Te joilla ollut traumaattinen lapsuus tms. ja traumattisia asioita tapahtunut/todettu traumaattinen stressihäiriö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis traumaperäinen stressihäiriö. Ei se ilmene mitenkään, koska en altista itseäni millekään mikä aiheuttaisi sen menemisen päälle. Ei sitä itse tarvitse tajuta. Psykiatri diagnosoi sellaisen.

 

Eikö se ole vaikuttanut elämääsi millään tavalla? Mistä traumasi on saanut alkunsa?

 

On se niin vaikuttanut että olen eläkkeellä. Varmaan se lapsuudesta lähti kaikki ja sitten lumipallo efekti läpi elämän. Siis traumatisoitunut ihminen tekee huonoja valintoja ja traumatisoi lisää itseään niin kauan kuin ei tiedä että huonot valinnat johtuu traumasta.

Siis tämä on niin totta!

Itselläni on trauma lapsuudestani kun olin 15-vuotias ja minut raisk at tiin. Trauma seurasi perässä vuosia, kunnes hain terapiasta apua. Vanhemmat eivät osanneet tarjota apua tapahtumahetkellä eikä mistään saanut silloin tukea. Hirveintä on lukea lääkärinlausuntoa tapahtuneen jälkeen. Siinä sanotaan että näytän kaikin puolin terveeltä eikä vammoja ole. Ei mitään muuta. Lääkäri eli gyne ei ohjannut minua edes terapiaan.

Trauma aiheutti sen että sekaannuin välivaltaisiin miehiin. Olin kymmenen vuotta parisuhteessa väkivaltaisen miehen kanssa ja se lisäsi traumaani. Lopulta pääsin miehestä eroon kolmisen vuotta sitten, kun olin 26-vuotias. Nyt olen 29-vuotta, onnellisessa parisuhteessa, ensimmäisessä terveessä sellaisessa. Terapiassa käynyt jo jonkin aikaa ja pääsin opiskelemaan viime keväänä kasvatustieteitä Helsinkiin. Sain rikottua kierteen ja siitä olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Tsemppiä kaikille ptsdn kanssa eläville! Trauma ei poistu, sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Työtä se toki vaatii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni lapsuudessa ollut henkistä väkivaltaa ja olen joutunut seuraamaan äitini ja hänen vaihtuvien miesystävien fyysisesti väkivaltaisia tappeluja ja äitini itsemurhauhkauksia yms. Aikuisuudessa oikeastaan näkynyt niin, että jos joku korottaa ääntä tai käyttäytyy muuten vihaisesti, niin tämä aiheuttaa vahvan fyysisen reaktion eli sydän alkaa hakata ja tuntuu, etten pysty hengittää. Myös alkoholia paljon käyttävien ihmisten seurassa oleminen on aiheuttanut voimakasta ahdistumista ja muutenkin ylivarovaisuus kaikessa. En esim. uskalla pimeällä kävellä yksin ulkona juuri lainkaan, työpaikalta juoksen suunnilleen autolle jos olen iltavuorossa :D sellaista yleistä epävarmuutta ja turvattomuutta. Mutta elämäni nykyisin on kuitenkin ihan hyvää, terapiasta jonkin verran olen apua saanut ja parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa elämä on tasaisen rauhallista ja luotettavaa.

&

Se on tervettä, ettei luota ihmisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa tämä aihe myös, mutta hiukan eri näkökulmasta. Meillä sattui taannoin ikäviä ja nyttemmin 7-vuotiaalla tyttärelläni on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö. Te jotka olette kokeneet saman kertokaa miten voisin äitinä auttaa tytärtäni parhaimmalla mahdollisella tavalla? Voiko siitä ikinä kokonaan parantua? Käymme toki terapiassa, ja nyt puolentoista vuoden jälkeen ihan pahin on ehkä ohitettu mutta oireita edelleen on paljonkin. Itselläni ei ole diagnosoitu mitään, mutta todennäköisesti sama vaiva, sillä oirekuva täsmää ja olinhan se, jolle nuo kamalat tapahtumat varsinaisesti tapahtuivat - tyttäreni joutui epäonnekseen todistajaksi. En kuitenkaan halua mennä lääkäriin, joten yritän pärjätä ja keskityn tyttäreni hyvinvointiin.

Oma lääkäriin menosi on nimenomaan se, jolla autat tytärtäsi kaikista eniten.

Minulla nousee heti mieleen useita näkökulmia, mutta en katso tämän häröjä vilisevän foorumin olevan mieluisa foorumi jakaa näin diippejä.

Muistan, kun 1. kerran mainitsin täällä Aspergeristani. Tiesin tasan tarkkaan, että sitä tullaan käyttämään täällä ainoastaan kiusaamistarkoituksessa. Oikeassa olin: kävi toteen juuri se, mitä uumoilin. En silti kadu, että kerroin.

Olen maskannut pitkälti vielä koko aikuiselämäni. Se on kovin työlästä.

'Olen tällainen ihmisyksilö, voitko hyväksyä ja rakastaa minua juuri tällaisena?'

🤍🧡💙

Tätä me salaa toivomme.. ääneti toisiltamme kysyen. 🤍

💙🧡🤍

Vierailija kirjoitti:

Olen 30 enkä ole saanut elämässä aikaan mitään. Opiskelen vasta nyt ensimmäiseen ammattiini, takana vain peruskoulun oppimäärä ja lukiota suunnilleen puolet kursseista, koskaan en tullut ylioppilaaksi (masennus yltyi siihen pisteeseen, että koulunkäynti oli mahdottomuus -> lukio vain "jäi"). En ole koskaan ollut oikeissa töissä, edes kesätöissä teininä, siis päivääkään. Ainoat kokemukset työelämästä nykyisen ammatin harjoittelupätkä ja TET peruskoulusta. Olen hyvin pieneltä paikkakunnalta, jossa ei ollut työmahdollisuuksia, kesätyöt jaettiin aina niille "paremman väen" lapsille vaikka kuinka niitä hain. Vanhemmat eivät minua opiskeluissa tai työnhaussa koskaan edes opastaneet saati auttaneet, pitivät menetettynä tapauksena jo silloin.

Traumani on jo melko varhaisesta lapsuudesta. Alkoholismia, in.sestiä (piste siltä varalta, että tämä sana on palstalla sensuurissa) minulle tehtynä (ainut tytär, katsos). Tajusin jo lapsena olev

Aivan valtavasti voimia sinulle ja iso halaus! Kirjoittamasi oli niin tuttua, minulla on hyvin samankaltainen tausta. 

Olen nyt reilusti yli nelikymppinen ja saanut elämääni järjestykseen. Mutta se vei aikaa, tällaisilla taustoilla ponnistaa aina takamatkalta. 

Älä anna periksi, olet arvokas ihminen ja ansaitset hyvän elämän. Sinulla on myös varmasti paljon annettavaa, älä hukkaa itseäsi ja lahjojasi. 

Minua auttoivat eniten isot irtiotot, lukion jälkeen lähdin ulkomaille ja nelikymppisenä lopulta panin välit poikki lapsuuden perheeseeni. 

 

Minullakin oli traumaattinen lapsuus: isäni kuoli äkillisesti, kun olin 2 v, äitini oli 2 kertaa mielisairaalassa ollessani alle 12 v ja veljeni sai skitsofreniadiagnoosin ollessaan alle 20 v, jouduin myös toimimaan äitini terapeuttina  yms.

Itsetuntoni on sekä huono että hyvä ja osittain lapsuuteni huonon itsetunnon ja puuttuvien sosiaalisten taitojeni ja hyvän yleisen ihmisten arviointikyvyn vuoksi jouduin työpaikkakiusattavaksi 26 v:n ajaksi ja luonnollisesti ex-kolleegoilla on tästä täysin omastani poikkeava mielipide. Toisaalta analyyttisen tarkastelukylyni ansiosta sekä - totuuden nimessä - mielialalääkkeiden ansiosta selvisin vanhuuseläkkeelle asti. Myös lapseni oli koulukiusattu 8 v:n ajan.Mieheni oli toisella paikkakunnalla tänä aikana eikä sallinut minun hakevan työtä hänen työpaikkakunnaltaan eikä halunnut kuulla sanaakaan kiusaamisesta.

Oletettavasti lapsuuden kokemukset hioivat minusta selviytyjän, ei menestyjää. En myöskään päätynyt itsemurhaan, koska lapseni olisi seurannut esimerkkiäni. Koska kiusaamistapaukseni ulottui niin monelle vuosikymmenelle, kiusaamiseeni osallistui myös ison organisaatiomme ulkopuolisia ihmisiä ja erittäin korkeassa asemassa olevia henkilöitä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla nousee heti mieleen useita näkökulmia, mutta en katso tämän häröjä vilisevän foorumin olevan mieluisa foorumi jakaa näin diippejä.

Muistan, kun 1. kerran mainitsin täällä Aspergeristani. Tiesin tasan tarkkaan, että sitä tullaan käyttämään täällä ainoastaan kiusaamistarkoituksessa. Oikeassa olin: kävi toteen juuri se, mitä uumoilin. En silti kadu, että kerroin.

Olen maskannut pitkälti vielä koko aikuiselämäni. Se on kovin työlästä.

'Olen tällainen ihmisyksilö, voitko hyväksyä ja rakastaa minua juuri tällaisena?'

🤍🧡💙

Tätä me salaa toivomme.. ääneti toisiltamme kysyen. 🤍

💙🧡🤍

 

Minulta vain edell. + tämä. 

Omaa kommenttiani seuranneet

eivät 'otteita' minun elämästäni.

Myötätuntoni joka tapauksessa

kaikille ketjun osallistujille.

Ikuinen evoluutio 

ihmisyydessämme. 🤍

Olen erittäin nuoren yh äidin toinen vahinkolapsi. 70 luvulla kasvatus oli ankaraa, autoritääristä, fyysistä kurittamista, piiskaamista, retuuttamista ym ja meidätkin äiti jätti mummolaan kun lähti naapurikaupunkiin töihin. Tämä ja myöhemmin nuoruudenrakkauteni toimesta tapahtuneet hylkäyskokemukset (poikaystäväni petti ja jätti minut 2x) ovat aiheuttaneet omanlaisensa traumat. Fyysisestä kurituksesta, rankaisemisesta ja helluudenpuutteesta  johtuu varmaan myös se että jos raivostun jostain (nykyään enää harvoin) nousee pintaan fyysinen agressio ja ajatuksen tasolla tekisi mieli lyödä suuttumuksen kohdetta. En toki tee sitä mutta suuttumus, loukkaukset tms aiheuttaa minussa heti voimakkaan vastareaktion.

Varmasti on lisäksi paljon sellaisiakin piirteitä en edes tunnista traumaksi. Mutta kukapa meistä nyt normaali olisikaan ja mikä edes on normaali, minkälainen on sellainen ihminen kenellä ei ole mitään traumoja. 

Kuten arvata saattaa, en ole koskaan halunut lapsia, tiesin sen jo hyvin nuorena. Hylkäyskokemukset ovat aiheuttaneet sen että en oikeasti (syvällisesti) kiinny kehenkään. En ole oikeasti rakastanut ketään tuon nuoruudenaikaisen rakkauteni jälkeen. Pari pidempää ihan ok suhdetta on ollut mutta olen tunnetasolla aina jotenkin varuillani, ikään kuin käsijarru päällä. Ylitulkitsen kumppania lähes kokoajan  ja etsin tiedostamattani singnaaleja siitä että hän ei ehkä ole tosissaan kanssani ja kohta hän jättää minut. Mietin aina jo etukäteen että ei haittaa jos hän jättää, sou, en edes rakasta häntä, minulla on vain 1 mies jota rakastan ja kaipaan yhä (siis se nuoruuden rakkauteni). Mottoni onkin aina ollut, että kun ei rakasta ketään, niin ei tipahda niin korkealta sitten kun taas tulet jätetyksi. En luota kehenkään - toisaalta, eipä ole ollut syytäkään. Minut on jätetty kaikista pidemmistä suhteista, tosin monista lyhyistäkin joilla ei ole mitään merkitystä mutta aina ne ovat kuitenkin jonkinasteisia pieniä hylkäyskokemuksia. Olen toki itsekin lopettanut suhteita. 

Minusta on kasvanut yksinpärjääjä, yksin eläjä. Toisaalta mitäpä muuta olisin voinutkaan olla, ei ole vaihtoehtoja. Olen päällisinpuolin hyvin menestynyt, työurallani lähtökohtiin nähden erittäin pitkälle päässyt, moniin lapsuudenystäviini nähden elänyt erittäinkin mielenkiintoista ja tapahtumarikasta elämää jota moni voisi kadehtia. Taloudellinen tilanne on hyvä.

Mutta, olen sisäisesti levoton sielu, vaellan niin henkisesti kuin fyysisesti, olen vailla oikeaa rakkautta, henkistä ja fyysistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minulla ei ole koskaan ollut parisuhteessa sellaista rauhallisen, turvallisen, pysyvän rakkauden tunnetta, että "tämä on tässä, tuo ihminen on kanssani lopun elämää tapahtuipa mitä tahansa", saan olla rennosti oma itseni ja minua rakastetaan ja arvostetaan kumppanina ehdoitta sellaisena kuin olen.  Olen usein tuntenut sellaista pohjatonta tunnetason yksinäisyyttä, olen koko aikuisikäni kaivannut tuota nuoruudenrakastani, jäin jotenkin häneen kiinni ja kiinni siihen yhteenkuuluvuuden tunteeseen mitä en ole sittemmin kokenut. Hän oli minun rakas, kun en saanut häntä, en oikeasti huoli muutakaan.

Tällä mennään.

Aiemmin joku kirjoitti- 

Traumatisoitunut ei välttämättä reagoi esim. lasten tunteisiin ja tarpeisiin aidon empaattisesti, vaan hän saattaa reagoida esimerkiksi enemmänkin itse kuvittelemaansa tunnetilaan tai tarpeeseen.

Tämä herätti taas minut peilaten omaa elämääni niin äitini kuin ex avomieheni suhteen. He ovat itse olleet traumatisoituneita ja eteenkin äitini jolta toki odottaa naisena ja äitinä hellyttä, tunnetason yhteyttä lapseensa, mutta ei. Hän oli kylmä kuin kala, ainoastaan turhautumisen, ärtyneisyyden, kiukun ja vihaisuuden hän näytti korostuneen autoritäärisesti. Iloa ja naurua ei ollut juuri koskaan, hellyyttä häneltä ei saanut koskaan. 

Itseasiassa nyt kun katson ja kuuntelen häntä miehensä kanssa vanhoilla päivillä eläessään, hän on ihan hirveä tyranni. Hänellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan eikä oikein osaa ajatella asioita toisen näkökulmasta tai vaikka ajattelee mutta ei kuitenkaan toimi myötätuntoisesti ja empaattisesti. Hänen narsistiset, miestään vähättelevät piirteet ovat nousseet esille. Hänestä on kuoriutunut erittäin itsekeskeinen ihminen, en ihan osaa tunnistaa onko ollut aina tuollainen ja nyt kun suodatin katoaa, se piirre korostuu, vai alkaako vaan aivot rappeutumaan. Hän ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu, ei soita enää koskaan, häntä ei varmaankaan kiinnosta. Hän kehuu hirveästi muita jotka ovat pärjänneet tai kouluttautuneen, hän ei edes tiedä (tajua) mitä minä teen työkseni, miten vaativaa työni on, saati sitä miten pitkälle oken päässyt työelämässä. Olen AMK koulutettu ylempi toimihenkilö, johtajan alainen globalissa pörssiyhtiössä, palkka yli 5t€ /kk, mutta hän ei sanallakaan koskaan sano esim että olisi jotenkin tyytyväinen siihen miten hyvin elämässä olen pärjännyt tai mitään muutakaan positiivista. Lähes tuntemattomia (jotain hiton maalaiskahvilan pitäjää) hän kyllä kehuu vuolaasti ja toistuvasti. Olen kuullut samat jutut varmaan 10x näistä minulle lähes tuntemattomista joiden menestystä hän vuolaasti korostaa "muka" jotekin hirveän hienona asiana. Myös siskoni työtä hän on kehaissut minulle muutamia kertoja. Siskoni oli hänelle aina se "parempi ja kiltimpi lapsi".  

Koitan vain ajatella että hän on höppänä vanhus jonka aivot (ja koko keho) on lahiamassa eikä hän täysin tunnekylmänä ymmärrä tällaisia asioita enää.

Opettaja tykkäsi pojista. Osasi haistaa sopivan kohteen kun lapsuudenkoti oli rikkonainen eikä välitetty pätkääkään.

Näennäisesti olen pärjännyt ja olen töissä johtavassa asemassa.

Itsetuhoinen puoli on olemassa ja harrastanut muun muassa viiltelyä. Yksi vakavampi yritys.

Terapiassa on käyty ja pahimmat takaumat saatu hoidettua. Silti edelleen reagoin joihinkin tilanteisiin lamautumalla. En töissä vaan muuten.

Onneksi elämästä on takana jo suurin osa. Voidaan jo sanoa että ei ollut kauhean hyvä minun elontieni.

Vähän sivusta kysyn, onko kenellekään täällä tullut traumaperäistä stressihäiriötä jostain aikuisiän tapahtumista, jotka eivät edes ole mitään erityisen dramaattisia tyyliin väkivaltainen hyökkäys tai sodan pommitukset?

Olen pohtinut omia ongelmiani ja miten saisin "korjattua" itseni, ja minulla on traumaperäisen stressihäiriön oireet ja netin PTSD-testeistäkin saan vahvasti positiivisia tuloksia. Mutta minulle ei ole tapahtunut sinänsä mitään erityistä, mitä ei muillekin tapahtuisi. Lapsuuteni oli oikein hyvä. Nyt olen keski-ikäinen. Läheisiä sairastui ja kuoli monta peräjälkeen, ja viimeksi kuolleen läheisen omaishoitaja olin monta vuotta. Perusturvallisuuden tunne katosi minulta täysin - läheiseni ei saanut tarvitsemaansa hoitoa julkiselta vaikka kuinka kerjättiin, hän kuoli lopulta hoidettavissa olevaan vaivaan. Monta vuotta minusta on tuntunut siltä että läheiseni vain lipsuvat käsistäni enkä pysty tekemään mitään heitä auttaakseen. Nyt stressaan viimeisen jäljellä olevan läheisen puolesta, enkä koskaan palautunut enää normaalikuntoon tämän viimeisimmän menetyksen jälkeen. Siitä on nyt pari vuotta, ja edelleen tuntuu siltä että vain kellun tässä maailmassa, mikään ei tunnu oikein todelliseltakaan enää.

En tiennyt, että resilienssi voisi olla näin huono, ottaen huomioon että lapsuuteni oli ihan oikeasti todella hyvä ja turvallinen.

Haluaisin vain tietää, voiko tällaisessa tapauksessa edes olla kyseessä PTSD, koska tulkitsen aika monen aihetta käsittelevän kirjoituksen niin, että ei voi olla.

Psykiatrilta en saanut apua. Olisin halunnut lähetteen terapiaan, mutta psykiatri olisi mieluummin keksinyt minulle omien sanojensa mukaan "jotain lääkitystä". Eikä häntä tuntunut minun tilanteeni edes kiinnostavan, hän vain fiksoitui siihen, että "olisikos sulla ehkä jotain Aspergeriin viittaavaa".

Vaikea sanoa. Onko sinulla ptsd:lle tyypillisiä takaumia, eli että traumaattinen kokemus ikään kuin eletään uudelleen ja uudelleen, tuoksuineen/hajuineen ja tuntemuksineen, ja että joku juttu näitä sitten triggeröi?

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa. Onko sinulla ptsd:lle tyypillisiä takaumia, eli että traumaattinen kokemus ikään kuin eletään uudelleen ja uudelleen, tuoksuineen/hajuineen ja tuntemuksineen, ja että joku juttu näitä sitten triggeröi?

Jos tarkoitat minua (71), niin on kyllä. No, tuoksuista en tiedä, mutta muuten kyllä on vahvoja takaumia. Jos vaikka luen jutun kuolemansairaista ihmisistä tai näen telkkarissa jotain saattohoidosta, romahdan ihan täysin.