta tietää silti myös, että äiti on ainoa vanhempi joka on edes osittain turvallinen ja luotettava? Miksi edelleen sivuutat sen, ettei se ole mitään "totuuden kertomista" tai rehellisyyttä yrittää erotilanteessa kääntää 10-vuotiasta äitiään vastaan kertomalla tämän pettämisestä, josta lapsen ei kuulukaan tietää yhtään mitään? Isähän siinä yritti manipuloida ja vieraannuttaa mua, mutta tämä onkin ihan ok isäni tekemänä? Miksi?

Mua kiinnostaa todella paljon, miksi olet niin varma siitä että isän on oltava ihan kelpo ihminen. Oletko edes harkinnut sitä mahdollisuutta, että isäni olisi pettäjää pahempi? Jos et, herää kysymys miksi, kun olen kuitenkin aika suoraan sanonut niin. Olen todella, todella ihmeissäni siitä, että joku voi uskoa noin kuin sinä uskot. Olen sanonut, että voisin kertoa isästäni asioita, joiden jälkeen ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä että olen oikeassa. Sinä et tiedä mitä nämä asiat ovat. Mutta ilmeisesti oletat, etteivät ne voi oikeasti olla kovin pahoja? Miksi? Voisiko mikään tieto enää muuttaa sun mielesi ja saada sut myöntämään, että mä tiedän mistä puhun? Jos, niin mikä?

Miksi olet niin varma, että nämä asiat on multa käsittelemättä ja selvittämättä? Sanoin jo muuta, mutta ilmeisesti en voi tietää tätäkään? Miksi oletat, etten ole ollut terapiassa? Miksi luulet, että mulla on yhtään paha olo? Miksi tulkitset, että kun puhun suoraan kamalista asioista se on oltava vaikeaa oireilua, eikä vaan sitä että näistä asioista puhuminen on mulle helppoa? Miksei sinulle tule ollenkaan mieleen, että sun omat sanasi mulle on olleet sen verran törkeitä että saatan aivan perustellusti olla niistä ärsyyntynyt, vaan toteat, että siinä ne lapsuuden traumat, pettäjä-äidin geenit ja epävakaan ihmisen vaikutus näkyy? Oletko tällainen kaikille muillekin ihmisille joita kohtaat, et usko heitä missään asiassa ja yrität syöttää heidän kokemuksensa tilalle oman versiosi totuudesta? Etkö ymmärrä, kuinka vahingollista tällainen on? Av:n kautta ei voi gaslightata ketään, mutta sun kohdallasi se ei johdu yrityksen puutteesta.

" Isähän siinä yritti manipuloida ja vieraannuttaa mua, mutta tämä onkin ihan ok isäni tekemänä? Miksi?"

Totuuden kertominen ei ole manipulointia. Se sen sijaan on manipulointia, että kiertää totuuden väittämällä sitä manipuloinniksi.

Kumpi on pahempaa, pettäminen, vai siitä avoimesti totuuden kertominen? Itse pidän pettämistä niljakkaana ja ällöttävänä, ja totuutta järjen äänenä, mutta kukin taaplaa täällä tavallaan ja on toki oikeutettu omaan mielipiteeseensä.

Ehkä isäsi koitti alitajuisesti sinulle myös opettaa, että älä sinä koskaan petä, koska se rikkoo perheen ja toivoi samalla, että nostamalla reippaasti kissan pöydälle asiat selviäisivät parhain päin.

Äskenkin sait hyviä neuvoja, ja tässä vielä yksi; Älä ammu viestin tuojaa, jos viesti ei sinua miellytä.

Ja vielä eräs huomio; Puolustelet vieläkin äitiäsi, ihan täällä keskustelupalstallakin niin mitä se sitten on jossain muualla, sinut on selvästi kasvatettu ja opetettu puolustelemaan äitisi toimia joka käänteessä. Etkä vieläkään ymmärrä etkä näe, kuinka äitisi on sinut ohjelmoinut kuin robotin.

Totta kai totuuden kertominen voi olla manipulointia? Äiti ei edelleenkään tiedä isän sanoneen noin, olen säästänyt hänet siltä että tiedän hänen suhteestaan, joten hän ei ole myöskään vastuussa siitä, että tunnistin isän teon manipuloinniksi.

En mä voi nähdä sellaista mitä ei ole. En tässä niinkään puolusta äitiäni kun sitä, että tiedän mikä mun omassa elämässäni on totta ja mikä ei paremmin kuin joku vieraannuttamista kaikkialla näkevä internetrando. En voi käsittää mikä saa sut sanomaan toista aikuista, terve- ja selväjärkistä, normaalia, älykästä ihmistä ohjelmoiduksi robotiksi. Eikä silloin ole kyse viestintuojasta, jos "viestin" on keksinyt ihan itse keksii omasta päästään.