Opettakaa pliis lapsillenne, että porukkaan pitää ottaa aina mukaan

Minä en välitä, vaikka leimattaisiin kiusaajaksi. Olen koko ikäni vetänyt omat rajani ja teen niin jatkossakin. Kenenkään ei tarvitse vapaa-aikaansa viettää epämiellyttävässä seurassa, kunhan asialliset hommat hoidetaan. Aktiivista kiusaamista, mollaamista tai nolaamista en hyväksy. Mutta porukkaan ei tarvitse ottaa mukaan, eikä olla kaveri. Kohtelias ja asiallinen voi olla kaikille.

Niin kauan kun maapallolla on enemmän kuin yksi ihminen, niin on niitä ketkä vie ja niitä ketkä vikisee. Näin on ollut, näin on ja näin tulee aina olemaan. Tämä tosiasia ei tule muuttumaan ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme teiniä ja heille on niin kotona kuin koulussakin opetettu, että yhteistyötä pitää osata tehdä kaikkien kanssa, mutta ystäviä ei tarvitse olla. Ei edes kavereita. Eli toisin sanoen jos luokassa tulee joku pari tehtävä, niin se tulee tehdä asiallisesti ja hyvin yhdessä, mutta välitunnilla toisen kanssa ei tarvitse kaveerata, jos ei halua.

Tällä samalla idealla menevät myös aikuiset. Minun ei tarvitse mennä kahvitunnilla juttelemaan sen Juntti-Einarin kanssa, jos en halua, mutta jos meitä kahta pyydetään tekemään joku työhön kuuluva asia, niin sen me myös teemme.

En mä ihan tätä allekirjoita. Kyllä se juntti-einarikin saattaisi ilahtua jos joku tulisi hänen kanssaan samaan aikaan syömään ja juttelemaan mukavia.

Ihmiset on niin hanakoita luokittelemaan toiset, vähän erilaiset tai vieraammat ulos omista kuvioistaan. Ei viitsitä yhtään nähdä vaivaa eikä rikkoa omia rajoja. Ja sitten ihmetellään kun ihmiset valittaa yksinäisyyttä ja syrjäytyy yms.

Riko vain rajojasi ja mene keskustelemaan vaikka puliukkojen kanssa, minä en mene ja en odota, että minullekaan tulee yksikään pitämään seuraa ja juttelemaan mukavia. Päinvastoin karsastan sellaisia ihmisiä ja tilanteita. Jos olen yksin, kuuntelen piuhoilla musiikkia tai äänikirjaa, selaan puhelintani, luen lehteä tms. niin en välttämättä halua seuraa ja yhtään ketään kalkattamaan siihen.

Jos taas katselen hymyillen ympärilleni, otan katsekontaktia jne. niin seura on silloin ihan mukava juttu. Samoin ajattelen muista, eli en tuppaudu kenenkään seuraan, jos jo kauas näkyy, että seurani ei kiinnosta.

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme teiniä ja heille on niin kotona kuin koulussakin opetettu, että yhteistyötä pitää osata tehdä kaikkien kanssa, mutta ystäviä ei tarvitse olla. Ei edes kavereita. Eli toisin sanoen jos luokassa tulee joku pari tehtävä, niin se tulee tehdä asiallisesti ja hyvin yhdessä, mutta välitunnilla toisen kanssa ei tarvitse kaveerata, jos ei halua.

Tällä samalla idealla menevät myös aikuiset. Minun ei tarvitse mennä kahvitunnilla juttelemaan sen Juntti-Einarin kanssa, jos en halua, mutta jos meitä kahta pyydetään tekemään joku työhön kuuluva asia, niin sen me myös teemme.

En mä ihan tätä allekirjoita. Kyllä se juntti-einarikin saattaisi ilahtua jos joku tulisi hänen kanssaan samaan aikaan syömään ja juttelemaan mukavia.

Ihmiset on niin hanakoita luokittelemaan toiset, vähän erilaiset tai vieraammat ulos omista kuvioistaan. Ei viitsitä yhtään nähdä vaivaa eikä rikkoa omia rajoja. Ja sitten ihmetellään kun ihmiset valittaa yksinäisyyttä ja syrjäytyy yms.

Riko vain rajojasi ja mene keskustelemaan vaikka puliukkojen kanssa, minä en mene ja en odota, että minullekaan tulee yksikään pitämään seuraa ja juttelemaan mukavia. Päinvastoin karsastan sellaisia ihmisiä ja tilanteita. Jos olen yksin, kuuntelen piuhoilla musiikkia tai äänikirjaa, selaan puhelintani, luen lehteä tms. niin en välttämättä halua seuraa ja yhtään ketään kalkattamaan siihen.

Jos taas katselen hymyillen ympärilleni, otan katsekontaktia jne. niin seura on silloin ihan mukava juttu. Samoin ajattelen muista, eli en tuppaudu kenenkään seuraan, jos jo kauas näkyy, että seurani ei kiinnosta.

Tästä omasta kirjoituksestani tuli mieleen kuinka minut melkein leimattiin työpaikakiusaajaksi aikanaan, koska en halunnut ketään seuraani kahvitunnilla. Istuin siis selin kahvion nurkkapöydässä muihin nähden, kuuntelin äänikirjaa ja söin omia eväitäni, kun siihen tuli yksi työpaikan kälättäjärouva. Hänen juttunsa olivat aina jotain tosi rasittavia muista työkavereista kertovia ja en todellakaan jaksanut kuunnella niitä, joten sanoin, että haluaisin istua nyt rauhassa. Se ei mennyt jakeluun, vaan hän raahasi tuolin itselleen ja alkoi kalkattamaan. Sanoin uudelleen, että syön nyt rauhassa ja rauhoitun. Ei auttanut. Sanoin kolmannen kerran, että haluan olla rauhassa ja poistun paikalta, jos en tässä paikassa saa olla. Siitähän tuli meteli. Ehkä olin sanonut asiani tylsästi, mutta rouva meni asiasta valittamaan esimiehelle. Valituksena oli, että en olin kieltänyt häntä tulemasta viereeni, ollut epäystävällinen ja ylimielinen.

Esimies pyysi juttelemaan kanssaan ja juttelimme noin kaksi minuuttia ja asia oli selvä, saan vastaisuudessakin syödä rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon näitä inhottavia ilkimyksiä oikein on esimerkiksi päiväkodissa? Jos sen ikäiset ovat ilkimyksiä, se tuskin on pienen lapsen syy vaan jotain on todennäköisesti kotona pielessä. Tätä ei pitäisi lapselle kostaa vaan auttaa edes päiväkodissä normaaliin elämään. Se on vaan kaikkien etu. Hyvinvoivista pikkulapsista kasvaa hyvinvoivia isompia lapsia ja myöhemmin aikuisia. Siksi hyvien tapojen opetus pitäisi aloittaa ihan sieltä taaperosta saakka.

Ei ole sen toisen taaperon asia opettaa muita hakkaavaa tulemaan toimeen toisten kanssa. Päiväkodissa lapset joutuvat selvittämään välinsä keskenään ja omille lapsille olen opettanut, että väkivaltaisen lapsen kanssa ei tarvitse olla, mieluummin on sitten vaikka yksin. Kun päivästä toiseen joutuu laastaroimaan omaa pikkuistaan toisen väkivallan jäljiltä, niin ei todellakaan oleta, että minun lapseni kasvattaa huumeperheen lapsesta yhteiskuntakelpoista olemalla uhri. Sekin kun on rooli, jota ei tarvitse ottaa.

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme teiniä ja heille on niin kotona kuin koulussakin opetettu, että yhteistyötä pitää osata tehdä kaikkien kanssa, mutta ystäviä ei tarvitse olla. Ei edes kavereita. Eli toisin sanoen jos luokassa tulee joku pari tehtävä, niin se tulee tehdä asiallisesti ja hyvin yhdessä, mutta välitunnilla toisen kanssa ei tarvitse kaveerata, jos ei halua.

Tällä samalla idealla menevät myös aikuiset. Minun ei tarvitse mennä kahvitunnilla juttelemaan sen Juntti-Einarin kanssa, jos en halua, mutta jos meitä kahta pyydetään tekemään joku työhön kuuluva asia, niin sen me myös teemme.

En mä ihan tätä allekirjoita. Kyllä se juntti-einarikin saattaisi ilahtua jos joku tulisi hänen kanssaan samaan aikaan syömään ja juttelemaan mukavia.

Ihmiset on niin hanakoita luokittelemaan toiset, vähän erilaiset tai vieraammat ulos omista kuvioistaan. Ei viitsitä yhtään nähdä vaivaa eikä rikkoa omia rajoja. Ja sitten ihmetellään kun ihmiset valittaa yksinäisyyttä ja syrjäytyy yms.

Riko vain rajojasi ja mene keskustelemaan vaikka puliukkojen kanssa, minä en mene ja en odota, että minullekaan tulee yksikään pitämään seuraa ja juttelemaan mukavia. Päinvastoin karsastan sellaisia ihmisiä ja tilanteita. Jos olen yksin, kuuntelen piuhoilla musiikkia tai äänikirjaa, selaan puhelintani, luen lehteä tms. niin en välttämättä halua seuraa ja yhtään ketään kalkattamaan siihen.

Jos taas katselen hymyillen ympärilleni, otan katsekontaktia jne. niin seura on silloin ihan mukava juttu. Samoin ajattelen muista, eli en tuppaudu kenenkään seuraan, jos jo kauas näkyy, että seurani ei kiinnosta.

Tästä omasta kirjoituksestani tuli mieleen kuinka minut melkein leimattiin työpaikakiusaajaksi aikanaan, koska en halunnut ketään seuraani kahvitunnilla. Istuin siis selin kahvion nurkkapöydässä muihin nähden, kuuntelin äänikirjaa ja söin omia eväitäni, kun siihen tuli yksi työpaikan kälättäjärouva. Hänen juttunsa olivat aina jotain tosi rasittavia muista työkavereista kertovia ja en todellakaan jaksanut kuunnella niitä, joten sanoin, että haluaisin istua nyt rauhassa. Se ei mennyt jakeluun, vaan hän raahasi tuolin itselleen ja alkoi kalkattamaan. Sanoin uudelleen, että syön nyt rauhassa ja rauhoitun. Ei auttanut. Sanoin kolmannen kerran, että haluan olla rauhassa ja poistun paikalta, jos en tässä paikassa saa olla. Siitähän tuli meteli. Ehkä olin sanonut asiani tylsästi, mutta rouva meni asiasta valittamaan esimiehelle. Valituksena oli, että en olin kieltänyt häntä tulemasta viereeni, ollut epäystävällinen ja ylimielinen.

Esimies pyysi juttelemaan kanssaan ja juttelimme noin kaksi minuuttia ja asia oli selvä, saan vastaisuudessakin syödä rauhassa.

Meillä on kaltaisesi henkilö, joka toimii vastaavasti ja meni sitten valittamaan pomolle, kun ei saanut kutsua kesäjuhliin. Pomon oli pakko todeta, että ne on työntekijöitten omalla ajalla ja omalle porukalle, johon sinä et kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa kun kaikki vetoavat siihen, että jotain inhottavaa illkimystä ei tarvi ottaa joukkoon. Oikeasti lapset ei uskalla syrjiä tuollaista vaan joukosta ulos potkituiksi tulevat ne arat, hiljaiset ja kiltit. Toki kaikki ei tykkää sellaisisa, mutta eivät kyllä mitenkään häiritse tmv.

Arka, hiljainen ja kiltti.. miten ollaan kaveria sellaisen kanssa, johon on vaikeaa saada mitään kontaktia? Jonka reaktioista ei saa selvää, nauttiiko hän yhteisestä toiminnasta vai kärsiikö hiljaa ja roikkuu väkisin mukana?

Ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta. Eikä kaikkien tarvitse suunapäänä olla, mutta jollain tapaa pitää osoittaa haluavansa kuulua siihen porukkaan ja antaa jotain sille porukallekin.

Eikä arkuus ja hiljaisuus ole muuten mitään synonyymejä kiltille.

No kyllä se on totta, että ujo ja arka ei ainakaan kiusaa. Lue vaikka Keltikangas-Järvisen kirjoja.

No ei todellakaan ole. 

Kiltti ja ystävällinen ei korreloi sen kanssa kuinka ujo tai rempseä on. Se on minusta kummallinen yleistys, "ne arat kiltit" ja "sosiaaliset kiusaajat". Huhhuh.

Ujo ja arka voi olla ylimielinen, ilkeä, pitää itseään muita parempana, laukoa typeryyksiä ja puhua rumasti,  olla väkivaltainen tai muuten aggressiivinen jne vaikkei välttämättä varsinaisesti johda mitään isoa kiusaajaporukkaa.

No ei voi. Noi on toisensa pois sulkevia ominaisuuksia suurin osa.  Oikeasti ujo on niin ujo, että hän tuskin tohtii sanoa yhtään mitään, saati että sanoisi sitten rumia ilkeyksiä tai uskaltaisi olla väkivaltainen.

Arka ja ujo ihminen vetäytyy kontaktista poispäin.

Arka ja ujo voi kahdenvälisissä suhteissa (esim) olla ihan yhtä puhelias kuin sosiaalisempi. Yleensä se ero näkyy siinä ryhmäkäytöksessä, arat ja hiljaiset ovat hiljaa, ulospäinsuuntautuneet puhuvat.

Monen aran ja ujon lapsen ongelma onkin juuri tässä. Nykyisin ei enää arvosteta kahdenvälisiä ystävyys- tai kaverisuhteita vaan pinnallisempaa porukkaan kuulumista. Jos lapsella on vaikeuksia olla isommassa porukassa, hän jää helposti yksin. Vanhemmillekin tuntuu olevan tärkeää, että lapsi kuuluu koulussa johonkin porukkaan. Vapaa-ajalla lapsi on joko yksin tai vanhempiensa kanssa ja tämä on vanhemmille ihan ok. Vain porukan kanssa olemisella on merkitystä.

Moni vanhempi ei tule ajatelleeksi asioita pidemmälle. Aralle ja ujolle  lapselle voisi olla paljon parempi, että hänellä olisi edes yksi hyvä ystävä. Teini-iässä vanhempien seura ei enää riitä ja jos lapsi on kasvatettu siten, että vain porukkaan kuuluminen on tärkeää, lapsi hakeutuu sellaiseen porukkaan, johon pääsee. Ja tämä porukka ei välttämättä ole sellainen, mihin taas vanhemmat toivoisivat teininsä kuuluvan. Kahdenvälisille ystävyyssuhteille voisi mielestäni palauttaa niillä aiemmin olleen arvostuksen. Ainakin joidenkin lasten kohdalla. Eri tilanne tietysti on, jos lapsella on koulun ulkopuolelta kahdenvälisiä ystävyyssuhteita. Silloin riittää koulussa, että on joku porukka, jonka kanssa olla välitunnilla. 

Kahdenkeskiset suhteet tai pienet porukat ovat täysin ok. En ymmärrä mistä keksit ettei niitä arvostettaisi. Pikemminkin sellaisia isoja kaverilaumoja on mielestäni pikkukoululaisilla paljon vähemmän kuin omassa lapsuudessa. Aina oltaisiin vaan kahden jonkun kanssa.

Sen sijaan, jos ainoastaan on jonkun yhden kanssa kaveri, käy helposti niin että alkaa vaatia tämän kaveruutta koko ajan. Näitäkin on nähty omien lasten kanssa, kun joku meillä oleva kaveri yllyttää, ettei "olla tuon kanssa" jos joku kolmas ilmestyy vaikka ovelle hakemaan. Että omia lapsiani kyllä aina kannustan ihan kaikenlaisiin kaverisuhteisiin ja menemään mukaan porukoihinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme teiniä ja heille on niin kotona kuin koulussakin opetettu, että yhteistyötä pitää osata tehdä kaikkien kanssa, mutta ystäviä ei tarvitse olla. Ei edes kavereita. Eli toisin sanoen jos luokassa tulee joku pari tehtävä, niin se tulee tehdä asiallisesti ja hyvin yhdessä, mutta välitunnilla toisen kanssa ei tarvitse kaveerata, jos ei halua.

Tällä samalla idealla menevät myös aikuiset. Minun ei tarvitse mennä kahvitunnilla juttelemaan sen Juntti-Einarin kanssa, jos en halua, mutta jos meitä kahta pyydetään tekemään joku työhön kuuluva asia, niin sen me myös teemme.

En mä ihan tätä allekirjoita. Kyllä se juntti-einarikin saattaisi ilahtua jos joku tulisi hänen kanssaan samaan aikaan syömään ja juttelemaan mukavia.

Ihmiset on niin hanakoita luokittelemaan toiset, vähän erilaiset tai vieraammat ulos omista kuvioistaan. Ei viitsitä yhtään nähdä vaivaa eikä rikkoa omia rajoja. Ja sitten ihmetellään kun ihmiset valittaa yksinäisyyttä ja syrjäytyy yms.

Riko vain rajojasi ja mene keskustelemaan vaikka puliukkojen kanssa, minä en mene ja en odota, että minullekaan tulee yksikään pitämään seuraa ja juttelemaan mukavia. Päinvastoin karsastan sellaisia ihmisiä ja tilanteita. Jos olen yksin, kuuntelen piuhoilla musiikkia tai äänikirjaa, selaan puhelintani, luen lehteä tms. niin en välttämättä halua seuraa ja yhtään ketään kalkattamaan siihen.

Jos taas katselen hymyillen ympärilleni, otan katsekontaktia jne. niin seura on silloin ihan mukava juttu. Samoin ajattelen muista, eli en tuppaudu kenenkään seuraan, jos jo kauas näkyy, että seurani ei kiinnosta.

Tästä omasta kirjoituksestani tuli mieleen kuinka minut melkein leimattiin työpaikakiusaajaksi aikanaan, koska en halunnut ketään seuraani kahvitunnilla. Istuin siis selin kahvion nurkkapöydässä muihin nähden, kuuntelin äänikirjaa ja söin omia eväitäni, kun siihen tuli yksi työpaikan kälättäjärouva. Hänen juttunsa olivat aina jotain tosi rasittavia muista työkavereista kertovia ja en todellakaan jaksanut kuunnella niitä, joten sanoin, että haluaisin istua nyt rauhassa. Se ei mennyt jakeluun, vaan hän raahasi tuolin itselleen ja alkoi kalkattamaan. Sanoin uudelleen, että syön nyt rauhassa ja rauhoitun. Ei auttanut. Sanoin kolmannen kerran, että haluan olla rauhassa ja poistun paikalta, jos en tässä paikassa saa olla. Siitähän tuli meteli. Ehkä olin sanonut asiani tylsästi, mutta rouva meni asiasta valittamaan esimiehelle. Valituksena oli, että en olin kieltänyt häntä tulemasta viereeni, ollut epäystävällinen ja ylimielinen.

Esimies pyysi juttelemaan kanssaan ja juttelimme noin kaksi minuuttia ja asia oli selvä, saan vastaisuudessakin syödä rauhassa.

Meillä on kaltaisesi henkilö, joka toimii vastaavasti ja meni sitten valittamaan pomolle, kun ei saanut kutsua kesäjuhliin. Pomon oli pakko todeta, että ne on työntekijöitten omalla ajalla ja omalle porukalle, johon sinä et kuulu.

Jaahas, eli minä olin se valittaja ja se röyhkeä juoruakka oli hyvä tyyppi? No ei, pärjäsin oikein hyvin työkavereiden kanssa, mutta koska työ oli asiakaspalvelua, niin introverttina minun pitää saada muutaman minuutin rauha päivällä, että jaksan taas. pUskon, että olin paljon parempi työkaveri muille kuin tämä kälättäjärouva, joka lähti esimiehelle valittamaan käytöksestäni. Hänellä ei jostakin syystä ystäviä työporukassa me ollutkaan eikä niitä . uista pahaa puhumalla tulekaan. Tuosta jutusta on jo kymmenen vuotta ja yhä vieläkin minulla on siitä työporukasta kavereita, joiden kanssa pidämme yhteyttä.

Jokaisen on vedettävä omat rajansa ja jokaisen pitää huolehtia niistä itse. Lapsena sekin asian pitäisi oppia siinä missä pitäisi oppia myös kunnioittamaan toisia ihmisiä ja heidän henkilökohtaisia alueitaan. Meitä ihmisiä on erilaisia ja kaikista ei tarvitse pitää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa kun kaikki vetoavat siihen, että jotain inhottavaa illkimystä ei tarvi ottaa joukkoon. Oikeasti lapset ei uskalla syrjiä tuollaista vaan joukosta ulos potkituiksi tulevat ne arat, hiljaiset ja kiltit. Toki kaikki ei tykkää sellaisisa, mutta eivät kyllä mitenkään häiritse tmv.

Arka, hiljainen ja kiltti.. miten ollaan kaveria sellaisen kanssa, johon on vaikeaa saada mitään kontaktia? Jonka reaktioista ei saa selvää, nauttiiko hän yhteisestä toiminnasta vai kärsiikö hiljaa ja roikkuu väkisin mukana?

Ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta. Eikä kaikkien tarvitse suunapäänä olla, mutta jollain tapaa pitää osoittaa haluavansa kuulua siihen porukkaan ja antaa jotain sille porukallekin.

Eikä arkuus ja hiljaisuus ole muuten mitään synonyymejä kiltille.

No kyllä se on totta, että ujo ja arka ei ainakaan kiusaa. Lue vaikka Keltikangas-Järvisen kirjoja.

No ei todellakaan ole. 

Kiltti ja ystävällinen ei korreloi sen kanssa kuinka ujo tai rempseä on. Se on minusta kummallinen yleistys, "ne arat kiltit" ja "sosiaaliset kiusaajat". Huhhuh.

Ujo ja arka voi olla ylimielinen, ilkeä, pitää itseään muita parempana, laukoa typeryyksiä ja puhua rumasti,  olla väkivaltainen tai muuten aggressiivinen jne vaikkei välttämättä varsinaisesti johda mitään isoa kiusaajaporukkaa.

No ei voi. Noi on toisensa pois sulkevia ominaisuuksia suurin osa.  Oikeasti ujo on niin ujo, että hän tuskin tohtii sanoa yhtään mitään, saati että sanoisi sitten rumia ilkeyksiä tai uskaltaisi olla väkivaltainen.

Arka ja ujo ihminen vetäytyy kontaktista poispäin.

Arka ja ujo voi kahdenvälisissä suhteissa (esim) olla ihan yhtä puhelias kuin sosiaalisempi. Yleensä se ero näkyy siinä ryhmäkäytöksessä, arat ja hiljaiset ovat hiljaa, ulospäinsuuntautuneet puhuvat.

Monen aran ja ujon lapsen ongelma onkin juuri tässä. Nykyisin ei enää arvosteta kahdenvälisiä ystävyys- tai kaverisuhteita vaan pinnallisempaa porukkaan kuulumista. Jos lapsella on vaikeuksia olla isommassa porukassa, hän jää helposti yksin. Vanhemmillekin tuntuu olevan tärkeää, että lapsi kuuluu koulussa johonkin porukkaan. Vapaa-ajalla lapsi on joko yksin tai vanhempiensa kanssa ja tämä on vanhemmille ihan ok. Vain porukan kanssa olemisella on merkitystä.

Moni vanhempi ei tule ajatelleeksi asioita pidemmälle. Aralle ja ujolle  lapselle voisi olla paljon parempi, että hänellä olisi edes yksi hyvä ystävä. Teini-iässä vanhempien seura ei enää riitä ja jos lapsi on kasvatettu siten, että vain porukkaan kuuluminen on tärkeää, lapsi hakeutuu sellaiseen porukkaan, johon pääsee. Ja tämä porukka ei välttämättä ole sellainen, mihin taas vanhemmat toivoisivat teininsä kuuluvan. Kahdenvälisille ystävyyssuhteille voisi mielestäni palauttaa niillä aiemmin olleen arvostuksen. Ainakin joidenkin lasten kohdalla. Eri tilanne tietysti on, jos lapsella on koulun ulkopuolelta kahdenvälisiä ystävyyssuhteita. Silloin riittää koulussa, että on joku porukka, jonka kanssa olla välitunnilla. 

Kahdenkeskiset suhteet tai pienet porukat ovat täysin ok. En ymmärrä mistä keksit ettei niitä arvostettaisi. Pikemminkin sellaisia isoja kaverilaumoja on mielestäni pikkukoululaisilla paljon vähemmän kuin omassa lapsuudessa. Aina oltaisiin vaan kahden jonkun kanssa.

Sen sijaan, jos ainoastaan on jonkun yhden kanssa kaveri, käy helposti niin että alkaa vaatia tämän kaveruutta koko ajan. Näitäkin on nähty omien lasten kanssa, kun joku meillä oleva kaveri yllyttää, ettei "olla tuon kanssa" jos joku kolmas ilmestyy vaikka ovelle hakemaan. Että omia lapsiani kyllä aina kannustan ihan kaikenlaisiin kaverisuhteisiin ja menemään mukaan porukoihinkin.

Minä taas näen enemmän ja enemmän isoja porukoita lasteni kaveripiireissä. 13 vuotiaalla pojallani on kaveriporukassa kahdeksan poikaa, 16 vuotiaalla tytölläni taas viisi tyttöä.

Kukaan ei ole vaatinut kaveria omakseen, vaan porukka on erilaisilla kokoonpanoilla yhdessä. On ollut jo vuosia.

Anteeksi mutta jos on niin arka ja ujo ja epäsosiaalinen, ettei puhu mitään, mene mukaan mihinkään eikä oikeasti anna itsestään mitään, miksi oletus olisi muilla, että tällainen edes haluaisi olla mukana? Täälläkin on monessa kommentissa nähty, että moni haluaa olla ihan rauhassa.

Miten ne lapsilaumat voivat tietää mitä tällainen täysin hiljainen lapsi haluaa? Ja jos ujo ja arka kaipaa kahdenkeskeistä aikaa lasten kanssa, onko hänellä oikeus tätä vaatia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa kun kaikki vetoavat siihen, että jotain inhottavaa illkimystä ei tarvi ottaa joukkoon. Oikeasti lapset ei uskalla syrjiä tuollaista vaan joukosta ulos potkituiksi tulevat ne arat, hiljaiset ja kiltit. Toki kaikki ei tykkää sellaisisa, mutta eivät kyllä mitenkään häiritse tmv.

Arka, hiljainen ja kiltti.. miten ollaan kaveria sellaisen kanssa, johon on vaikeaa saada mitään kontaktia? Jonka reaktioista ei saa selvää, nauttiiko hän yhteisestä toiminnasta vai kärsiikö hiljaa ja roikkuu väkisin mukana?

Ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta. Eikä kaikkien tarvitse suunapäänä olla, mutta jollain tapaa pitää osoittaa haluavansa kuulua siihen porukkaan ja antaa jotain sille porukallekin.

Eikä arkuus ja hiljaisuus ole muuten mitään synonyymejä kiltille.

No kyllä se on totta, että ujo ja arka ei ainakaan kiusaa. Lue vaikka Keltikangas-Järvisen kirjoja.

No ei todellakaan ole. 

Kiltti ja ystävällinen ei korreloi sen kanssa kuinka ujo tai rempseä on. Se on minusta kummallinen yleistys, "ne arat kiltit" ja "sosiaaliset kiusaajat". Huhhuh.

Ujo ja arka voi olla ylimielinen, ilkeä, pitää itseään muita parempana, laukoa typeryyksiä ja puhua rumasti,  olla väkivaltainen tai muuten aggressiivinen jne vaikkei välttämättä varsinaisesti johda mitään isoa kiusaajaporukkaa.

No ei voi. Noi on toisensa pois sulkevia ominaisuuksia suurin osa.  Oikeasti ujo on niin ujo, että hän tuskin tohtii sanoa yhtään mitään, saati että sanoisi sitten rumia ilkeyksiä tai uskaltaisi olla väkivaltainen.

Arka ja ujo ihminen vetäytyy kontaktista poispäin.

Arka ja ujo voi kahdenvälisissä suhteissa (esim) olla ihan yhtä puhelias kuin sosiaalisempi. Yleensä se ero näkyy siinä ryhmäkäytöksessä, arat ja hiljaiset ovat hiljaa, ulospäinsuuntautuneet puhuvat.

Monen aran ja ujon lapsen ongelma onkin juuri tässä. Nykyisin ei enää arvosteta kahdenvälisiä ystävyys- tai kaverisuhteita vaan pinnallisempaa porukkaan kuulumista. Jos lapsella on vaikeuksia olla isommassa porukassa, hän jää helposti yksin. Vanhemmillekin tuntuu olevan tärkeää, että lapsi kuuluu koulussa johonkin porukkaan. Vapaa-ajalla lapsi on joko yksin tai vanhempiensa kanssa ja tämä on vanhemmille ihan ok. Vain porukan kanssa olemisella on merkitystä.

Moni vanhempi ei tule ajatelleeksi asioita pidemmälle. Aralle ja ujolle  lapselle voisi olla paljon parempi, että hänellä olisi edes yksi hyvä ystävä. Teini-iässä vanhempien seura ei enää riitä ja jos lapsi on kasvatettu siten, että vain porukkaan kuuluminen on tärkeää, lapsi hakeutuu sellaiseen porukkaan, johon pääsee. Ja tämä porukka ei välttämättä ole sellainen, mihin taas vanhemmat toivoisivat teininsä kuuluvan. Kahdenvälisille ystävyyssuhteille voisi mielestäni palauttaa niillä aiemmin olleen arvostuksen. Ainakin joidenkin lasten kohdalla. Eri tilanne tietysti on, jos lapsella on koulun ulkopuolelta kahdenvälisiä ystävyyssuhteita. Silloin riittää koulussa, että on joku porukka, jonka kanssa olla välitunnilla. 

Kahdenkeskiset suhteet tai pienet porukat ovat täysin ok. En ymmärrä mistä keksit ettei niitä arvostettaisi. Pikemminkin sellaisia isoja kaverilaumoja on mielestäni pikkukoululaisilla paljon vähemmän kuin omassa lapsuudessa. Aina oltaisiin vaan kahden jonkun kanssa.

Sen sijaan, jos ainoastaan on jonkun yhden kanssa kaveri, käy helposti niin että alkaa vaatia tämän kaveruutta koko ajan. Näitäkin on nähty omien lasten kanssa, kun joku meillä oleva kaveri yllyttää, ettei "olla tuon kanssa" jos joku kolmas ilmestyy vaikka ovelle hakemaan. Että omia lapsiani kyllä aina kannustan ihan kaikenlaisiin kaverisuhteisiin ja menemään mukaan porukoihinkin.

Minä taas näen enemmän ja enemmän isoja porukoita lasteni kaveripiireissä. 13 vuotiaalla pojallani on kaveriporukassa kahdeksan poikaa, 16 vuotiaalla tytölläni taas viisi tyttöä.

Kukaan ei ole vaatinut kaveria omakseen, vaan porukka on erilaisilla kokoonpanoilla yhdessä. On ollut jo vuosia.

No teinit ovatkin laumasieluja. Tässä keskustelussa nyt kuitenkin oli alunperin kyse eskarilaisesta ja pienemmistä koululaisista. Enkä minä sano etteikö kaikenlaisia kaverisuhteita olisi vaan sitä, että näillä pienemmillä sellainen isoissa laumoissa leikkiminen ja vastaava on mielestäni vähentynyt hurjasti. Jo todella pienillä tuntuu olevan se bestis (joka monella kyllä vaihtuu lennosta sujuvasti, mutta se on ihan toinen tarina).

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi mutta jos on niin arka ja ujo ja epäsosiaalinen, ettei puhu mitään, mene mukaan mihinkään eikä oikeasti anna itsestään mitään, miksi oletus olisi muilla, että tällainen edes haluaisi olla mukana? Täälläkin on monessa kommentissa nähty, että moni haluaa olla ihan rauhassa.

Miten ne lapsilaumat voivat tietää mitä tällainen täysin hiljainen lapsi haluaa? Ja jos ujo ja arka kaipaa kahdenkeskeistä aikaa lasten kanssa, onko hänellä oikeus tätä vaatia?

Ei se yleensä noin mene. Vaan se kiusattu yrittää mennä välitynnilla muiden seuraan, mutta muut juoksevat pois. Tai on sovittu, että ei olla kuulevinaan kun kiusatty puhuu ja ollaan kuin olisi ilmaa. Äärimmäisen julmaa kidutusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi mutta jos on niin arka ja ujo ja epäsosiaalinen, ettei puhu mitään, mene mukaan mihinkään eikä oikeasti anna itsestään mitään, miksi oletus olisi muilla, että tällainen edes haluaisi olla mukana? Täälläkin on monessa kommentissa nähty, että moni haluaa olla ihan rauhassa.

Miten ne lapsilaumat voivat tietää mitä tällainen täysin hiljainen lapsi haluaa? Ja jos ujo ja arka kaipaa kahdenkeskeistä aikaa lasten kanssa, onko hänellä oikeus tätä vaatia?

Ei se yleensä noin mene. Vaan se kiusattu yrittää mennä välitynnilla muiden seuraan, mutta muut juoksevat pois. Tai on sovittu, että ei olla kuulevinaan kun kiusatty puhuu ja ollaan kuin olisi ilmaa. Äärimmäisen julmaa kidutusta.

En minä puhu nyt kiusaamisesta yleensä, kaikenlaisia valitettavasti kiusataan, vaan nimenomaan kun moni viittaa täällä niin arkoihin ja ujoihin lapsiin, että normaali puhuminen on hankalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa kun kaikki vetoavat siihen, että jotain inhottavaa illkimystä ei tarvi ottaa joukkoon. Oikeasti lapset ei uskalla syrjiä tuollaista vaan joukosta ulos potkituiksi tulevat ne arat, hiljaiset ja kiltit. Toki kaikki ei tykkää sellaisisa, mutta eivät kyllä mitenkään häiritse tmv.

Arka, hiljainen ja kiltti.. miten ollaan kaveria sellaisen kanssa, johon on vaikeaa saada mitään kontaktia? Jonka reaktioista ei saa selvää, nauttiiko hän yhteisestä toiminnasta vai kärsiikö hiljaa ja roikkuu väkisin mukana?

Ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta. Eikä kaikkien tarvitse suunapäänä olla, mutta jollain tapaa pitää osoittaa haluavansa kuulua siihen porukkaan ja antaa jotain sille porukallekin.

Eikä arkuus ja hiljaisuus ole muuten mitään synonyymejä kiltille.

No kyllä se on totta, että ujo ja arka ei ainakaan kiusaa. Lue vaikka Keltikangas-Järvisen kirjoja.

No ei todellakaan ole. 

Kiltti ja ystävällinen ei korreloi sen kanssa kuinka ujo tai rempseä on. Se on minusta kummallinen yleistys, "ne arat kiltit" ja "sosiaaliset kiusaajat". Huhhuh.

Ujo ja arka voi olla ylimielinen, ilkeä, pitää itseään muita parempana, laukoa typeryyksiä ja puhua rumasti,  olla väkivaltainen tai muuten aggressiivinen jne vaikkei välttämättä varsinaisesti johda mitään isoa kiusaajaporukkaa.

No ei voi. Noi on toisensa pois sulkevia ominaisuuksia suurin osa.  Oikeasti ujo on niin ujo, että hän tuskin tohtii sanoa yhtään mitään, saati että sanoisi sitten rumia ilkeyksiä tai uskaltaisi olla väkivaltainen.

Arka ja ujo ihminen vetäytyy kontaktista poispäin.

Arka ja ujo voi kahdenvälisissä suhteissa (esim) olla ihan yhtä puhelias kuin sosiaalisempi. Yleensä se ero näkyy siinä ryhmäkäytöksessä, arat ja hiljaiset ovat hiljaa, ulospäinsuuntautuneet puhuvat.

Monen aran ja ujon lapsen ongelma onkin juuri tässä. Nykyisin ei enää arvosteta kahdenvälisiä ystävyys- tai kaverisuhteita vaan pinnallisempaa porukkaan kuulumista. Jos lapsella on vaikeuksia olla isommassa porukassa, hän jää helposti yksin. Vanhemmillekin tuntuu olevan tärkeää, että lapsi kuuluu koulussa johonkin porukkaan. Vapaa-ajalla lapsi on joko yksin tai vanhempiensa kanssa ja tämä on vanhemmille ihan ok. Vain porukan kanssa olemisella on merkitystä.

Moni vanhempi ei tule ajatelleeksi asioita pidemmälle. Aralle ja ujolle  lapselle voisi olla paljon parempi, että hänellä olisi edes yksi hyvä ystävä. Teini-iässä vanhempien seura ei enää riitä ja jos lapsi on kasvatettu siten, että vain porukkaan kuuluminen on tärkeää, lapsi hakeutuu sellaiseen porukkaan, johon pääsee. Ja tämä porukka ei välttämättä ole sellainen, mihin taas vanhemmat toivoisivat teininsä kuuluvan. Kahdenvälisille ystävyyssuhteille voisi mielestäni palauttaa niillä aiemmin olleen arvostuksen. Ainakin joidenkin lasten kohdalla. Eri tilanne tietysti on, jos lapsella on koulun ulkopuolelta kahdenvälisiä ystävyyssuhteita. Silloin riittää koulussa, että on joku porukka, jonka kanssa olla välitunnilla. 

Kahdenkeskiset suhteet tai pienet porukat ovat täysin ok. En ymmärrä mistä keksit ettei niitä arvostettaisi. Pikemminkin sellaisia isoja kaverilaumoja on mielestäni pikkukoululaisilla paljon vähemmän kuin omassa lapsuudessa. Aina oltaisiin vaan kahden jonkun kanssa.

Sen sijaan, jos ainoastaan on jonkun yhden kanssa kaveri, käy helposti niin että alkaa vaatia tämän kaveruutta koko ajan. Näitäkin on nähty omien lasten kanssa, kun joku meillä oleva kaveri yllyttää, ettei "olla tuon kanssa" jos joku kolmas ilmestyy vaikka ovelle hakemaan. Että omia lapsiani kyllä aina kannustan ihan kaikenlaisiin kaverisuhteisiin ja menemään mukaan porukoihinkin.

Omallakin lapsellani on tällainen kaveri, joka ei koskaan ottaisi muita mukaan vaan aina pitäisi olla kahden. Hän on juuri tällainen isoissa porukoissa arka ja tavallaan ymmärrän sen tarpeen olla kahden. Mutta silti se on kyllä ikävää käytöstä ja yhdenlainen kiusaamisen muoto itsessään.

Vierailija kirjoitti:

En opeta mitään noin idioottimaista. 

Olen kasvattanut lapseni olemaan avoimia, reiluja ja ystävällisiä kaikkia kohtaan. Mutta myös tietämään omat rajansa. 

Inhottavaa ilkimystä tai muuten vain epämiellyttävää ilmapiiriä tuottavaa ei tarvitse sietää. Näitähän nämä "kiusatut" usein ovat, vaikka ääneen siitä ei saa puhua. 

Tällaiset lapset saattavat olla kotona pahoinpideltyjä, seksuaalisesti hyväksikäytettyjä, neurologisesti poikkeavia.

Uskoisitko, että heidän elämänsä aivan varmasti on päivästä yksi asti vaikeampaa kuin sinun kullannuppusi?

Ja en minäkään sitä tarkoita, että kenenkään pitäisi ottaa turpaan käytöshäiriöiseltä lapselta. Mutta että aikuinen puhuu "inhottavista ilkimyksistä" on melkoisen ymmärtämätöntä.

Harva lapsi, jolla on asiat kunnossa ja terve mieli, käyttäytyy tosi huonosti.

Etuoikeutetut kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kaunis ajatus että kaikki piirtää. Se ei vaan oikeassa elämässä toimi, vaikka kuinka haluaisi. On lapsia jotka silkkaa ilkeyttään/osaamattomuuttaan syrjivät toisia, ja on myös lapsia joilla on niin pahoja käytöshäiriöitä ettei niiden ottaminen osaksi porukkaa onnistu mitenkään.

Ne pahat käytöshäiriöt ei kehity niin pahaksi mikäli lapsi otetaan aina porukkaan.

Voi olla!

Mutta miksi terveiden, kivojen ja toistensa kanssa toimeentulevien lasten pitäisi olla jotain ammattimaisia terapeutteja?

Juuri siksi, että on etuoikeus olla terve ja kiva. Syntyä terveeksi. Jos lapsella on esimerkiksi neurologisia ongelmia, on kivana oleminen paljon vaikeampaa. Sain tästä kerran opetuksen eräässä huvipuistossa. Lapseni tulivat kertomaan, että eräs poikaa häiritsee ja kiusaa heitä jatkuvasti. Lähdin paikalle suurin piirtein nyrkit pystyssä, että on se kumma, että ei mitään käytöstapoja opeteta lapsille. Sitten juttelin lapsen äidin kanssa ja hän kertoi, että lapsella on eräs neurologinen häiriö. Että hän haluaa leikkiin mukaan, mutta häiriöstä johtuvista syistä sosiaaliset taidot ovat liian huonot eikä osaa rakentavasti tulla mukaan. Melkein itkin, kun lähdimme. Mietin miten epäreilua on, että joku lapsi ja äiti eivät edes huvipuistosta saa sellaisia onnistumisen ja ilon kokemuksia kuin ”normaalit” helpot lapset. Eikä se ole kummankaan lapsen eikä äidin vika. Toki erityisemmin lapsen täytyy oppia käytöstavat, mutta se on huomattavan paljon haastavampaa, joskus liki mahdotonta. Millä oikeudella siis terveiden lasten vanhemmat tuntevat niin suurta ylemmyyttä, eihän se terveys tai sairaus ansaittua ollut tässäkään tapauksessa.

Ikävä juttu tietysti sille sairaalle lapselle, mutta jos se on ihmisperse johtuen sit sairaudestaan tai mistä tahansa muusta niin ei niiden terveiden lapsien kuitenkaan tarvitse päiviään pilata sen ongelmatapauksen seurassa. 

Tämä keskustelu on kovin arvolatautunutta ja sisältää muutamia ongelmallisia lähtöoletuksia. Ensinnäkin se, että sosiaalisesti taitavammilla lapsilla olisi täysin valmiit sosiaaliset taidot ja kyky ottaa kaikki mukaan. Ei se niin mene, kaikki lapset ovat keskeneräisiä tunnetaidoiltaan ja kaikilla on myös oikeus olla lapsia. Toiseksi kiusaaminen tai "kiusaaminen" ei aina ole sitä, että joku eristetään porukasta ns syyttä. On ilkeitä lapsia, rajattomia lapsia, vaativia ja negatiivisia lapsia, joiden omakin käytös on kiusaamista, mutta silti he osaavat tehdä itsestään uhrin.

Kiusaamisella on monia ulottuvuuksia ja tarvitaan aikuisia auttamaan lapsia kaveritaidoissa ja näkemään ne ongelmalliset käytösmallit ryhmässä. Lisäksi täytyy nähdä koko kokonaisuus, ei vain siten, että on kiusaajat ja uhrit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kaunis ajatus että kaikki piirtää. Se ei vaan oikeassa elämässä toimi, vaikka kuinka haluaisi. On lapsia jotka silkkaa ilkeyttään/osaamattomuuttaan syrjivät toisia, ja on myös lapsia joilla on niin pahoja käytöshäiriöitä ettei niiden ottaminen osaksi porukkaa onnistu mitenkään.

Ne pahat käytöshäiriöt ei kehity niin pahaksi mikäli lapsi otetaan aina porukkaan.

Suoraan sanottuna aivan sama jonkun muun lapsen käytöshäiriöt. Ei minun lapseni tarvitse sellaisen seurassa olla, hän ei ole mikään terapialelu.

Olisihan se liian kaunis ajatus, että aikuiset ihmiset olisivat valmiita tekemään jotain sen eteen, että lapsiemme maailma olisi parempi. Tästä ketjusta huomaa, että suurinta osaa ei huvita kitkeä kiusaamista pois kunhan se ei vain haittaa juuri heitä itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kaunis ajatus että kaikki piirtää. Se ei vaan oikeassa elämässä toimi, vaikka kuinka haluaisi. On lapsia jotka silkkaa ilkeyttään/osaamattomuuttaan syrjivät toisia, ja on myös lapsia joilla on niin pahoja käytöshäiriöitä ettei niiden ottaminen osaksi porukkaa onnistu mitenkään.

Ne pahat käytöshäiriöt ei kehity niin pahaksi mikäli lapsi otetaan aina porukkaan.

Suoraan sanottuna aivan sama jonkun muun lapsen käytöshäiriöt. Ei minun lapseni tarvitse sellaisen seurassa olla, hän ei ole mikään terapialelu.

Olisihan se liian kaunis ajatus, että aikuiset ihmiset olisivat valmiita tekemään jotain sen eteen, että lapsiemme maailma olisi parempi. Tästä ketjusta huomaa, että suurinta osaa ei huvita kitkeä kiusaamista pois kunhan se ei vain haittaa juuri heitä itseään.

Aikuisilla jonkinlainen velvollisuus onkin, mutta onko oikeasti lapsella velvollisuus olla sellaisen lapsen seurassa, jossa lapselle itselle tulee paha olo, pelottaa, ahdistaa tms?

Mut painostettiin olemaan kaveri niille kahdelle tytölle, jotka olivat jostain syystä jääneet hieman ulkopuolisiksi... No, niitä syitä porukan ulkopuolelle jäämiseen olivat mm. määräilevyys, kyvyttömyys noudattaa leikin sääntöjä, itsekeskeisyys, ilkeys. Aikuiset eivät tajunneet tilannetta kokonaisuudessaan - eivät nähneet sitä puolta näissä tytöissä tai eivät pitäneet sitä niin pahana.

Yritin olla hyvä ihminen, tehdä oikein ja kestää aika kamalaakin kohtelua. Menetin muita kavereita ja läheisimmän ystäväni. 

Oon maksanut tästä aika rankasti mielenterveydelläni, jo lapsesta asti.

Myöhemmin olen tajunnut näiden "ulkopuolelle jätettyjen" narsistiset piirteet. He osasivat usein pelata aikuisten tunteilla. Toinen on menestynyt elämässä tosi hyvin, toisesta en tiedä. En usko että mua (empaattinen, herkkä, vastuuntuntoinen, syyllisyydentuntoinen, sovitteleva) tarvittiin "pelastamaan" kumpaakaan ulkopuolisuudelta... Olivat hyvin päättäväisiä ja egoistisia ihmisiä lapsesta asti. Hyvin menestynyt oli aina avoimen ylimielinen, toinen vaikutti usein aralta ja hiljaiselta, mutta oli oikeasti määräilevä ja vaativa ja juonitteleva. 

He eivät myöskään tulleet lainkaan toimeen keskenään...! Mikä taitaa kertoa jotain aika olennaista luonteista. Mä olin pitkään molempien ainoa kaveri. Mulla oli onneksi koko ajan muitakin kavereita.

Mulla oli yhteisiä kiinnostuksenkohteita molempien kanssa, eikä mulla ollut koko ajan kurjaa... Mutta en osaa oikein edes miettiä sitä, miten paljon tai vähän olisin ollut tekemisissä ilman painostusta ja kaikkea mitä siitä seurasi... luultavasti aika vähän ja (itseäni suojelevan) etäisyyden pitäen.