Onko muita, jotka ovat menettäneet kiinnostuksensa fiktio-kirjallisuuteen?

Vierailija kirjoitti:

Onko se sit jotenkin "hienompaa" lukea elämäkertoja, tietokirjoja, pelkkää faktaa? Usein tuntuu että nämä, jotka eivät jaksa lukea fiktiota, pitävät itseään jotenkin parempina ja älykkäämpinä kuin ne, jotka lukevat "hömppää".

Todellisuus muistuttaa nykyään enemmän fiktiota kuin fiktiot itse. Elämäkerrat, varsinkin omaelämäkerrat ovat suureksi osaksi fiktiota.

Fiktio kehittää kykyä eläytyä toisen ihmisen asemaan. Fiktiossa tärkeintä ei ole itse tarina vaan sanoma sen takana. Näitä on hauska pohtia vaikkapa lukupiirissä, koska eri ihmisillä on erilaisia tulkintoja samasta kirjasta ja on todella mielenkiintoista vertailla niitä.

Faktakirjallisuuskin kehittää ajattelua. Mitä enemmän asioista lukee sitä parempi kokonaiskuva maailmasta ja asioiden välisistä suhteista muodostuu.

Itselläni on ollut joku inho, kammo fiktiota kohtaan. Erityisesti se on aikuisuudessa korostunut. Tämä koko juttu menee erikoiseksi, kun kiinnostuin neljännellä luokalla novellien kirjoittamisesta, erityisesti siinä kiinnosti kielioppi ja oikeat kappalejaot, jolloin opin kirjoittamaan kieliopillisesti oikein siitä huolimatta, että lapsena minulla oli useita oppimisen vaikeuksia vaikea-asteisen dysfasian ja autismin takia. 

Luin kyllä joitain tyttökirjoja alakoululaisena, joista hieman sain ammennettua ideoita omiin juonikuvioihin ja muistan äidinkielen opettajan kehuneen seitsemännellä luokalla kirjoitettua novelliani kappalejakojen suhteen, eikä juonessakaan ollut moittimista. Kahdeksannella luokalla minulle alkoi tulla vaihe, jossa aloin olla ihan 'peloissani' fiktiota kohtaan: "Tämä on naurettavaa", "Ei keksi, pää lyö tyhjää" jne. ja sama levy vain on pyörinyt tilanteissa, joissa pitäisi keksiä jotain fiktiivisiä juttuja, jotka ei minun ajatusmaailmassa käy järkeen. Olen varmaan outo. 

Ihan aikuisuudessakin lukemani fiktiiviset romaanit ovat minulle vain tekstiä paperilla, henkilöt ovat vain fiktiivisiä. Sen sijaan oikeista asioista kertovat kuten Dubain prinsessasta tai Eerikasta kertova kirja sai minut syttymään johtuen siitä, että ne perustuvat todellisiin tapahtumiin. Minä eläydyn ennemmin oikeisiin maailmoihin ja oikeiden ihmisten ajatuksiin. Eikö muka faktojen lukeminen voi kehittää ajattelukykyä? Itselläni esimerkiksi Dubain prinsessan paosta kertova kirja sai minut ajattelemaan naisten näkökulmaa yhteiskunnassa, jossa he elävät, sekä sai kritisoimaan kyseistä uskontoa. Tai vaikkapa yläasteella lukemani Anne Frankin päiväkirja sai minut ajattelemaan sitä sortoa ja vainoa, jota kyseistä aikakautta eläneet olivat joutuneet käymään läpi ja sitä, kuinka kaikki sivulliset eivät uskaltaneet auttaa vainottuja ihmisiä, mikä hieman ymmärrettävää ja totesin myös, että jos itsekin jossain diktatuurissa eläisin, niin esittäisin olevani diktatuurin kannattaja, mutta kuliessien takana olisin sitä vastaan. Sain myös samat fiilikset lukiessani koskettavaa, fiktiivistä Poika raidallisessa pyjamassa-romaania, jossa oli kuitenkin ammennettu historian tapahtumia. Myös Jonas Gardellin kirjoittama Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin sai miettimään siitä huolimatta, että se perustui homonäkökulmaan, kuinka 80-luvulla HIV:n saaneet heterotkin ikään ja sukupuoleen katsomatta saivat myös saastaisen leiman, mutta samalla oli myös selvä hierarkia: seksin kautta tartunnan saaneet saastaisia, verensiirrosta saaneet "parempia" uhreja. 

Ehkä tämä faktoista ja realismista pitäminen selittyy yksinkertaisesti autismillani, vaikka on olemassa fiktiosta pitäviä autistejakin, erityisesti meissä naisissa, mutta minulle taas fiktio on hömppään rinnastettavaa, aivot narikkaan-viihdettä, mikä toki voi olla kivaakin, vaikka omat aivot ovat selvästi liian rationalisoituneet, jolloin fiktiiviset asiatkin näyttäytyvät "typerinä" ja "järjenvastaisina". Toisaalta taas pidän satiireista ja mustasta huumorista, ja George Orwelin romaaneihin tutustuessa olen todennut, että nämä juonikuviot käyvät järkeen. Ehkä sitten ajatusmaailmani on jotenkin ns. miehinen, ettei sinne mahdu mitkään satuhahmot. 

Mulla on ollut aina, että luen mieluummin faktaa kuin fiktiota, lapsena luin jotain Viisikko sun muita nuorten kirjoja mutta sen jälkeen melkeinpä pelkästään tietokirjoja ym. 

Minulla oli tällainen vaihe joskus 25-30 vuotiaana, vaikka nuorempana olin lukenut paljon romaaneja. Keksityt tarinat eivät vain tuntuneet enää mielenkiintoisilta tai merkityksellisiltä, koska kerrotut asiat eivät olleet tapahtuneet oikeasti. Vaihe meni kuitenkin ohi. Ehkä muutuin, tai elämäntilanne muuttui, ja fiktiokin alkoi taas kiinnostaa, ja nykyään luen taas molempia.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa. Luepa se Martin Grayn Kaikkien rakkaitteni puolesta ja tule sitten kertomaan, elikö se ajatuksissa vai ei. Saadaan lopulta selvyys tähänkin asiaan, että onko se faktaa vai fiktiota.

 

Se on ihan hömppää ja mielikuvituksen tuotetta.

Nykyään on liikaa mielikuvituksettomia kirjailijoita. En kykene ymmärtämään esimerkiksi Dan Brownin tekemää ripulia.