Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko ihan normaalia, että mummoikäistä alkaa maailmanmeno ahdistaa?
08.10.2019 |
Ihan oikeasti olen isoäiti parille alle 3v taaperolle. Aikoinaan olen Eriksonini lukenut ja pyrkinyt elämään niin, että tässä elämän seesteisessä vaiheessa nauttisin katsellen taaksepäin.
Ja v.. tut, tuollaista kieltäkin olen oppinut käyttämään vasta 50+, vaihdevuodetkin on takana, ainakin fyysisesti, mutta tämä maailmantuska, se on samaa, jossei pahempaa kuin 16v kylmänsodan aikana, erotuksella, että elettiin paljon pimennossa ja ulkomaat olivat kaukana, heidän ongelmansa eivät tulleet kotiini.
Nyt pelkään ilmastonmuutosta, lasten eriarvoistumista Suomessakin, saati maailmalla, ihmisten apatiaa ja toisaalta vihaa huonompi osaisia kohtaan.
Häpeän omaa kuplaani, josta en ole nähnyt miten huonosti asiat toisilla ihmisillä on, en toki nytkään näe vaan luen ja kuulen.
Eniten kauhistelen itseäni, miten olen elänyt pienesti ruuhkavuosia, keskittyen omaan napaan ja suremaan 'huono- osaisuuttani' kun ei ole ollut joka vuosi varaa etelänmatkaan. Nyt on ja sen myötä häpeä, että lähtee.
Missä on seesteiset vuodet, jolloin katselen saavutuksiani taaksepäin, enkä sure sukupolveni kulutusjuhlaa!
Kommentit (6)
Vierailija kirjoitti:
On se varmaan. Oma äitikin on tullut eläkkeelle jäämisen jälkeen yhä enemmän kaikkea murehtivaksi. Tästä olen päätellyt että ihmiselle ei ole kovin hyväksi että on liikaa aikaa ja voimia miettiä kaikkea. Kun on työelämän pyörteissä, ei ehdi/jaksa/viitsi ja se on lopulta hyväksi vaan. Ne pienet arki- ja työelämän murheet kun on pieniä kantaa verrattuna siihen että murehtii koko maailman tilaa, etukäteen jo pelkää sairauksia jne.
Toisaalta, en kyllä halua olla sokea koko maailmalle, pitäisiköhän meidän mummojen yhdistyä Gretojen kanssa, tosin minulla on muutama työvuosi vielä on edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ahdistaa se, että maailma on muuttunut sellaiseksi, että en ole enää siinä mukana.
Vanhat taidot eivät ole mitään ja digitaitoja ja itse itseni palvelemista verkossa en hallitse niin hyvin kuin pitäisi!
Itselläni on ainakin käynyt päinvastoin. On tullut sellainen DNA-asenne: Elämä on.
Kaikki me kuollaan ja nyt iloitaan ilman ahdistusta niistä hyvistä hetkistä joita on. En kyllä koskaan ole ollut mitään erityisesti elämästä stressaavaa tyyppiä. Mutta se vähäkin on hävinnyt.
Olen 56-vuotias.
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa se, että maailma on muuttunut sellaiseksi, että en ole enää siinä mukana.
Vanhat taidot eivät ole mitään ja digitaitoja ja itse itseni palvelemista verkossa en hallitse niin hyvin kuin pitäisi!
Tämä ei ihan vielä ole henkilökohtaisesti alkanut ahdistaa, mutta kun katselen 80+ äitini, virkeä tietokoneen vastustaja, taaperrusta asioiden hoidossa kauhistuttaa milloin itse on täysin tietämätön omista asioista, miten niitä pystyy hoitamaan kun aina tulee uusi sovellus, nurkassa puhuu vekotin joka muistuttaa, että syöpä Jaana pillerisi, jos vielä osaat ottaa uudesta hanasta vettä sen päälle.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on ainakin käynyt päinvastoin. On tullut sellainen DNA-asenne: Elämä on.
Kaikki me kuollaan ja nyt iloitaan ilman ahdistusta niistä hyvistä hetkistä joita on. En kyllä koskaan ole ollut mitään erityisesti elämästä stressaavaa tyyppiä. Mutta se vähäkin on hävinnyt.
Olen 56-vuotias.
En minäkään omaa elämääni tai kuolemaani sure.
Ap
Alue: Aihe vapaa
On se varmaan. Oma äitikin on tullut eläkkeelle jäämisen jälkeen yhä enemmän kaikkea murehtivaksi. Tästä olen päätellyt että ihmiselle ei ole kovin hyväksi että on liikaa aikaa ja voimia miettiä kaikkea. Kun on työelämän pyörteissä, ei ehdi/jaksa/viitsi ja se on lopulta hyväksi vaan. Ne pienet arki- ja työelämän murheet kun on pieniä kantaa verrattuna siihen että murehtii koko maailman tilaa, etukäteen jo pelkää sairauksia jne.