Lue keskustelun säännöt.
Vihaan mieheni itsekeskeistä käytöshäiriöistä 7v tytärtä
Apuva
14.10.2019 |
Onko täällä muita, jotka eivät vain voi sietää puolison entisestä liitosta/suhteesta olevaa lasta? Tytärtä? Miehen 7v tytär on jotenkin kasvatettu aivan kieroon. Ei kestä lainkaan sitä, että aikuiset puhuvat keskenään, keskeyttää ja kiljuu välittömästi. Käskyt tää jatkuvasti isäänsä, eli ei edes osaa koskaan kysyä nätisti mitään. Alkaa heti itkemään, kun ei pääse mäkkäriin.
Annoin hänelle nimpparilahjaksi kirjan, ja alkoi siitäkin itkemään, ja kysyi että eikö ole muka muuta, että mummi antoi paljon lahjoja?!? Olin aivan äimänkäkenä tuosta ja isä vain nauroi. Enpä enää anna tälle enää ikinä lahjoja. Miten jostain lapsista kasvatetaan niin huomion kipeitä ja itsekeskeisiä? Ei tottele mitään ja kun vähänkin tälle sanoo tiukemmin niin alkaa itkut ja pitää heti soittaa äidille.
Miten tuollainen lapsi tulee edes pärjäämään elämässä? Äiti soittaa isälle joka asiasta, esim. miksi lapsella meni uinnissa vettä nenään? Miksi taskussa on kiviä, miksi on polvessa mustelma? Mitäh?!?
Tiedän että viha-sana on liian voimakas, mutta miten tällaisessa pitäisi osata isän naisystävänsä toimia? Lapsi pitää kyllä minusta ja keksin meille aina tekemistä, kun olen käymässä. Tuntuu kuitenkin että lapsi pitää valtaa ja isä vain vikisee.. Voiko tällaiseen lapseen tottua ja suhtautua oikein?
Kommentit (228)
Aloituksessa särähti pahasti korvaan monikin asia. Tuo tyttöhän aivan selkeästi oireilee vanhempien eroa sekä kyvyttömyyttä kasvattajina.
Ap kirjoittaa, että tyttö pitää hänestä ja heillä on yhteistä tekemistä, eli tyttö viihtyy ap:n seurassa ja häntä kiinnostaa puuhastella aktivoivan aikuisen kanssa. Harmillista vaan, että ap ei voi sietää tyttöä ja kun tämä käy jossain vaiheessa ilmi, siinä särkyy pienen sydän.
Nyt olisi tärkeä muistaa, että kyse on huonosta vanhemmuudesta eikä siitä, että lapsi on jollain lailla viallinen. Lapset ovat keskeneräisiä ihmisiä. Heidän aivonsa eivät ole edes täysin kehittyneet. Kasvatuksella on aivan valtava rooli sen suhteen, millainen lapsesta kasvaa. Jonkun pitää kädestä pitäen opettaa lapselle esimerkiksi, että kun saa lahjan, siitä kiitetään vaikka lahja ei olisi täysin mieleen. Lapsi pitää myös opettaa lukemisen pariin ja arvostamaan kirjoja, esimerkiksi lukemalla satuja iltaisin. Nyt kuulostaa siltä, että vanhemmat omissa tunnekuohuissaan ja syyllisyyden vallassa, ovat laiminlöyneet rakastavan, rakentavan ja turvallisen vanhemmuuden harjoittamisen.
Ap:lla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tiedostaa tämä ja pyrkiä olemaan turvallinen, lämmin mutta jämäkkä aikuinen tytön elämässä tai lähteä. Pitää muistaa myös, että ap voi aina lähteä tilanteesta, mutta tytöllä sitä vaihtoehtoa ei ole, koska hän on jumissa vanhempiensa ja tilanteensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun pitää erota. Et voi olla aikuisena perheessä jossa vihaat lasta. Vihaat lasta! Kuuntele itseäsi. Ei ole mikään ihmekään jos lapsi oireilee ihan jo pelkästään tuollaisen takia.
Jos et pysty olemaan miehen kanssa vahingoittamatta hänen lastaan ja tekemättä isänsä kotia hänelle turvattomaksi, SUN EI KUULU OLLA SEN KANSSA. OLET AIKUINEN. OLE AIKUINEN JA OTA VASTUU JA LÄHDE.
Tämä on katkeran ja manipuloivan exän kommentti :) samalla hän ajattelee tätä kirjoittaessaan että Jesss, suunnitelma toimi kun käski tyttären ärsyttää tahallaan ja kiukutella isänsä luona. Äitipuoli tuskin vihaisi pientä viatonta lasta, joka on lapsi ja käyttäytyy kuin lapsi, mutta ap:n tapauksessa lapsi ei todellakaan ole normaali eikä normaali käytöksinen.
Mulla ei ole lasta mutta olen kyllä ollut isän uusi kaksi kertaa ja erolapsi yhdesti.
Kun sinulla on tuo erokokemus takanasi, niin kiinnostaisi tietää, että miten omat vanhempasi hoitivat eron ja varsinkin sen jälkeisen kasvatuksen? Ja kokemuksia noin niinkuin muutenkin, ei ole ollut varmastikaan helppoa. Oman kokemuksen mukaan erolapset ovat hankalia, ja aikuisenakin ongelmat vain jatkuvat varsinkin jos joku aikuisista ei ole ollut aikuinen uusperhe kuviossa vaan laittanut kapuloita rattaisiin tahallaan. Eikä ole tarkoitus pahoittaa mieltä, kiinnostaisi vain tietää. Se tuntuu olevan jotenkin tabu aihe mistä ei saa puhua.
Äiti hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tosi hyvin. Oli entistä enemmän läsnä ja piti kiinni periaatepäätöksestä olla olematta katkera, ajattelematta isästä pahaa ja riitelemättä vaikka isä ei varmasti tehnyt mitään osaa tästä helpoksi. Meillä oli kaikenlaista muutakin vaikeaa meneillään ja ero oli taloudellisesti katastrofi äidille, mutta joskus kovan paineen alla ihmisistä tulee vastuullisin ja kypsin versionsa ja äidille kävi näin.
Vuoden kuluttua äiti kuitenkin toi ensimmäisen uuden kumppaninsa meille hyvin ajattelemattomasti. Äijä vaan ilmestyi sinne, asiasta ei puhuttu kunnolla, mulle ja veljelle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa millä tahdilla hän tuli osaksi perhettä. Tässä vaiheessa lopahti myös äidin riittävä läsnäolo. En osaa enää sanoa oliko miehessä oikeasti joku vikana mutta minun ja veljen kokemus hänestä oli että tunkeutui kotiin ja oli siellä painostava ja ahdistava läsnäolo joka teki kodista kurjan paikan, ajoi meidät linnoittautumaan huoneisiimme ja etäännytti äidistä. Ainakaan ei osannut voittaa meitä puolelleen millään tapaa, eikä ehkä edes yrittänyt. Hän ja äiti eivät onneksi olleet monta vuotta yhdessä. Äidin seuraava kumppani oli ihan erilainen, otti asiakseen tutustua muhun ja veljeen ja teki paikalla ollessaan kodista vaan eloisamman ja mukavamman. Sekin auttoi että meillä oli aluksi häneen veto-oikeus, jos ei haluttu että hän tulee tänään käymään, hän ei tullut. Ei taidettu kertaakaan käyttää tätä veto-oikeutta, mutta sillä oli iso merkitys.
Isä ei ole oikein isämateriaalia. Hän hoiti mua kuulemma tosi hyvin taaperoikään asti mutta siitä asti mistä muistan tai olen tajunnut mitään olen tiennyt ettei isään oikein voi luottaa missään asiassa. Hallitsee tunteensa huonosti, ei pysty johdonmukaisuuteen, ei ole turvallinen aikuinen, ei oikein ymmärrä mitään lapsen tarpeista tai aikuistenkaan tarpeista tai tunteista tai mistään muustakaan. Erossa hän yritti saada mut kelkkaansa kertomalla mulle itsensä ja äidin välisiä asioita, sellaisia joista aikuisenkaan lapsen ei tarvitsisi tietää yhtään mitään ja jotka kyllä olivat totta ja näyttivät äidin aika hirveässä valossa. Ymmärsin että isä teki todella väärin ja vastuuttomasti kertoessaan sellaista mulle ja yrittäessään kääntää mua äitiä vastaan, loukkaannuin pahasti ja katkaisin välit häneen lapsen mittakaavalla aika pitkäksi aikaa, ehkä vuodeksi. Olin ehkä juuri isän takia aika pikkuvanha, oli pakko tajuta kaikenlaista mitä hän ei tajunnut, suojella itseäni hänen vastuuttomuudeltaan ja olla muutenkin itselleni ja veljelleni ja vähän äidillekin aikuinen kun isästä ei siihen ollut.
Ero ei ollut mulle vaikea tai traumaattinen asia millään tapaa vaan valtava helpotus. Veljelleni se taisi olla raskaampi, mutta häntäkin auttoi äidin skarppaus ja hänen välinsä isään pysyivät koko ajan ihan hyvinä. Mitkään ongelmat, joita mulla ja veljellä on paljon, eivät johdu erosta vaan enemmänkin siitä ettei äiti eronnut aiemmin. En ole katkera isälleni tai vihaa häntä, mutta joitain ihmisiä kohtaan on vaan helpompi tuntea lämpimästi kun he ovat vähän etäällä ja et ole heistä lapsen tavoin riippuvainen.
Ihan nopeasti poimittua; kuvailet isääsi pahikseksi ja äitiäsi hyväksi - kuitenkin juuri isäsi kertoi sinulle totuuden jota et pystynyt käsittelemään lapsena. En sano tätä pahalla, enkä halua repiä haavoja, mutta oletko koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, että äitisi teki isääsi kohtaan väärin ja sitten vielä riisti häneltä isyyden kääntäen sinut häntä vastaan? Ihan rehellisesti, lapsi ajattelee ensisijaisesti omista vanhemmistaan hyvää, oli tilanne mikä hyvänsä, joten äitisi on sanoittanut sun päähäsi ne tunteet isääsi vastaan. Tekee paljon pahaa miettiä isäsi tunteita, vaikuttaa siltä, että äitisi on saanut sinut sulkemaan silmäsi siltä, miten asiat oikeasti ovat. Eikä tämä ole isäsi puolustelua, vaan toivon, että voisit korjata välisi häneen. Usein näissä erotilanteissa jompi kumpi vanhemmista ottaa sen lapsen siihen riitojen väliin. Siinä ei ole hyvä olla. Äitisi oli ovela. Hän todennäköisesti puhui sulle muuta ja isällesi toista. Isäsi reagoi siihen, ja tulee mieleen, että viimeisenä keinonaan kertoi äidistäsi sinulle totuuden, jotta olisi saanut pitää välinsä sinuun, ei noin muuten tehdä, isäsi on vaikuttanut kertomuksesi mukaan aika epätoivoiselta. En tarkoita, että sinulle näin olisi käynyt kun en tiedä miten asiat ovat menneet, mutta se on mahdollista että näin on käynyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja kannattaa käydä jossakin juttelemassa lapsuudestasi, jotta saat purettua sieltä pahaa pois ja jatkaa kevyempänä elämääsi.
xD mitä IHMETTÄ, hyvä ihminen!?!
Kerron äidistäni kolme asiaa:
1. Sanon että ero teki äidin vastuullisimmaksi ja kypsimmäksi versioksi itsestään ja että hän hoiti eron ja sen jälkeisen vuoden tämän johdosta hyvin.
2. Että tämän vuoden päätyttyä hän toimi ajattelemattomasti ja itsekkäästi ja laiminlöi velvollisuutensa vanhempana.
3. Että hän teki jotain niin pahaa, että isäni uskoi että sen kertominen kääntäisi lapsen äitiään vastaan.Tämä on sinusta niin ylistävää puhetta, että se ei todennäköisesti ole totta ja olen varmaankin manipulatiivisen äitini pauloissa ja aivopesemä ja uskon edelleen kaiken mitä hän sanoi kun olin lapsi?
Kerron isästäni, että hän on vanhemmuuteen kykenemätön epäluotettava ihminen jota kohtaan mun on ollut paljon helpompi tuntea lämpimästi eron jälkeen kun hän ei enää ollut elämässäni vastuullisessa asemassa jossa olisi pystynyt aiheuttamaan minulle turvattomuutta. Mutta varmaan äiti hajotti mun ja isän välit erossa? Paras asia jonka voin sanoa isästäni on se, mitä mulle on kerrottu ajasta jota en itse muista. Kenen arvelet kertoneen? Mutta varmaan äiti on mun ensi muistoistani asti yrittänyt kääntää mua häntä vastaan. Kerron isän olleen kelvoton ja turvaton vanhempi, ja sinä oletat tämän perusteella että mulla täytyy olla häneen huonot välit ja että mulla täytyy olla jotain työstämätöntä terapian tarvetta ja mua varmasti kalvaa kun en ole voinut antaa anteeksi. Ajatteletko sä, että ihminen joka on siirtynyt loukatuksi tulemisesta eteenpäin ei enää tiedä tai ei voi sanoa suoraan, miten häntä loukattiin? Ajatteletko, että eteenpäin siirtymistä ei voi olla ilman anteeksiantoa ja anteeksiantoa ei voi olla ilman sitä, että lakataan pitämästä loukkaajaa vastuussa ja ollaan kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärin? 1/2
Totta kai äitini kertoi erossa isälle yhtä ja minulle toista. Niin se tehdään, kun lapsi säästetään aikuisten välienselvittelyiltä. Keksit omasta päästäsi, että isän välit minuun olisivat olleet uhattuina. No, niin ne olivatkin, isän uusi koti tuli kävelymatkan päähän meiltä ja mulle ja veljelleni annettiin täysi vapaus valita kummassa asutaan ja kulkea kotien välillä miten halutaan. Kun tapaaminen olisi jäänyt mun tahtoni varaan, isällä oli hyvät syyt pelätä ettei mua näkyisi, ja varmasti hän olikin epätoivoinen. Aikuisten asioiden pistäminen mun kannettavakseni, yritys kääntää mut äitiä vastaan ja pilata multa viimeinenkin vanhempi johon voin turvautua, omia tunteitaan helpottaakseen, on yksi pahimmista asioista joita isä on mulle tehnyt. Musta on käsittämätöntä, että kukaan yrittäisi oikeuttaa tätä millään. On oltava todella vahvasti motivoinut näkemään äiti pahana ja isä hyvänä, että tällaiseen ryhtyy. Ihmettelen miksi kukaan olisi.
Mun välini isään ovat ihan hyvät, ei tarvitse harmitella. Ne olivat parhaimmillaan muutama vuosi eron jälkeen, kun sain elää turvassa isän epävakaudelta ja pystyin käymään hänellä vain kylässä. Hänellä oli uusi puoliso joka pystyi järjestämään luotettavuuden isän puolesta ja olemaan puskurina ja suojelemaan minua, jos isä oli erityisen hankalana. Äiti ei koskaan osannut tätä, äitipuoli sen sijaan jaksoi pitkään hoitaa tehtävää mestarillisesti. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Nyt en ole enää yhtä läheinen isän kanssa kun hän on muuttanut kauemmaksi ja tietenkin äitipuolesta erottuaan taas vaikeammaksi kestää.
Vielä sellainen asia, että aliarvioit lapsia pahasti. Aikuisille eivät useimmat kehtaa mennä sanomaan, etteivät tiedä omia asioitaan, mutta ei sellaista pitäisi sanoa lapsellekaan jollei ole todella painavia syitä. On monia asioita joita lapsi ei voi täysin ymmärtää, mutta on vahingollista kiistää lapsen oma ymmärrys niistä asioista, joihin se riittäisi hyvin. Se on gaslightausta. Mä en ole tässä jakanut niitä selkeitä, yksiselitteisiä tapahtumia ja sanoja joista heti tajuaisit, että mun ymmärrykseni asioista on kristallinkirkas ja oikea. Mulla ei ole halua laittaa perhettäni ja lapsuuttani sosiaalipornoksi tänne, kun pääpiirteiden kertominen riittää hyvin. Harmi, että sen takia joku on valmis olettamaan, että äidin on oltava paha ja manipuloiva ja isän viaton uhri joten minä en varmasti voi tietää mistä puhun.
Vaikutat kirjoitustesi perusteella juuri tällaiselta etäännyttämisen, vieraannuttamisen ja äitisi henkisen väkivallan uhriksi joutuneelta lapselta. Ihan yksi yhteen menee niin monen muun samassa tilanteessa olleen uhrin elämäntarinan kanssa. Onneksi tiedän myös tapauksia jossa lapset ovat jossian vaiheessa heränneet siihen mitä heille on tehty vuosien varrella, ja siinä vaiheessa isä on ollut arvossa arvaamattomassa, ja saanut omat lapsensa takaisin. Toisaalta kyllä äiti on sitten jäänyt elämästä lähes kokonaan, koska lapsen luottamuksen näin pahoin voi menettää vain kerran.
Tämä! Ehkä tuo ilmiö on selitettävissä biologialla; pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen muista ihmisistä, ja tuossa tilanteessa äiti näyttäytyy ikäänkuin vahvempana ja siten paremmin lapsen näkökulmasta houkuttelevampana vaihtoehtona, koska agressiivisesti ja kierosti hoitaa asiat ja hänen pitää saada aina viimeinen sana. Eihän kukaan halua olla häviäjien tiimissä. Se on kyllä uskomatonta, kuinka äiti voi niin täysin sivuuttaa oman lapsensa hyvinvoinnin ja vaarantaa kasvun ja kehityksen. Ja se on kaikkein surullista, että nuo erolapset sitten jatkavat aikanaan tätä perintöä omille lapsilleen, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä, mitä on normaali perhe-elämä.
No antaa sitten mennä sosiaalipornoksi ja katsotaan kuinka pitkälle te olette valmiita pistämään äitini syyksi sen, etten lapsena luottanut isään.
Se asia, jonka isä kertoi äidistä mulle oli, että äiti oli pettänyt häntä. Mä itse asiassa tiesin tämän jo ennestään eikä se tieto ollut mulle tilanteessa se järkytys. Vaan se, että isäni rupesi siinä tilanteessa puhumaan mulle äidin seksistä toisen miehen kanssa. Nimenomaan puhui seksistä, eikä käyttänyt peiteilmaisuja niinkuin pettäminen, tai suhde, tai rakkaus, mikä tässä tapauksessa olisi ollut tottakin. Mä olin 10.
Tämän lisäksi hän kertoi myös valheen: sanoi, ettei äiti oikeasti halua mua. Sanoi, että tunnen äidin ja tiedän ettei äidin jaksaminen riitä mun huoltamiseen ja tiedän että äiti ei ikinä sanoisi suoraan mulle, ettei halua mua, mutta isälle hän oli sanonut niin. Varmasti äiti oli isän kanssa keskustellessaan puhunut jaksamisestaan, niin että ei tämä täysi vale ole ja ehkä isä näki asian siinä tilanteessa niin, että hän puhui totta. Mutta ei tätä silti voi puolustella millään.
Vieläkö äitini on vieraannuttaja?
Isäsi kertoi sinulle totuuden, mutta sinä valitsit mielummin äitisi valheet ja peittelyn. Se kertoo sen, että jos todella olet sitä mieltä, ettei äiti vieraannuttanut sinua mielestäsi, niin olet silloin samanlainen, kuin äitisi, ja olet valehdellut myös itsellesi etkä kykene kohtaamaan totuutta äidistäsi ja isäsi kärsii tästä. Lyöt jo lyötyä. Minä en ainakaan arvosta yhtään pettäjää, ja jos saisin päättää asioista, niin pitäisin kaikki pettävät hyvin kaukana poissa lapsista, koska yleensä sellainen ihminen tekee muutakin hyvin kyseenalaista eikä omista normaalia moraalia ja on jollakin tapaa empatia kyvytön. Eli täysin väärää seuraa kasvavalle ja kehittyvälle lapselle, joka imee esimerkkejä ja toimintamalleja ympäristöstään. Sellaisen epävakaan ihmisen vaikutusilmapiiri jättää jäljet, ja ne jäljet on nähtävissä sinussakin jo pelkästään muutaman viestin perusteella. Geenit sanelevat myös yllättävän paljon, valitettavasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sinusta ei pidettäisi, tai olisit jotenkin huono ihminen. Sinussa ei ole mitään vikaa, etkä ole syyllinen vanhempiesi kahinoihin, olet se, joka kärsii niistä seuraukset, ja kaikesta päätellen kärsit niistä edelleen. Sinulla on valta tehdä elämälläsi mitä haluat. Siksi jokin terapia hyödyttäisi sinua erittäin paljon, ja sinulle tulisi sen jälkeen parempi olo. Eikä tämä ole nyt pahalla sanottu, vaan ihan oikeasti kannattaa laittaa harkintaan. Se ei tee sinusta myöskään mt- potilasta, jos käyt purkamassa ammattilaisen avustuksella traumaasi, joka ei ole sinun itsesi aiheuttama vaan lapsuutesi seuraus. Samalla myös ehkäiset sellaiset mielen sairaudet ettei niitä tulisi jatkossakaan, koska tutkitusti erolapsilla on sellaisia ongelmia enemmän kuin ns normaaleilla. Toivottavasti sait ajattelemisen aihetta, ja vaikkemme tunne toisiamme, niin olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut pienenä tyttönä käymään läpi<3
Mitä itselle valehtelua se on, kun tietää äidin pettäneen isää mutta tietää silti myös, että äiti on ainoa vanhempi joka on edes osittain turvallinen ja luotettava? Miksi edelleen sivuutat sen, ettei se ole mitään "totuuden kertomista" tai rehellisyyttä yrittää erotilanteessa kääntää 10-vuotiasta äitiään vastaan kertomalla tämän pettämisestä, josta lapsen ei kuulukaan tietää yhtään mitään? Isähän siinä yritti manipuloida ja vieraannuttaa mua, mutta tämä onkin ihan ok isäni tekemänä? Miksi?
Mua kiinnostaa todella paljon, miksi olet niin varma siitä että isän on oltava ihan kelpo ihminen. Oletko edes harkinnut sitä mahdollisuutta, että isäni olisi pettäjää pahempi? Jos et, herää kysymys miksi, kun olen kuitenkin aika suoraan sanonut niin. Olen todella, todella ihmeissäni siitä, että joku voi uskoa noin kuin sinä uskot. Olen sanonut, että voisin kertoa isästäni asioita, joiden jälkeen ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä että olen oikeassa. Sinä et tiedä mitä nämä asiat ovat. Mutta ilmeisesti oletat, etteivät ne voi oikeasti olla kovin pahoja? Miksi? Voisiko mikään tieto enää muuttaa sun mielesi ja saada sut myöntämään, että mä tiedän mistä puhun? Jos, niin mikä?
Miksi olet niin varma, että nämä asiat on multa käsittelemättä ja selvittämättä? Sanoin jo muuta, mutta ilmeisesti en voi tietää tätäkään? Miksi oletat, etten ole ollut terapiassa? Miksi luulet, että mulla on yhtään paha olo? Miksi tulkitset, että kun puhun suoraan kamalista asioista se on oltava vaikeaa oireilua, eikä vaan sitä että näistä asioista puhuminen on mulle helppoa? Miksei sinulle tule ollenkaan mieleen, että sun omat sanasi mulle on olleet sen verran törkeitä että saatan aivan perustellusti olla niistä ärsyyntynyt, vaan toteat, että siinä ne lapsuuden traumat, pettäjä-äidin geenit ja epävakaan ihmisen vaikutus näkyy? Oletko tällainen kaikille muillekin ihmisille joita kohtaat, et usko heitä missään asiassa ja yrität syöttää heidän kokemuksensa tilalle oman versiosi totuudesta? Etkö ymmärrä, kuinka vahingollista tällainen on? Av:n kautta ei voi gaslightata ketään, mutta sun kohdallasi se ei johdu yrityksen puutteesta.
" Isähän siinä yritti manipuloida ja vieraannuttaa mua, mutta tämä onkin ihan ok isäni tekemänä? Miksi?"
Totuuden kertominen ei ole manipulointia. Se sen sijaan on manipulointia, että kiertää totuuden väittämällä sitä manipuloinniksi.
Kumpi on pahempaa, pettäminen, vai siitä avoimesti totuuden kertominen? Itse pidän pettämistä niljakkaana ja ällöttävänä, ja totuutta järjen äänenä, mutta kukin taaplaa täällä tavallaan ja on toki oikeutettu omaan mielipiteeseensä.
Ehkä isäsi koitti alitajuisesti sinulle myös opettaa, että älä sinä koskaan petä, koska se rikkoo perheen ja toivoi samalla, että nostamalla reippaasti kissan pöydälle asiat selviäisivät parhain päin.Äskenkin sait hyviä neuvoja, ja tässä vielä yksi; Älä ammu viestin tuojaa, jos viesti ei sinua miellytä.
Ja vielä eräs huomio; Puolustelet vieläkin äitiäsi, ihan täällä keskustelupalstallakin niin mitä se sitten on jossain muualla, sinut on selvästi kasvatettu ja opetettu puolustelemaan äitisi toimia joka käänteessä. Etkä vieläkään ymmärrä etkä näe, kuinka äitisi on sinut ohjelmoinut kuin robotin.
Totta kai totuuden kertominen voi olla manipulointia? Äiti ei edelleenkään tiedä isän sanoneen noin, olen säästänyt hänet siltä että tiedän hänen suhteestaan, joten hän ei ole myöskään vastuussa siitä, että tunnistin isän teon manipuloinniksi.
En mä voi nähdä sellaista mitä ei ole. En tässä niinkään puolusta äitiäni kun sitä, että tiedän mikä mun omassa elämässäni on totta ja mikä ei paremmin kuin joku vieraannuttamista kaikkialla näkevä internetrando. En voi käsittää mikä saa sut sanomaan toista aikuista, terve- ja selväjärkistä, normaalia, älykästä ihmistä ohjelmoiduksi robotiksi. Eikä silloin ole kyse viestintuojasta, jos "viestin" on keksinyt ihan itse keksii omasta päästään.
Kyllä noista viesteistä vaan selvästi paistaa läpi sellainen opittu äidin tekojen peittely ja parhain päin selittely vaikka niitä miten päin kääntelisi. Ja se kertoo sinun arvomaailmasta kyllä kaiken oleellisen, jos pidät totuutta manipulointina, ja pettämistä hyväksyttävänä.
Kerrotko mistä kohtaa ihan täsmälleen se paistaa läpi? En ole puolustellut tai oikeuttanut tai selitellyt äidin pettämistä mitenkään. Peittelyäkö on se, että olen sanonut ettei hän ole manipuloinut, aivopessyt tai vieraannuttanut mua, kun ei ole?
En ole sanonut, että totuus on manipulointia, vaan että totuutta voi käyttää manipulointiin. Millä perusteella pettäminen on musta hyväksyttävää?
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa särähti pahasti korvaan monikin asia. Tuo tyttöhän aivan selkeästi oireilee vanhempien eroa sekä kyvyttömyyttä kasvattajina.
Ap kirjoittaa, että tyttö pitää hänestä ja heillä on yhteistä tekemistä, eli tyttö viihtyy ap:n seurassa ja häntä kiinnostaa puuhastella aktivoivan aikuisen kanssa. Harmillista vaan, että ap ei voi sietää tyttöä ja kun tämä käy jossain vaiheessa ilmi, siinä särkyy pienen sydän.
Nyt olisi tärkeä muistaa, että kyse on huonosta vanhemmuudesta eikä siitä, että lapsi on jollain lailla viallinen. Lapset ovat keskeneräisiä ihmisiä. Heidän aivonsa eivät ole edes täysin kehittyneet. Kasvatuksella on aivan valtava rooli sen suhteen, millainen lapsesta kasvaa. Jonkun pitää kädestä pitäen opettaa lapselle esimerkiksi, että kun saa lahjan, siitä kiitetään vaikka lahja ei olisi täysin mieleen. Lapsi pitää myös opettaa lukemisen pariin ja arvostamaan kirjoja, esimerkiksi lukemalla satuja iltaisin. Nyt kuulostaa siltä, että vanhemmat omissa tunnekuohuissaan ja syyllisyyden vallassa, ovat laiminlöyneet rakastavan, rakentavan ja turvallisen vanhemmuuden harjoittamisen.
Ap:lla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tiedostaa tämä ja pyrkiä olemaan turvallinen, lämmin mutta jämäkkä aikuinen tytön elämässä tai lähteä. Pitää muistaa myös, että ap voi aina lähteä tilanteesta, mutta tytöllä sitä vaihtoehtoa ei ole, koska hän on jumissa vanhempiensa ja tilanteensa kanssa.
Ok, kauniita sanoja, mutta. Miten AP voi täyttää nämä vaatimukset, kun edes lapsen omat vanhemmat eivät niitä kykene täyttämään? Pitäisikö AP:n ottaa lapsi vastuulleen vaikka sillä on jo omat vanhemmat? Miten AP:n pitäisi vain sietää ja katsoa kuvatunlaista käytöstä joka ei tosiaankaan ole normaalia?
Lapsi oireilee, joten niihin syihin pitää puuttua, eikä ap ole oikeastaan niistä vastuussa mitenkään, mutta joutuu sietämään kestämätöntä tilannetta. Lapsi pitäisi saada hoitoon perheneuvolan psykologille ja kumpikin vanhempi johonkin jämäkkään paikkaan, jossa niille opetetaan kädestä pitäen, miten lapsen kanssa kuuluu käyttäytyä ja miten lapsen kuuluu käyttäytyä. Nykyään on vaan muotia, ettei lapsille opeteta edes alkeellisimpia käytöstapoja, kun vamhemmatkaan eivät niitä osaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa särähti pahasti korvaan monikin asia. Tuo tyttöhän aivan selkeästi oireilee vanhempien eroa sekä kyvyttömyyttä kasvattajina.
Ap kirjoittaa, että tyttö pitää hänestä ja heillä on yhteistä tekemistä, eli tyttö viihtyy ap:n seurassa ja häntä kiinnostaa puuhastella aktivoivan aikuisen kanssa. Harmillista vaan, että ap ei voi sietää tyttöä ja kun tämä käy jossain vaiheessa ilmi, siinä särkyy pienen sydän.
Nyt olisi tärkeä muistaa, että kyse on huonosta vanhemmuudesta eikä siitä, että lapsi on jollain lailla viallinen. Lapset ovat keskeneräisiä ihmisiä. Heidän aivonsa eivät ole edes täysin kehittyneet. Kasvatuksella on aivan valtava rooli sen suhteen, millainen lapsesta kasvaa. Jonkun pitää kädestä pitäen opettaa lapselle esimerkiksi, että kun saa lahjan, siitä kiitetään vaikka lahja ei olisi täysin mieleen. Lapsi pitää myös opettaa lukemisen pariin ja arvostamaan kirjoja, esimerkiksi lukemalla satuja iltaisin. Nyt kuulostaa siltä, että vanhemmat omissa tunnekuohuissaan ja syyllisyyden vallassa, ovat laiminlöyneet rakastavan, rakentavan ja turvallisen vanhemmuuden harjoittamisen.
Ap:lla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tiedostaa tämä ja pyrkiä olemaan turvallinen, lämmin mutta jämäkkä aikuinen tytön elämässä tai lähteä. Pitää muistaa myös, että ap voi aina lähteä tilanteesta, mutta tytöllä sitä vaihtoehtoa ei ole, koska hän on jumissa vanhempiensa ja tilanteensa kanssa.
Ok, kauniita sanoja, mutta. Miten AP voi täyttää nämä vaatimukset, kun edes lapsen omat vanhemmat eivät niitä kykene täyttämään? Pitäisikö AP:n ottaa lapsi vastuulleen vaikka sillä on jo omat vanhemmat? Miten AP:n pitäisi vain sietää ja katsoa kuvatunlaista käytöstä joka ei tosiaankaan ole normaalia?
Lapsi oireilee, joten niihin syihin pitää puuttua, eikä ap ole oikeastaan niistä vastuussa mitenkään, mutta joutuu sietämään kestämätöntä tilannetta. Lapsi pitäisi saada hoitoon perheneuvolan psykologille ja kumpikin vanhempi johonkin jämäkkään paikkaan, jossa niille opetetaan kädestä pitäen, miten lapsen kanssa kuuluu käyttäytyä ja miten lapsen kuuluu käyttäytyä. Nykyään on vaan muotia, ettei lapsille opeteta edes alkeellisimpia käytöstapoja, kun vamhemmatkaan eivät niitä osaa.
Ajan kommentillani lähinnä sitä pointtia, että ap on tilanteessa aikuinen, jolla on vaihtoehtoja sen suhteen miten toimia ja asennoitua. Ap:lla on keinoja, kypsyyttä, tunteidenhallintataitoja, perspektiiviä ja valintoja. Lapsi on lapsi, joka on täysin tilanteen sekä kyvyttömien vanhempiensa ja heidän emotionaalisen epäkypsyyden armoilla.
Ehkä toivoisin, että lapsia ei "vihattaisi" ja "inhottaisi"- varsinkin avioeron satuttamia ja elämän jo valmiiksi kolhimia lapsia, vaan kohdistettaisiin nämä tunnetilat sinne mistä huono käytös on lähtöisin ja pyrittäisiin edes suhtautumaan lapsiin asiallisesti silloin kun ollaan lähipiirissä. Jos ap jää maisemiin äitipuolena, niin vakava keskustelu miehen sekä lapsen äidin kanssa on varmasti paikallaan.
Ei onneksi miehen oma, mutta hänen veljensä tyttö on aivan pois pilattu. Veljekset on keskenään läheisiä joten vietetään paljon aikaa vieraillen puolin ja toisin.
Kun olin ensimmäistä kertaa kylässä miehen veljen luona, oli uudenvuoden aatto. Me kaikki neljä aikuista istuimme hiljaa sohvalla kun tyttö katsoi My Little Ponya. Jos joku sanoi sanankin, tyttö käski olla hiljaa. Kaiken kukkuraksi kyseessä on hollanninkielinen perhe, joten siinä katsoin pari tuntia hiljaa piirrettyä josta en tajunnut mitään. Mieheni yritti kuiskaamalla kertoa jakson juonen, johon tyttö huomautti heti että pitää olla hiljaa. Pois ei saanut mennä vaikkapa pihalle, kun kaikkien piti katsoa tai tyttö suuttui.
Ekan kerran kun tapasin tämän lapsen, olimme miehen vanhemmilla syömässä joululounasta. Tyttö tuli lumihangesta sukkasillaan, pyjama päällä. Ei ollut halunnut pukea.
Olen jättänyt vierailut aivan minimiin, emme muutenkaan miehen veljen kanssa voi sietää toisiamme, joten parempi näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa särähti pahasti korvaan monikin asia. Tuo tyttöhän aivan selkeästi oireilee vanhempien eroa sekä kyvyttömyyttä kasvattajina.
Ap kirjoittaa, että tyttö pitää hänestä ja heillä on yhteistä tekemistä, eli tyttö viihtyy ap:n seurassa ja häntä kiinnostaa puuhastella aktivoivan aikuisen kanssa. Harmillista vaan, että ap ei voi sietää tyttöä ja kun tämä käy jossain vaiheessa ilmi, siinä särkyy pienen sydän.
Nyt olisi tärkeä muistaa, että kyse on huonosta vanhemmuudesta eikä siitä, että lapsi on jollain lailla viallinen. Lapset ovat keskeneräisiä ihmisiä. Heidän aivonsa eivät ole edes täysin kehittyneet. Kasvatuksella on aivan valtava rooli sen suhteen, millainen lapsesta kasvaa. Jonkun pitää kädestä pitäen opettaa lapselle esimerkiksi, että kun saa lahjan, siitä kiitetään vaikka lahja ei olisi täysin mieleen. Lapsi pitää myös opettaa lukemisen pariin ja arvostamaan kirjoja, esimerkiksi lukemalla satuja iltaisin. Nyt kuulostaa siltä, että vanhemmat omissa tunnekuohuissaan ja syyllisyyden vallassa, ovat laiminlöyneet rakastavan, rakentavan ja turvallisen vanhemmuuden harjoittamisen.
Ap:lla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tiedostaa tämä ja pyrkiä olemaan turvallinen, lämmin mutta jämäkkä aikuinen tytön elämässä tai lähteä. Pitää muistaa myös, että ap voi aina lähteä tilanteesta, mutta tytöllä sitä vaihtoehtoa ei ole, koska hän on jumissa vanhempiensa ja tilanteensa kanssa.
Ok, kauniita sanoja, mutta. Miten AP voi täyttää nämä vaatimukset, kun edes lapsen omat vanhemmat eivät niitä kykene täyttämään? Pitäisikö AP:n ottaa lapsi vastuulleen vaikka sillä on jo omat vanhemmat? Miten AP:n pitäisi vain sietää ja katsoa kuvatunlaista käytöstä joka ei tosiaankaan ole normaalia?
Lapsi oireilee, joten niihin syihin pitää puuttua, eikä ap ole oikeastaan niistä vastuussa mitenkään, mutta joutuu sietämään kestämätöntä tilannetta. Lapsi pitäisi saada hoitoon perheneuvolan psykologille ja kumpikin vanhempi johonkin jämäkkään paikkaan, jossa niille opetetaan kädestä pitäen, miten lapsen kanssa kuuluu käyttäytyä ja miten lapsen kuuluu käyttäytyä. Nykyään on vaan muotia, ettei lapsille opeteta edes alkeellisimpia käytöstapoja, kun vamhemmatkaan eivät niitä osaa.Ajan kommentillani lähinnä sitä pointtia, että ap on tilanteessa aikuinen, jolla on vaihtoehtoja sen suhteen miten toimia ja asennoitua. Ap:lla on keinoja, kypsyyttä, tunteidenhallintataitoja, perspektiiviä ja valintoja. Lapsi on lapsi, joka on täysin tilanteen sekä kyvyttömien vanhempiensa ja heidän emotionaalisen epäkypsyyden armoilla.
Ehkä toivoisin, että lapsia ei "vihattaisi" ja "inhottaisi"- varsinkin avioeron satuttamia ja elämän jo valmiiksi kolhimia lapsia, vaan kohdistettaisiin nämä tunnetilat sinne mistä huono käytös on lähtöisin ja pyrittäisiin edes suhtautumaan lapsiin asiallisesti silloin kun ollaan lähipiirissä. Jos ap jää maisemiin äitipuolena, niin vakava keskustelu miehen sekä lapsen äidin kanssa on varmasti paikallaan.
Ymmärrän pointtisi. Mutta, AP on kuitenkin vain ihminen. Ja eikö se ole vähän liikaa vaadittu, että ap:n pitäisi joustaa joka tilanteessa ja olla lapsen epävakaan käytöksen armoilla, tehdä kaikki mitä lapsi käskee ja vain niellä kaikki kiltisti alistuen ja omistaen koko elämänsä tälle erolapselle, joka hankaloittaa hänen parisuhdettaan? Minusta se kuulostaa aika epäreilulta.
En silti vähättele lapsen tilannetta yhtään, ei hänellä ole sen helpompaa siinä olla riepoteltavana äidin ja isän välillä kuin joku arvoton heittopussi jota kukaan ei halua ja vielä kyse avuttomasta lapsesta joka on aikuisista riippuvainen.
Uusperhe on mahdoton yhtälö, jossa ei ole yhtään voittajaa. (Paitsi ehkä joissain tapauksissa se epätasapainoton ex, joka suorastaan nauttii muiden kiusaamisesta ja oman lapsensa henkisestä kiduttamisesta.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erolapsi täällä, erolapsi tuolla. Huh huh. Olisitte pysyneet yhdessä.
Minun lapseni myös eronnut puolisostaan. Lapset tuolloin 2ja puoli, toinen 5. Erosta muutama vuosi. Molemmilla jo uudet avokit
Kyllä näin lasten lomaviikolla tuota jälkipyykkiä vielä pestään, siis seurauksista kärsitään. Lapset vieläkin sekaisin erosta ja ties mitä oireita. Mutta minkäs tässä teet. Tää on kuulkaa tätä nykyaikaa, kele! Tuntuu, ettei edes yritetä ratkoa avioliiton ongelmia vaan otetaan ero.Asiathan ei ole noin yksinkertaisia. Traumatisoituneita lapsia kasvaa myös niissä perheissä, joissa vanhemmat väenvängällä pysyvät yhdessä. Kylmä ja riitainen ilmapiiri kotona ei sekään ole paras kasvuympäristö. Joskus elämässä sattuu ja tapahtuu. Erotessakin voi pyrkiä hyvään vanhemmuuteen ja järkevään kommunikaatioon exän kanssa. Avioerot ei ole tätä päivää, niitä on aina ollut. Vai pitäisikö tänä päivänäkin naisten kestää juoppohulluja, toista naista pitävää miestä tai miesten sitten kontrollifriikkejä naisia. Ei pidä huudella, että erotaan turhaan yms. Minun exälleni kehittyi paha peliriippuvuus, pelasi kymmeniä tuhansia ja minä en kyennyt enää elämään siinä. En pystynyt katsomaan miestä edes silmiin ja joka päivä saa pelätä lähteekö koti alta kohta vai missä mennään. Mitä siinä voi tehdä, kun toinen ei myönnä ongelmaa, ei mene avunpiiriin ja valehtelee valehtelemistaan. Lapsi joutui näkemään riitelyä, kotona oli ahdistunut ilmapiiri. Oliko sekään lapselle hyvä? Kun siinä avioliitossa minäkin ahdistuin ja masennuin.
Kyllä, turhaan erotaan. Se on tätä päivää. Voit tutustua tilastoihin. Yleensä ei jakseta tehdä työtä asioiden korjaamiseksi, liiton parantamiseksi.
Toki ongelmia on jokaisella, joskuson kaikille parempi erota.Mihin tilastoihin? Millä perusteella väität eroja turhiksi?
EROT ovat nykypäivää, ainakin puolet turhia. Katso vaikka tilastoja, minun puolestani katso vaikka jäätelön syönti tilastoja.
Ps. kyllä minäkin olisin ottanut eron tuollaisesta, en kestä tyhmyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa särähti pahasti korvaan monikin asia. Tuo tyttöhän aivan selkeästi oireilee vanhempien eroa sekä kyvyttömyyttä kasvattajina.
Ap kirjoittaa, että tyttö pitää hänestä ja heillä on yhteistä tekemistä, eli tyttö viihtyy ap:n seurassa ja häntä kiinnostaa puuhastella aktivoivan aikuisen kanssa. Harmillista vaan, että ap ei voi sietää tyttöä ja kun tämä käy jossain vaiheessa ilmi, siinä särkyy pienen sydän.
Nyt olisi tärkeä muistaa, että kyse on huonosta vanhemmuudesta eikä siitä, että lapsi on jollain lailla viallinen. Lapset ovat keskeneräisiä ihmisiä. Heidän aivonsa eivät ole edes täysin kehittyneet. Kasvatuksella on aivan valtava rooli sen suhteen, millainen lapsesta kasvaa. Jonkun pitää kädestä pitäen opettaa lapselle esimerkiksi, että kun saa lahjan, siitä kiitetään vaikka lahja ei olisi täysin mieleen. Lapsi pitää myös opettaa lukemisen pariin ja arvostamaan kirjoja, esimerkiksi lukemalla satuja iltaisin. Nyt kuulostaa siltä, että vanhemmat omissa tunnekuohuissaan ja syyllisyyden vallassa, ovat laiminlöyneet rakastavan, rakentavan ja turvallisen vanhemmuuden harjoittamisen.
Ap:lla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tiedostaa tämä ja pyrkiä olemaan turvallinen, lämmin mutta jämäkkä aikuinen tytön elämässä tai lähteä. Pitää muistaa myös, että ap voi aina lähteä tilanteesta, mutta tytöllä sitä vaihtoehtoa ei ole, koska hän on jumissa vanhempiensa ja tilanteensa kanssa.
Ok, kauniita sanoja, mutta. Miten AP voi täyttää nämä vaatimukset, kun edes lapsen omat vanhemmat eivät niitä kykene täyttämään? Pitäisikö AP:n ottaa lapsi vastuulleen vaikka sillä on jo omat vanhemmat? Miten AP:n pitäisi vain sietää ja katsoa kuvatunlaista käytöstä joka ei tosiaankaan ole normaalia?
Lapsi oireilee, joten niihin syihin pitää puuttua, eikä ap ole oikeastaan niistä vastuussa mitenkään, mutta joutuu sietämään kestämätöntä tilannetta. Lapsi pitäisi saada hoitoon perheneuvolan psykologille ja kumpikin vanhempi johonkin jämäkkään paikkaan, jossa niille opetetaan kädestä pitäen, miten lapsen kanssa kuuluu käyttäytyä ja miten lapsen kuuluu käyttäytyä. Nykyään on vaan muotia, ettei lapsille opeteta edes alkeellisimpia käytöstapoja, kun vamhemmatkaan eivät niitä osaa.Ajan kommentillani lähinnä sitä pointtia, että ap on tilanteessa aikuinen, jolla on vaihtoehtoja sen suhteen miten toimia ja asennoitua. Ap:lla on keinoja, kypsyyttä, tunteidenhallintataitoja, perspektiiviä ja valintoja. Lapsi on lapsi, joka on täysin tilanteen sekä kyvyttömien vanhempiensa ja heidän emotionaalisen epäkypsyyden armoilla.
Ehkä toivoisin, että lapsia ei "vihattaisi" ja "inhottaisi"- varsinkin avioeron satuttamia ja elämän jo valmiiksi kolhimia lapsia, vaan kohdistettaisiin nämä tunnetilat sinne mistä huono käytös on lähtöisin ja pyrittäisiin edes suhtautumaan lapsiin asiallisesti silloin kun ollaan lähipiirissä. Jos ap jää maisemiin äitipuolena, niin vakava keskustelu miehen sekä lapsen äidin kanssa on varmasti paikallaan.
Ymmärrän pointtisi. Mutta, AP on kuitenkin vain ihminen. Ja eikö se ole vähän liikaa vaadittu, että ap:n pitäisi joustaa joka tilanteessa ja olla lapsen epävakaan käytöksen armoilla, tehdä kaikki mitä lapsi käskee ja vain niellä kaikki kiltisti alistuen ja omistaen koko elämänsä tälle erolapselle, joka hankaloittaa hänen parisuhdettaan? Minusta se kuulostaa aika epäreilulta.
En silti vähättele lapsen tilannetta yhtään, ei hänellä ole sen helpompaa siinä olla riepoteltavana äidin ja isän välillä kuin joku arvoton heittopussi jota kukaan ei halua ja vielä kyse avuttomasta lapsesta joka on aikuisista riippuvainen.
Uusperhe on mahdoton yhtälö, jossa ei ole yhtään voittajaa. (Paitsi ehkä joissain tapauksissa se epätasapainoton ex, joka suorastaan nauttii muiden kiusaamisesta ja oman lapsensa henkisestä kiduttamisesta.)
Ap:lla on aina vaihtoehto; lähteä pois. Samaa vaihtoehtoa ei ole lapsella. Jos nyt on jo tällaista, tuskin meno tulee tästä muuttumaan, pianhan siellä jo teini-ikäkin kolkuttelee.
Miettikää kuinka monta erolasta nytkin vaihtaa äidiltä isän luo ja toisin päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa särähti pahasti korvaan monikin asia. Tuo tyttöhän aivan selkeästi oireilee vanhempien eroa sekä kyvyttömyyttä kasvattajina.
Ap kirjoittaa, että tyttö pitää hänestä ja heillä on yhteistä tekemistä, eli tyttö viihtyy ap:n seurassa ja häntä kiinnostaa puuhastella aktivoivan aikuisen kanssa. Harmillista vaan, että ap ei voi sietää tyttöä ja kun tämä käy jossain vaiheessa ilmi, siinä särkyy pienen sydän.
Nyt olisi tärkeä muistaa, että kyse on huonosta vanhemmuudesta eikä siitä, että lapsi on jollain lailla viallinen. Lapset ovat keskeneräisiä ihmisiä. Heidän aivonsa eivät ole edes täysin kehittyneet. Kasvatuksella on aivan valtava rooli sen suhteen, millainen lapsesta kasvaa. Jonkun pitää kädestä pitäen opettaa lapselle esimerkiksi, että kun saa lahjan, siitä kiitetään vaikka lahja ei olisi täysin mieleen. Lapsi pitää myös opettaa lukemisen pariin ja arvostamaan kirjoja, esimerkiksi lukemalla satuja iltaisin. Nyt kuulostaa siltä, että vanhemmat omissa tunnekuohuissaan ja syyllisyyden vallassa, ovat laiminlöyneet rakastavan, rakentavan ja turvallisen vanhemmuuden harjoittamisen.
Ap:lla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tiedostaa tämä ja pyrkiä olemaan turvallinen, lämmin mutta jämäkkä aikuinen tytön elämässä tai lähteä. Pitää muistaa myös, että ap voi aina lähteä tilanteesta, mutta tytöllä sitä vaihtoehtoa ei ole, koska hän on jumissa vanhempiensa ja tilanteensa kanssa.
Hei, Ap tässä taas. Hyvä kirjoitus. Lapsi ei minusta tosiaan huomaa, että pidän häntä raskaana tai olen hyvin varuillani. Leikin, pelleilee ja osallistun. Selkeästi hän kaipaa tätä paljon. Tuntuu, että häneltä tukee melkeen itku kun lähden.
Lapsi on kuitenkin tosiaan hyvin raskas. Tunnetasolla hyvin epävakaa ja pienikin väärä sanominen niin hän loukkaantuu ja kaipaakin jo mummon luokse, jota hän voi pompottaa mielin määrin. En pidä, miten hän kohtelee isäänsä. Puhuu tökerösti, haukkuu jatkuvasti tyhmäksi. Hänen videoitaan pitäisi myös koko ajan olla katsomassa, mutta kun itse pyysin näyttämään jotain videota, ei hän suostunut siihen. Hän haluaa määrätä tahdin kaikessa. Se on todella raskasta.
Olen myös huomannut, että olen ottanut miellyttäjäroolin tässä, koska jotenkin on pelko koko ajan, että koska tyttö kyllästyy kun minuun ja haluaa, että lähden. Se ei toki ole millään tavalla lapsen päätettävissä, mutta hänen kanssaan on koko ajan kuin varpaillaan. Huono asenne minulla tässä, tiedän. Minä kuitenkin vedän hänelle rajoja muuten ja jos sanoo huonosti niin pyrin aina sanomaan siitä, kun tajuan siinä hetkessä. Ikävää kyllä, että lasta ei olla osattu kasvattaa, eikä huomioida oikealla tavalla. En tiedä, jaksanko tuollaista rumbaa ja olla se kasvattaja meistä kun hän tulee. Osaa kyllä olla hänen kanssaan, mutta se on todella raskasta. Isän tehtävä se olisi tietenkin.
Eilen kun tulin kotiin niin kävin vain koko illan ja yön ylikierroksilla. Puuh.
Ap
Eroa tai ymmärrä lasta ja juttele tiukasti miehesi kanssa säännöistä ja rajoista, kaikkella rakkaudella lasta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvailemastasi kasvatustavasta tai oikeestaan lapsesta paistaa jo selkeästi narsistisen piirteet. Itse pysyisi hyvin kaukana tuollaisesta. Et voi vaikuttaa kasvatustapaan niin paljon, että sillä olisi vaikutusta. Vanhempien tehtävä on kuitenkin antaa se oikeanlainen roolimalli lapselle.
Vihaaja pois liitosta ennenkuin tapahtuu hirveyksiä. Ei ainakaan lasten lähelle ilman valvontaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vihaan AV:n itsekeskeistä käytöshäiriöistä tanttoja.
Vierailija kirjoitti:
Kuvailemastasi kasvatustavasta tai oikeestaan lapsesta paistaa jo selkeästi narsistisen piirteet. Itse pysyisi hyvin kaukana tuollaisesta. Et voi vaikuttaa kasvatustapaan niin paljon, että sillä olisi vaikutusta. Vanhempien tehtävä on kuitenkin antaa se oikeanlainen roolimalli lapselle.
Jep. Eli antaa miehen ja sen eksän hoitaa itse virheensä aikuiseksi, keskity ap omaan hyvinvointiin, ja näe miestäsi silloin kun miehesi exän myrkyllinen hedelmä ei ole lähettyvillä pilaamassa päivää.
Vierailija kirjoitti:
"Miehen 7v tytär on jotenkin kasvatettu aivan kieroon. Ei kestä lainkaan sitä, että aikuiset puhuvat keskenään, keskeyttää ja kiljuu välittömästi. Käskyt tää jatkuvasti isäänsä, eli ei edes osaa koskaan kysyä nätisti mitään."
On muuten yleistä. Aivan itkettää katsoa ja kuunnella kun kakarat pyörittää showta ja käskyttää vanhempiaan vieraidenkin läsnäollessa, pahimmillaan vielä virnuilevat päälle. Ja vanhemmat alistuneesti antaa tämän tapahtua.
Itse tällaisessa suhteessa jossa muksut käy joka toinen vloppu tässä isällään. Enkä voi sietää tätä pienempää, niiiin pilalle lellittyä lasta joka käskyttää vanhempiaan ihan mennen tullen ja palatessa.
Yrittänyt miehen kanssa keskustella näistä asioista, että kuinka pahaksi tuo menee kun lapsi kasvaa hieman, ellei mies ala ottaa sitä roolia joka hänellä kuuluisi olla eli laittaisi säännöt ja selkeät rajat. Muutamaan otteeseen lapsi ei ole halunnut tänne tulla, ilmeisesti siksi kun on joutunut vastentahtoisesti lähteä ulkoilemaan kun hänen mielestä olisi pitäny katsoa vain pädiä koko ajan.
En tiedä, mikä ap:n nykyinen tilanne on. Huomasin itse vasta tämän keskustelun. Mutta kokemuksesta voin sanoa, että tilanne ei tule helpottamaan. Toki voi olla toisenlaisiakin kokemuksia muilla, mutta itse voin todella pahoin tästä asiasta edelleen, ja aikaa on kulunut seitsemän vuotta.
Minulla eräs suhde kariutui juurikin miehen lapseen, 5v poika joka keskeytti aina keskustelumme kimeällä "isiii, isiii" huutelulla ja tunki samaan sänkyyn nukkumaan niin ettei seksistä tullut mitään. Risteilyllekin pillitti itsensä mukaan vaikka oli ollut tarkoitus mennä kaksin. Siellä risteilyllä, kun join yksin viiniä kävelybulevardilla miehen istuessa lapsen kanssa leikkihuoneessa tajusin että ei ei tästä tule mitään. Kun päästiin maihin, pistin suhteen poikki.
Vihaan lapsia yli kaiken. Lapset on täyspäisiä kusi*äämulkkuja kaikkine vaatimuksineen. Aina sitä ja tätä, aina pitäis saada yms. Hankalia pikkupaskiaisia. Kiitosta ei saa ja ei kuunnella tai haluta oppia. Mölistään ja ulistaan minkä kerkiää. Vitunpikkulutkah*orat.
Uliskaa vaan mammat ja pappat, yhtä kusipäitä teki olette.
Kyllä noista viesteistä vaan selvästi paistaa läpi sellainen opittu äidin tekojen peittely ja parhain päin selittely vaikka niitä miten päin kääntelisi. Ja se kertoo sinun arvomaailmasta kyllä kaiken oleellisen, jos pidät totuutta manipulointina, ja pettämistä hyväksyttävänä.