Te joilla ollut traumaattinen lapsuus tms. ja traumattisia asioita tapahtunut/todettu traumaattinen stressihäiriö

Olen 30 enkä ole saanut elämässä aikaan mitään. Opiskelen vasta nyt ensimmäiseen ammattiini, takana vain peruskoulun oppimäärä ja lukiota suunnilleen puolet kursseista, koskaan en tullut ylioppilaaksi (masennus yltyi siihen pisteeseen, että koulunkäynti oli mahdottomuus -> lukio vain "jäi"). En ole koskaan ollut oikeissa töissä, edes kesätöissä teininä, siis päivääkään. Ainoat kokemukset työelämästä nykyisen ammatin harjoittelupätkä ja TET peruskoulusta. Olen hyvin pieneltä paikkakunnalta, jossa ei ollut työmahdollisuuksia, kesätyöt jaettiin aina niille "paremman väen" lapsille vaikka kuinka niitä hain. Vanhemmat eivät minua opiskeluissa tai työnhaussa koskaan edes opastaneet saati auttaneet, pitivät menetettynä tapauksena jo silloin.

Traumani on jo melko varhaisesta lapsuudesta. Alkoholismia, in.sestiä (piste siltä varalta, että tämä sana on palstalla sensuurissa) minulle tehtynä (ainut tytär, katsos). Tajusin jo lapsena olevani tavallaan muista erillinen. Se kävi hyvin selväksi jo ala-asteella, jossa tulin kiusatuksi. Olin liian "tossu" jo silloin. Tossuksi jo kotona lytätty, peloteltu. Koulussa meni muuten ihan hyvin, joissain aineissa olin jopa lahjakas. Mutta ne muut... en ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään. Ei ystäviä, ei tuttuja, ainut ystävä mieheni (ensimmäinen seurustelukumppanini, varmaan myös viimeiseni, ihme että hänkään elämääni löytyi). Diagnosoitu ptsd, toistuva vakava masennus ja dissosiaatiohäiriötäkin epäilty.

Nolottaa olla niin ikäisistään jäljissä, mutta olin jo lapsena. Uskon ja tiedän, että hoitamattomat traumani tekivät minusta tällaisen. Terapiaa minulle myönnettiin vastikään, vapaata traumaterapeuttia en ole löytänyt, ovat aika kiven alla. Eräästä haluaisin melkein varoittaa, kävin pari kertaa ja paljastui todella tökeröksi ihmiseksi, en odottanut sellaista traumoihin perehtyneeltä psykoterapeutilta. Tiedän, ettei terapeutti ole mikään kaveri, kuten minulle jo pilkallisesti huomautettiin, mutta perus empatiakyky ei kai liikaa vaadittu? Hiljaa oli kaiken lisäksi suurimman osan ajasta. Koin oloni yhtä ahdistuneeksi ja tuomituksi kuin aina sosiaalisessa kanssakäymisessä muutenkin. En voinut jatkaa hänen kanssaan ja nyt taas terapeuttia etsimässä...

Surullista miten ihmiset ei hae itselleen apua vaan siirtävät oman pahan olonsa lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin myös samaa yllä kirjoittaneelle äidille, joka haluat neuvoja tyttäresi suhteen, että hae itsellesi apua. Oma äitini esimerkiksi joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ei koskaan hakenut apua mistään. Äitini purki selkeästi pahaa oloaan minuun, vaikkei sitä tarkoituksella tehnyt. Jollakin tavalla tuo trauma häilyi taustalla kuitenkin. Jossain vaiheessa äitini alkoi ikäänkuin pitää minua kuuntelijana ja jonkinlaisena terapeuttina näiden asioiden kanssa. Ja itselleni oli aikuisuuden kynnykselläkin todella ahdistavaa, että äitini kertoi minulle hyvinkin yksityiskohtaisesti hyväksikäyttökokemuksistaan ja ikäänkuin siirsi taakkaa myös minulle. Apua ei hakenut vaan toitotti vaan kuinka ei hän itsestään niin välitä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin. Tajuamatta kuitenkaan sitä, että jollei itse hae apua, myös lapset kärsivät.

Niin, tiedän että pitäisi mennä lääkäriin mutta pelkään liikaa että romahdan täysin jos sen teen. Olen liian paljon vartijana juuri nyt että voisin antaa sen tapahtua. Uskon että saamastamme perheterapiasta on minullekin apua, ja takaan etten siirrä omia ongelmiani lapsilleni. Olen kuin Johanna Kurkelan "Ingrid". Hymyilen, olen reipas, iloinen ja empaattinen, teen työni, leikin lasten kanssa ja pidän heistä todistetusti hyvää huolta (tästä löytyy ihan lausuntoja, olen näyttöni antanut). Yleensä pelko ja ahdistus valtaavatkin mieleni vasta kun jään yksin, lasten nukkuessa tai ns."vapaailtoinani".

Ihan mielenkiinnosta, onko kenellekään muulle traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsineelle tullut lopulta halu mennä sinne, mikä eniten siitä traumasta muistuttaa...?

Yksi paikka eniten maailmassa muistuttaa siitä traumasta. Vuosia olen vältellyt näkemästä sitä paikkaa, muistelemasta tai edes puhumasta (painajaisissa olen tosin siellä usein. Pitkään niissä unissa etsin sieltä jotain. Nykyään niissä unissa tiedän olevani unessa, ja odottelen vain heräävän).

Nyt viime aikoina on tullut ajatus, että haluan mennä sinne. En vaan tiedä, kuinka fiksu ajatus se sitten on.

Tapahtumista on jo n. 15 vuotta, ettei ihan tuore trauma ole.

Miten se on ilmennyt/ilmenee teidän elämässä?

Ilmeni masennus- ja ahdistusoireina, syömishäiriöinä, unettomuutena, paniikkikohtauksina, dissosiaatio-oireina, epävakautena ja päihdeongelmina. Enää ei mitenkään.

Millainen elämä teillä on ollut/on nyt?

On ollut vaikeaa, sekä mulle että läheisille. Nykyään hyvää ja tasapainoista.

Milloin tajusitte, että asiat johtuu traumasta?

Noin viisi vuotta psykiatriseen hoitoon hakeutumisen jälkeen. Traumatisaation syy on se että toinen vanhempani on psykopaatti. Paranin kymmenen vuotta hoidon aloittamisesta.

Eka aikuisiän iso trauma tapahtui noin 6 vuotta sitten. Silmänräpäyksessä tapahtunut tilanne katkaisi elämäni kahtia, ennen traumaa ja sen jälkeen. Tilanne uhkasi perhettäni eikä uhka väistynyt ennen kuin viime talvena nämä perheenjäseneni kuolivat. Nyt ei enää tarvitse pelätä heidän puolestaan. Pahin  on tapahtunut.

Kun trauma tapahtui, jouduin shokkitilaan eikä se ole loppunut ikinä sen jälkeen. Elän jatkuvassa taistele ja pakene tilassa. Yöunet menneet samoin kaikki kyky nauttia elämästä. Mikään ei tunnu hyvälle tai kivalle, olotila on vain helvetillinen tai kauhea. Opamox auttaa hetkeksi, samoin liikunta. Kuvailen monesti tilaani siten, että kuvittele että sinut on säikäytetty pahanpäiväisesti, suonissa kohisee adrenaliini ja sydän hakkaa, mutta se menee ohi hetken kuluttua. Minulla tuo on jäänyt päälle.

Eka psykiatrini puhui traumaperäisestä stressihäiriöstä mutta muut myöhemmät eivät ole diagnosoineetsitä.

Tuon 6 vuotta sitten tapahtuneen jälkeen on tapahtunut useita muita traumaattisia tilanteita joissa muiden perheenjäsenten henki tai terveys on ollut vaarassa, samoin itse olen sairastunut kahdesti pahasti, ensin ei niin vakavaan sairauteen mutta joka vaati 2 vuoden ajan kidutuksellisia hoitoja ja leikkauksia. Uusinpana on syöpä. 

Yksi perheenjäsen on enää jäljellä tosin muistisairauden muuttamana, muut olen menettänyt joko kuolemalle tai muuten, esim. uskonlahkon aivopesun vuoksi, siskoni muuttui täysin tunnistamattomaksi ihmiseksi ja hylkäsi meidät.

Mulla on myös lapsuudesta ja nuoruudesta vaikeita kokemuksia, alkoholiperhe, äidin kuolema humalatilan vuoksi onnettomuudessa, seksuaalista hyväksikäyttöä teini-iässä ja oikeastaan jo 3-vuotiaana lievästi. Mutta nämä aiheuttivat masennusta ja pahaa oloa, ei niinkään samanlaista traumatilaa kuin tuo 6 vuotta sitten tapahtunut.

Olen käynyt läpi kognitiivisen terapian mutta se ei traumoihin auttanut, seuraavaksi toivon pääseväni traumaterapiaan. Olen ollut vuosia sairaslomalla mutta syöpähoitojen jälkeen alkaisi ammatillinen kuntoutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle traumaattisesta lapsuudesta kehittyi persoonallisuuden dissosiaatiohäiriö.

Se on vaikuttanut koko elämääni eli käytännössä pilannut sen. Olen vasta keski-iässä päässyt tästä perille. Nuorempana ongelmiani pidettiin ihan muusta johtuvina, kun pöllöt psykiatrit eivät tajunneet kysellä mitään taustoja. Tai eivät sitten ymmärtäneet, miten isosti lapsuuden tapahtumat vaikuttivat psyykeni muovautumiseen.

Oletko työelämässä? Itselläni myös dissosiaatiohäiriö, jota ei terapiallakaan ole saatu kuriin. 

En, enää pitkään aikaan. Jouduin eläkkeelle kolmekymppisenä. Dg tosin masennus, mutta sehän on ihan sekundaarinen ongelma. Disso on tullut esille vasta viime aikoina. Silloin kun minua diagnosoitiin, ei tiedetty/älytty traumojen merkitystä. Minun olisi pitänyt itse osata syöttää asiat psykiatrille. Mutta eihän pahasti vammautunut asiakas osaa ja tiedosta syitä tilaansa. Se olisi ollut ammattilaisen tehtävä. :( Mutta eivät siis osanneet kaivaa esiin niitä olennaisia asioita, mistä ongelmani juonsivat. Puututtiin vain senhetkisiin oireisiin. Minähän olin hyvä myös potilaana, joka oli kumminkin dissopersoona, eikä minä itse. .Ja olinhan onnistunut opiskelemaan itselleni loppututkinnon. Mutta minua ei persoonana ollut koskaan olemassa. Ei minkäänlaista integriteettiä. Olin aina se/sellainen, minkä tilanne vaati, kaneleontti. Olin näkymätön ja olematon myös itselleni.

Kertoisitko, mitä disson ilmentymiä käytännössä pidät eniten elämääsi haittaavina?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin myös samaa yllä kirjoittaneelle äidille, joka haluat neuvoja tyttäresi suhteen, että hae itsellesi apua. Oma äitini esimerkiksi joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ei koskaan hakenut apua mistään. Äitini purki selkeästi pahaa oloaan minuun, vaikkei sitä tarkoituksella tehnyt. Jollakin tavalla tuo trauma häilyi taustalla kuitenkin. Jossain vaiheessa äitini alkoi ikäänkuin pitää minua kuuntelijana ja jonkinlaisena terapeuttina näiden asioiden kanssa. Ja itselleni oli aikuisuuden kynnykselläkin todella ahdistavaa, että äitini kertoi minulle hyvinkin yksityiskohtaisesti hyväksikäyttökokemuksistaan ja ikäänkuin siirsi taakkaa myös minulle. Apua ei hakenut vaan toitotti vaan kuinka ei hän itsestään niin välitä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin. Tajuamatta kuitenkaan sitä, että jollei itse hae apua, myös lapset kärsivät.

Niin, tiedän että pitäisi mennä lääkäriin mutta pelkään liikaa että romahdan täysin jos sen teen. Olen liian paljon vartijana juuri nyt että voisin antaa sen tapahtua. Uskon että saamastamme perheterapiasta on minullekin apua, ja takaan etten siirrä omia ongelmiani lapsilleni. Olen kuin Johanna Kurkelan "Ingrid". Hymyilen, olen reipas, iloinen ja empaattinen, teen työni, leikin lasten kanssa ja pidän heistä todistetusti hyvää huolta (tästä löytyy ihan lausuntoja, olen näyttöni antanut). Yleensä pelko ja ahdistus valtaavatkin mieleni vasta kun jään yksin, lasten nukkuessa tai ns."vapaailtoinani".

Anteeksi suoruuteni, mutta sokea olet jos kuvittelet, että voit sen jotenkin taata. Uskon, että pidät lapsistasi hyvää huolta siinä määrin kuin tätä asiaa on ulkopuolisten taholta mahdollista mitata. Mutta tunteesi ja reaktiosi erilaisiin asioihin, jotka lapsesi aistivat vaikka yrittäisit ne peittää, siirtyvät heille alitajuisesti niin kauan kuin et ole hoitanut traumojasi kuntoon.

Minusta ja veljestänikin on pidetty aina näennäisen hyvää huolta, ja meillä on kummallakin ollut pitkä tie sen selvittämisessä, miksi silti voimme ja pärjäämme niin huonosti nyt aikuisina. Vasta viime vuosina asia on alkanut avautua. Äidille on niin raskasta myöntää marttyyriutensa jättämät jäljet (sitähän se on: "Pärjään ja olen hyvä äiti vaikka olen kärsinyt näin paljon", suorittamisella ja sietämisellä pätemistä, joka on siirtynyt meille lapsillekin), että hän menee varmaan hautaan ennemmin kuin terapiaan. Terapiaa hän pitää jonkinlaisena rangaistuksena, jolla häneltä vietäisiin tuo outo pärjääjän viitta hartioilta. 

Ymmärrän että sinulla voi olla päällä tilanne, jossa et saa romahtaa etkä voi antaa itsellesi tilaa käsitellä asioitasi, mutta kehotan sinua korjaamaan asian heti kun suinkin mahdollista. Lastesi vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin myös samaa yllä kirjoittaneelle äidille, joka haluat neuvoja tyttäresi suhteen, että hae itsellesi apua. Oma äitini esimerkiksi joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ei koskaan hakenut apua mistään. Äitini purki selkeästi pahaa oloaan minuun, vaikkei sitä tarkoituksella tehnyt. Jollakin tavalla tuo trauma häilyi taustalla kuitenkin. Jossain vaiheessa äitini alkoi ikäänkuin pitää minua kuuntelijana ja jonkinlaisena terapeuttina näiden asioiden kanssa. Ja itselleni oli aikuisuuden kynnykselläkin todella ahdistavaa, että äitini kertoi minulle hyvinkin yksityiskohtaisesti hyväksikäyttökokemuksistaan ja ikäänkuin siirsi taakkaa myös minulle. Apua ei hakenut vaan toitotti vaan kuinka ei hän itsestään niin välitä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin. Tajuamatta kuitenkaan sitä, että jollei itse hae apua, myös lapset kärsivät.

Niin, tiedän että pitäisi mennä lääkäriin mutta pelkään liikaa että romahdan täysin jos sen teen. Olen liian paljon vartijana juuri nyt että voisin antaa sen tapahtua. Uskon että saamastamme perheterapiasta on minullekin apua, ja takaan etten siirrä omia ongelmiani lapsilleni. Olen kuin Johanna Kurkelan "Ingrid". Hymyilen, olen reipas, iloinen ja empaattinen, teen työni, leikin lasten kanssa ja pidän heistä todistetusti hyvää huolta (tästä löytyy ihan lausuntoja, olen näyttöni antanut). Yleensä pelko ja ahdistus valtaavatkin mieleni vasta kun jään yksin, lasten nukkuessa tai ns."vapaailtoinani".

Anteeksi suoruuteni, mutta sokea olet jos kuvittelet, että voit sen jotenkin taata. Uskon, että pidät lapsistasi hyvää huolta siinä määrin kuin tätä asiaa on ulkopuolisten taholta mahdollista mitata. Mutta tunteesi ja reaktiosi erilaisiin asioihin, jotka lapsesi aistivat vaikka yrittäisit ne peittää, siirtyvät heille alitajuisesti niin kauan kuin et ole hoitanut traumojasi kuntoon.

Minusta ja veljestänikin on pidetty aina näennäisen hyvää huolta, ja meillä on kummallakin ollut pitkä tie sen selvittämisessä, miksi silti voimme ja pärjäämme niin huonosti nyt aikuisina. Vasta viime vuosina asia on alkanut avautua. Äidille on niin raskasta myöntää marttyyriutensa jättämät jäljet (sitähän se on: "Pärjään ja olen hyvä äiti vaikka olen kärsinyt näin paljon", suorittamisella ja sietämisellä pätemistä, joka on siirtynyt meille lapsillekin), että hän menee varmaan hautaan ennemmin kuin terapiaan. Terapiaa hän pitää jonkinlaisena rangaistuksena, jolla häneltä vietäisiin tuo outo pärjääjän viitta hartioilta. 

Ymmärrän että sinulla voi olla päällä tilanne, jossa et saa romahtaa etkä voi antaa itsellesi tilaa käsitellä asioitasi, mutta kehotan sinua korjaamaan asian heti kun suinkin mahdollista. Lastesi vuoksi.

Lisään tähän vielä, että ainakin omista ongelmistani osa johtuu siitä, että en ole kokenut että saan voida huonosti tai näyttää heikkouttani vanhempien silmissä, koska se olisi ollut äidille niin raskasta ja hän olisi syyttänyt siitä itseään. Koska halusin suojella äitiäni mielipahalta, olen jo pienenä lapsena (alkaen 4-vuotiaasta) luopunut omasta hyvinvoinnistani ja tarpeistani, ja opetellut tulemaan toimeen emotionaalisesti yksikseni, jotta äidin ei olisi tarvinnut minua lohduttaa tai kokea olevansa epäonnistunut äiti, kun minulla on jokin mielipaha.

Tämähän siis on ihan kieroutunut kuvio, johon olen kasvanut juuri siitä syystä että äiti on ollut liian kiinnostunut minun voinnistani ja liian vähän kiinnostunut omastaan. Olen ollut ikään kuin jatkuvan tarkkailun alaisena ja kokenut paineita siitä ettei minulle vain satu mitään. Äitini ei tästä ole ollut tietoinen, vaan kuvittelee varmasti olleensa hyvä ja huolehtiva vanhempi, ja kyllä hän on monella tavalla sellainen ollutkin. Mutta samaan aikaan hänen ylihuolehtimisensa on saanut minut piilottamaan oman pahoinvointini, mikä on johtanut pahoinvoinnin syvenemiseen vuosien ajan. En myöskään vielä nyt nelikymppisenäkään osaa täysin huolehtia itsestäni ja puolustaa oikeuksiani. En ole saanut äidiltäni siihen esimerkkiä, kun hän itse uhrasi kaiken muiden ihmisten (lastensa) hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin myös samaa yllä kirjoittaneelle äidille, joka haluat neuvoja tyttäresi suhteen, että hae itsellesi apua. Oma äitini esimerkiksi joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ei koskaan hakenut apua mistään. Äitini purki selkeästi pahaa oloaan minuun, vaikkei sitä tarkoituksella tehnyt. Jollakin tavalla tuo trauma häilyi taustalla kuitenkin. Jossain vaiheessa äitini alkoi ikäänkuin pitää minua kuuntelijana ja jonkinlaisena terapeuttina näiden asioiden kanssa. Ja itselleni oli aikuisuuden kynnykselläkin todella ahdistavaa, että äitini kertoi minulle hyvinkin yksityiskohtaisesti hyväksikäyttökokemuksistaan ja ikäänkuin siirsi taakkaa myös minulle. Apua ei hakenut vaan toitotti vaan kuinka ei hän itsestään niin välitä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin. Tajuamatta kuitenkaan sitä, että jollei itse hae apua, myös lapset kärsivät.

Niin, tiedän että pitäisi mennä lääkäriin mutta pelkään liikaa että romahdan täysin jos sen teen. Olen liian paljon vartijana juuri nyt että voisin antaa sen tapahtua. Uskon että saamastamme perheterapiasta on minullekin apua, ja takaan etten siirrä omia ongelmiani lapsilleni. Olen kuin Johanna Kurkelan "Ingrid". Hymyilen, olen reipas, iloinen ja empaattinen, teen työni, leikin lasten kanssa ja pidän heistä todistetusti hyvää huolta (tästä löytyy ihan lausuntoja, olen näyttöni antanut). Yleensä pelko ja ahdistus valtaavatkin mieleni vasta kun jään yksin, lasten nukkuessa tai ns."vapaailtoinani".

Anteeksi suoruuteni, mutta sokea olet jos kuvittelet, että voit sen jotenkin taata. Uskon, että pidät lapsistasi hyvää huolta siinä määrin kuin tätä asiaa on ulkopuolisten taholta mahdollista mitata. Mutta tunteesi ja reaktiosi erilaisiin asioihin, jotka lapsesi aistivat vaikka yrittäisit ne peittää, siirtyvät heille alitajuisesti niin kauan kuin et ole hoitanut traumojasi kuntoon.

Minusta ja veljestänikin on pidetty aina näennäisen hyvää huolta, ja meillä on kummallakin ollut pitkä tie sen selvittämisessä, miksi silti voimme ja pärjäämme niin huonosti nyt aikuisina. Vasta viime vuosina asia on alkanut avautua. Äidille on niin raskasta myöntää marttyyriutensa jättämät jäljet (sitähän se on: "Pärjään ja olen hyvä äiti vaikka olen kärsinyt näin paljon", suorittamisella ja sietämisellä pätemistä, joka on siirtynyt meille lapsillekin), että hän menee varmaan hautaan ennemmin kuin terapiaan. Terapiaa hän pitää jonkinlaisena rangaistuksena, jolla häneltä vietäisiin tuo outo pärjääjän viitta hartioilta. 

Ymmärrän että sinulla voi olla päällä tilanne, jossa et saa romahtaa etkä voi antaa itsellesi tilaa käsitellä asioitasi, mutta kehotan sinua korjaamaan asian heti kun suinkin mahdollista. Lastesi vuoksi.

Minä tavallaan ymmärrän tämän. Traumatisoitunut ei välttämättä reagoi esim. lasten tunteisiin ja tarpeisiin aidon empaattisesti, vaan hän saattaa reagoida esimerkiksi enemmänkin itse kuvittelemaansa tunnetilaan tai tarpeeseen.

Oma mummoni oli tällainen, ja sotalapsena taatusti jollain tasolla traumatisoitunut. Jos vaikkapa kieltäydyin jostain/en halunnut syödä tai tehdä jotain/olin hetken ajatuksissani, niin mummoni alkoi keksiä minulle tunteita ja tarpeita joita minulla ei ollut. Esim. voi reppana olet varmasti kipeä tai sinullahan on paha mieli yms. Hyvin usein hän projisoi omat tunteet minulle. Esim. hän itse jännitti jotain menoa ja alkoi puhumaan minulle että sinuahan jännittää kovasti, voi raukkaa. Joku voi nyt ajatella että no eihän se mummo sinua niin hyvin tuntenut että varmaan ihan normaalia mummon virhearviointia, mutta mummoni siis hoiti minua päivittäin ja kyllä sain osani - hän tavallaan manipuloi minua ymmärtämättä sitä itse ollenkaan. Jäljet jäivät esimerkiksi itsetuntoon, koin aina olevani huonompi ja jotenkin erilainen kuin muut lapset, koska mummo tavallaan kokoajan loi minulle kuvaa itsestäni etten pärjää toisten kanssa. Tätä on todella vaikeaa selittää muille ja sen voi ymmärtää varmasti vain toinen saman kokenut ja oivaltanut.

Ja ihan hyvä nyrkkisääntö lienee sekin, että jos tukahduttaa jatkuvasti omia tunteita, niin kyllä silloin väistämättä on myös vaikeaa havaita ja tulkita toisten tunteita sekä vastaanottaa niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini pn narsisti ja olen joutunut olemaan hirveän valpas pienestä lähtien. Jossain vaiheessa vaivuin lapsen tasolle jos kohtasin samanlaisen tilanteen kuin lapsena. Olin hätääntynyt.

Nyt olen toipunut ja oppinut pärjäämään. Terapia auttoi.

Ihana kuulla, että olet toipunut! Milloin/miten tajusit hakeutua terapiaan? Minun isäni on myös narsisti ja alkoholisti. Epäilen myös, että olen traumatisoitunut. Ap

Masennuksen hoidosta se alkoi. Siitä alkoi itseni ymmärtäminen.

Terapia oli välillä tosi rankkaa ja lääkitystä nostettiin, että jaksoin. Tajusin, että en ole viallinen vaan minua on kohdeltu väärin. Tämän sisäistäminen kesti.

Nyt menee hyvin. Olen töissä ja perheellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin myös samaa yllä kirjoittaneelle äidille, joka haluat neuvoja tyttäresi suhteen, että hae itsellesi apua. Oma äitini esimerkiksi joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ei koskaan hakenut apua mistään. Äitini purki selkeästi pahaa oloaan minuun, vaikkei sitä tarkoituksella tehnyt. Jollakin tavalla tuo trauma häilyi taustalla kuitenkin. Jossain vaiheessa äitini alkoi ikäänkuin pitää minua kuuntelijana ja jonkinlaisena terapeuttina näiden asioiden kanssa. Ja itselleni oli aikuisuuden kynnykselläkin todella ahdistavaa, että äitini kertoi minulle hyvinkin yksityiskohtaisesti hyväksikäyttökokemuksistaan ja ikäänkuin siirsi taakkaa myös minulle. Apua ei hakenut vaan toitotti vaan kuinka ei hän itsestään niin välitä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin. Tajuamatta kuitenkaan sitä, että jollei itse hae apua, myös lapset kärsivät.

Niin, tiedän että pitäisi mennä lääkäriin mutta pelkään liikaa että romahdan täysin jos sen teen. Olen liian paljon vartijana juuri nyt että voisin antaa sen tapahtua. Uskon että saamastamme perheterapiasta on minullekin apua, ja takaan etten siirrä omia ongelmiani lapsilleni. Olen kuin Johanna Kurkelan "Ingrid". Hymyilen, olen reipas, iloinen ja empaattinen, teen työni, leikin lasten kanssa ja pidän heistä todistetusti hyvää huolta (tästä löytyy ihan lausuntoja, olen näyttöni antanut). Yleensä pelko ja ahdistus valtaavatkin mieleni vasta kun jään yksin, lasten nukkuessa tai ns."vapaailtoinani".

Anteeksi suoruuteni, mutta sokea olet jos kuvittelet, että voit sen jotenkin taata. Uskon, että pidät lapsistasi hyvää huolta siinä määrin kuin tätä asiaa on ulkopuolisten taholta mahdollista mitata. Mutta tunteesi ja reaktiosi erilaisiin asioihin, jotka lapsesi aistivat vaikka yrittäisit ne peittää, siirtyvät heille alitajuisesti niin kauan kuin et ole hoitanut traumojasi kuntoon.

Minusta ja veljestänikin on pidetty aina näennäisen hyvää huolta, ja meillä on kummallakin ollut pitkä tie sen selvittämisessä, miksi silti voimme ja pärjäämme niin huonosti nyt aikuisina. Vasta viime vuosina asia on alkanut avautua. Äidille on niin raskasta myöntää marttyyriutensa jättämät jäljet (sitähän se on: "Pärjään ja olen hyvä äiti vaikka olen kärsinyt näin paljon", suorittamisella ja sietämisellä pätemistä, joka on siirtynyt meille lapsillekin), että hän menee varmaan hautaan ennemmin kuin terapiaan. Terapiaa hän pitää jonkinlaisena rangaistuksena, jolla häneltä vietäisiin tuo outo pärjääjän viitta hartioilta. 

Ymmärrän että sinulla voi olla päällä tilanne, jossa et saa romahtaa etkä voi antaa itsellesi tilaa käsitellä asioitasi, mutta kehotan sinua korjaamaan asian heti kun suinkin mahdollista. Lastesi vuoksi.

Minä tavallaan ymmärrän tämän. Traumatisoitunut ei välttämättä reagoi esim. lasten tunteisiin ja tarpeisiin aidon empaattisesti, vaan hän saattaa reagoida esimerkiksi enemmänkin itse kuvittelemaansa tunnetilaan tai tarpeeseen.

Oma mummoni oli tällainen, ja sotalapsena taatusti jollain tasolla traumatisoitunut. Jos vaikkapa kieltäydyin jostain/en halunnut syödä tai tehdä jotain/olin hetken ajatuksissani, niin mummoni alkoi keksiä minulle tunteita ja tarpeita joita minulla ei ollut. Esim. voi reppana olet varmasti kipeä tai sinullahan on paha mieli yms. Hyvin usein hän projisoi omat tunteet minulle. Esim. hän itse jännitti jotain menoa ja alkoi puhumaan minulle että sinuahan jännittää kovasti, voi raukkaa. Joku voi nyt ajatella että no eihän se mummo sinua niin hyvin tuntenut että varmaan ihan normaalia mummon virhearviointia, mutta mummoni siis hoiti minua päivittäin ja kyllä sain osani - hän tavallaan manipuloi minua ymmärtämättä sitä itse ollenkaan. Jäljet jäivät esimerkiksi itsetuntoon, koin aina olevani huonompi ja jotenkin erilainen kuin muut lapset, koska mummo tavallaan kokoajan loi minulle kuvaa itsestäni etten pärjää toisten kanssa. Tätä on todella vaikeaa selittää muille ja sen voi ymmärtää varmasti vain toinen saman kokenut ja oivaltanut.

Ja ihan hyvä nyrkkisääntö lienee sekin, että jos tukahduttaa jatkuvasti omia tunteita, niin kyllä silloin väistämättä on myös vaikeaa havaita ja tulkita toisten tunteita sekä vastaanottaa niitä.

Todella osuvasti kuvailit tätä dynamiikkaa! Jotain tällaista, vaikka hieman erilaisella kulmalla, on myös minun ja äitini välillä, yhä edelleen nyt kun olen aikuinen. Minua ei ole kotonani nähty sellaisena kuin oikeasti olen, vaan jonkinlaisena outona kopiona äidistäni. Satun olemaan oikeasti hyvinkin erilainen ihminen kuin äitini, joten tästä on tullut paljon vahinkoa, koska opin ajattelemaan että ei ole ok olla sellainen kuin olen, vaan pitäisi olla ja reagoida niin kuin äiti kertoo. 

Olen loputtoman onnellinen siitä, että satuin aikuisena tapaamaan miehen joka näki minut todella, ja teki suhteemme aikana osan siitä työstä, joka äidiltäni jäi tekemättä. Mies sanoitti minulle aitoja tunteitani ja kannusti minua etsimään ja löytämään asioita, joista nautin ja jotka auttavat minua voimaan hyvin. Hän kyseli ja kuunteli, kun kerroin itsestäni, painoi muistiin kaiken kertomani, ja muodosti siitä johdonmukaista kuvaa, jonka tunsin omakseni. Olemme sittemmin eronneet, mutta olen edelleen tälle miehelle kiitollinen siitä, miten hän paransi minua. Tämän prosessin lopputuloksena olen alkanut uskoa, että minäkin saan olla onnellinen ja voida hyvin, ja uskaltanut lopulta aloittaa myös terapian.

t. 19

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa tämä aihe myös, mutta hiukan eri näkökulmasta. Meillä sattui taannoin ikäviä ja nyttemmin 7-vuotiaalla tyttärelläni on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö. Te jotka olette kokeneet saman kertokaa miten voisin äitinä auttaa tytärtäni parhaimmalla mahdollisella tavalla? Voiko siitä ikinä kokonaan parantua? Käymme toki terapiassa, ja nyt puolentoista vuoden jälkeen ihan pahin on ehkä ohitettu mutta oireita edelleen on paljonkin. Itselläni ei ole diagnosoitu mitään, mutta todennäköisesti sama vaiva, sillä oirekuva täsmää ja olinhan se, jolle nuo kamalat tapahtumat varsinaisesti tapahtuivat - tyttäreni joutui epäonnekseen todistajaksi. En kuitenkaan halua mennä lääkäriin, joten yritän pärjätä ja keskityn tyttäreni hyvinvointiin.

Mene nyt kuitenkin lääkäriin ja hoida itsesi. Se auttaa lastasi!

Jos jostain syystä et saa itseäsi lääkärille, niin kirjoita vaikka ihan kaunokirjoituksella (se aktivoi aivoja hyvällä tavalla) kokemuksestasi, miten sen koit, lohduta myös itseäsi. Sitten hävität paperin ettei lapsi sitä löydä. Toista.

Maalaa, piirrä samoin teemoin. Tanssi, laula.

Kävin aikoinani kolme kertaa traumaterapeutilla, mutta se ei minusta eronnut mitenkään tavallisesta psykologista. Yhtä tyhjän kanssa koko juttu, mutta tulipa kokeiltua. Ehkä parempiakin on olemassa...

Vierailija kirjoitti:

Itselläni lapsuudessa ollut henkistä väkivaltaa ja olen joutunut seuraamaan äitini ja hänen vaihtuvien miesystävien fyysisesti väkivaltaisia tappeluja ja äitini itsemurhauhkauksia yms. Aikuisuudessa oikeastaan näkynyt niin, että jos joku korottaa ääntä tai käyttäytyy muuten vihaisesti, niin tämä aiheuttaa vahvan fyysisen reaktion eli sydän alkaa hakata ja tuntuu, etten pysty hengittää. Myös alkoholia paljon käyttävien ihmisten seurassa oleminen on aiheuttanut voimakasta ahdistumista ja muutenkin ylivarovaisuus kaikessa. En esim. uskalla pimeällä kävellä yksin ulkona juuri lainkaan, työpaikalta juoksen suunnilleen autolle jos olen iltavuorossa :’D sellaista yleistä epävarmuutta ja turvattomuutta. Mutta elämäni nykyisin on kuitenkin ihan hyvää, terapiasta jonkin verran olen apua saanut ja parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa elämä on tasaisen rauhallista ja luotettavaa.

Minulla vastaava, ja minuakin hakattiin + olen todistanut itsemurhayrityksiä, soittanut ambulanssia puoli kuolleelle äidilleni jne.

Mielenterveys-diagnooseja minulla ei ole. Huutamisesta en pidä. Väitän, että lähinnä taustani näkyy ihmissuhteissani. Inhoan sitä, kun mieheni juo itsensä humalaan. Hän ei ole pahapäinen, eikä ilkeä humalassa, mutta minä en pidä tästä ollenkaan, minua inhottaa ja etoo koko ihminen, kun hän on humalassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin myös samaa yllä kirjoittaneelle äidille, joka haluat neuvoja tyttäresi suhteen, että hae itsellesi apua. Oma äitini esimerkiksi joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ei koskaan hakenut apua mistään. Äitini purki selkeästi pahaa oloaan minuun, vaikkei sitä tarkoituksella tehnyt. Jollakin tavalla tuo trauma häilyi taustalla kuitenkin. Jossain vaiheessa äitini alkoi ikäänkuin pitää minua kuuntelijana ja jonkinlaisena terapeuttina näiden asioiden kanssa. Ja itselleni oli aikuisuuden kynnykselläkin todella ahdistavaa, että äitini kertoi minulle hyvinkin yksityiskohtaisesti hyväksikäyttökokemuksistaan ja ikäänkuin siirsi taakkaa myös minulle. Apua ei hakenut vaan toitotti vaan kuinka ei hän itsestään niin välitä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin. Tajuamatta kuitenkaan sitä, että jollei itse hae apua, myös lapset kärsivät.

Niin, tiedän että pitäisi mennä lääkäriin mutta pelkään liikaa että romahdan täysin jos sen teen. Olen liian paljon vartijana juuri nyt että voisin antaa sen tapahtua. Uskon että saamastamme perheterapiasta on minullekin apua, ja takaan etten siirrä omia ongelmiani lapsilleni. Olen kuin Johanna Kurkelan "Ingrid". Hymyilen, olen reipas, iloinen ja empaattinen, teen työni, leikin lasten kanssa ja pidän heistä todistetusti hyvää huolta (tästä löytyy ihan lausuntoja, olen näyttöni antanut). Yleensä pelko ja ahdistus valtaavatkin mieleni vasta kun jään yksin, lasten nukkuessa tai ns."vapaailtoinani".

Anteeksi suoruuteni, mutta sokea olet jos kuvittelet, että voit sen jotenkin taata. Uskon, että pidät lapsistasi hyvää huolta siinä määrin kuin tätä asiaa on ulkopuolisten taholta mahdollista mitata. Mutta tunteesi ja reaktiosi erilaisiin asioihin, jotka lapsesi aistivat vaikka yrittäisit ne peittää, siirtyvät heille alitajuisesti niin kauan kuin et ole hoitanut traumojasi kuntoon.

Minusta ja veljestänikin on pidetty aina näennäisen hyvää huolta, ja meillä on kummallakin ollut pitkä tie sen selvittämisessä, miksi silti voimme ja pärjäämme niin huonosti nyt aikuisina. Vasta viime vuosina asia on alkanut avautua. Äidille on niin raskasta myöntää marttyyriutensa jättämät jäljet (sitähän se on: "Pärjään ja olen hyvä äiti vaikka olen kärsinyt näin paljon", suorittamisella ja sietämisellä pätemistä, joka on siirtynyt meille lapsillekin), että hän menee varmaan hautaan ennemmin kuin terapiaan. Terapiaa hän pitää jonkinlaisena rangaistuksena, jolla häneltä vietäisiin tuo outo pärjääjän viitta hartioilta. 

Ymmärrän että sinulla voi olla päällä tilanne, jossa et saa romahtaa etkä voi antaa itsellesi tilaa käsitellä asioitasi, mutta kehotan sinua korjaamaan asian heti kun suinkin mahdollista. Lastesi vuoksi.

Juuri olin tulossa sanomaan samaa. Tuo teflon-pinta on juurikin pintaa, ja luullakseni keskityt hymyn ja hyvän olon näyttämoseen lapselle niin paljon, että se menee ylisuojelun puolelle.

Ystävälläni on hiukan vastaava tilanne, häneen itseensä sattui ja tytär traumatisoitui. Toimi samoin kuin sinä, eli juoksuttaa tytärtä terapiassa ja itselleen ei hae apua koska "ei tarvitse vaan pärjää".

Pystyt itse parhaiten tukemaan tytärtäsi kun hoidat itsesi kuntoon ja saat terapiasta lisäksi hyvät eväät tyttären haavojen hoitoon.

Tuo hymyilevän marttyyrin viitta ei pidemmän päälle aiheuta lapsessa muuta kuin ahdistusta, lapsi kokee että ei pääse tunnetasolla lähelle sinua ja luultavasti ottaa osan taakasta kantaakseen suojellakseen sinua.

Tee palvelus teille molemmille, ja mene hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Oho, taidan erota tässä ketjussa omien toimien osalta aika paljon.

Mun tausta on aika raflaava ja karmiva, mutta ehkä sen etuna on ollut se, että sen ansiosta olen saanut aina helposti apua. Oikeasti mun ei ole kuin tarvinnut kävellä terapiaan ja siinä se. Ja kun tapahtuneet asiat ovat olleet sen verran pahoja, niin oikeastaan ne on myös ollut helpompi kohdata. Olen siis pystynyt siivoamaan ns isolla luudalla, enkä sinänsä ole joutunut erottelemaan paljoa mitään. Esim näen, että alkoholistivanhempien kasvattamana voi olla paljon vaikeampaa rakentaa omaa elämää, sillä se sama vanhempi on voinut olla mitä kultaisin ja ihana, mutta sitten juomisen takia taas aivan toista ääripäätä. Monet asiat jäävät helposti häilymään ilmaan ja on vaikea erotella, että mikä oikeastaan on epätervettä/haitallista mallia ja mikä ei. Surullista on se, että alkoholismi on niin arkipäiväistä ja läheiset eivät sen tähden apua helpolla saa. 

Mutta se toinen eroavaisuus: mä olen aivan tiedostaen ja tarkoituksella puskenut itseäni sellaisiin tilanteisiin, missä traumat nousevat pintaan. Olen siis tietoisesti työskennellyt "uudelleen kirjoittamalla" tapahtumia, asioita, elementtejä ... jotta oikeastaan, ettei sitten joku tilanne, haju, asia ei hallitsemattomasti laukaise ahdistusta. En tarkoita, että hakeutuisin vaaraan, vaan pyrin kohtaamaan niitä tilanteita mitä normaalisti arjessa tulee ja on tullut vastaan. Joskus näitä on joutunut aika pienissä paloissa pureskelemaan. Joskus tilanteista on joutunut lähtemään, ainakin jos ei muuta, niin vähän haukkomaan henkeä ja kävelemään pari korttelia ympäri. (pieni vinkki: älkää sitten muuten kävelkö auton alle.)

Olen nyt noin neljäkymmentä ja elämä alkaa olla kunnossa, jopa siinä määrin, että tuntuu että tavallinen porukka painii isompien ongelmien kanssa kuin mitä minä nykyään. Ihmisen eloon kait liittyy aina tietty ongelmaisuus ja jossain vaiheessa totesin, että voin päästää irti traumataustatani. Ei nyt ihan kaikki voi johtua aina ja aina vain siitä traumataustasta. Joskus joku juttu voi olla hankala kohdattava ihan tavallisistakin syistä. Esimerkiksi, että puoliso ei tartu imuriin ja siitä koituva vetutus ei johdu traumasta, vaan ihan siitä, että kun saakeli se ei tartu imuriin. As simple as that. 

Härkää sarvista, sanon minä. Yksi elämä meillä jokaisella. 

 

Oliko sinulla kertatapahtuma? Vuosien kokemuksen jälkeen syntyy vähän erilainen cptsd. Minä ainakaan en ehdoin tahdoin hakeudu tilanteisiin, joissa elämäni tärkeimmät ihmiset hylkäävät ja jään yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oho, taidan erota tässä ketjussa omien toimien osalta aika paljon.

Mun tausta on aika raflaava ja karmiva, mutta ehkä sen etuna on ollut se, että sen ansiosta olen saanut aina helposti apua. Oikeasti mun ei ole kuin tarvinnut kävellä terapiaan ja siinä se. Ja kun tapahtuneet asiat ovat olleet sen verran pahoja, niin oikeastaan ne on myös ollut helpompi kohdata. Olen siis pystynyt siivoamaan ns isolla luudalla, enkä sinänsä ole joutunut erottelemaan paljoa mitään. Esim näen, että alkoholistivanhempien kasvattamana voi olla paljon vaikeampaa rakentaa omaa elämää, sillä se sama vanhempi on voinut olla mitä kultaisin ja ihana, mutta sitten juomisen takia taas aivan toista ääripäätä. Monet asiat jäävät helposti häilymään ilmaan ja on vaikea erotella, että mikä oikeastaan on epätervettä/haitallista mallia ja mikä ei. Surullista on se, että alkoholismi on niin arkipäiväistä ja läheiset eivät sen tähden apua helpolla saa. 

Mutta se toinen eroavaisuus: mä olen aivan tiedostaen ja tarkoituksella puskenut itseäni sellaisiin tilanteisiin, missä traumat nousevat pintaan. Olen siis tietoisesti työskennellyt "uudelleen kirjoittamalla" tapahtumia, asioita, elementtejä ... jotta oikeastaan, ettei sitten joku tilanne, haju, asia ei hallitsemattomasti laukaise ahdistusta. En tarkoita, että hakeutuisin vaaraan, vaan pyrin kohtaamaan niitä tilanteita mitä normaalisti arjessa tulee ja on tullut vastaan. Joskus näitä on joutunut aika pienissä paloissa pureskelemaan. Joskus tilanteista on joutunut lähtemään, ainakin jos ei muuta, niin vähän haukkomaan henkeä ja kävelemään pari korttelia ympäri. (pieni vinkki: älkää sitten muuten kävelkö auton alle.)

Olen nyt noin neljäkymmentä ja elämä alkaa olla kunnossa, jopa siinä määrin, että tuntuu että tavallinen porukka painii isompien ongelmien kanssa kuin mitä minä nykyään. Ihmisen eloon kait liittyy aina tietty ongelmaisuus ja jossain vaiheessa totesin, että voin päästää irti traumataustatani. Ei nyt ihan kaikki voi johtua aina ja aina vain siitä traumataustasta. Joskus joku juttu voi olla hankala kohdattava ihan tavallisistakin syistä. Esimerkiksi, että puoliso ei tartu imuriin ja siitä koituva vetutus ei johdu traumasta, vaan ihan siitä, että kun saakeli se ei tartu imuriin. As simple as that. 

Härkää sarvista, sanon minä. Yksi elämä meillä jokaisella. 

 

Oliko sinulla kertatapahtuma? Vuosien kokemuksen jälkeen syntyy vähän erilainen cptsd. Minä ainakaan en ehdoin tahdoin hakeudu tilanteisiin, joissa elämäni tärkeimmät ihmiset hylkäävät ja jään yksin.

Eihän tilanteisiin hakeutuminen sitä tarkoita, että sinut oikeasti hylätään ja että oikeasti jäät yksin. Vaan tässä tarkoitetaan sitä, että hakeudutaan tilanteisiin VAIKKA PELKÄÄT tulevasi hylätyksi ja pelkäät jääväsi yksin. Oikeasti sinua ei hylätä ja opit, että pelko ei tarkoita sitä, että pelko oikeasti toteutuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin myös samaa yllä kirjoittaneelle äidille, joka haluat neuvoja tyttäresi suhteen, että hae itsellesi apua. Oma äitini esimerkiksi joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ei koskaan hakenut apua mistään. Äitini purki selkeästi pahaa oloaan minuun, vaikkei sitä tarkoituksella tehnyt. Jollakin tavalla tuo trauma häilyi taustalla kuitenkin. Jossain vaiheessa äitini alkoi ikäänkuin pitää minua kuuntelijana ja jonkinlaisena terapeuttina näiden asioiden kanssa. Ja itselleni oli aikuisuuden kynnykselläkin todella ahdistavaa, että äitini kertoi minulle hyvinkin yksityiskohtaisesti hyväksikäyttökokemuksistaan ja ikäänkuin siirsi taakkaa myös minulle. Apua ei hakenut vaan toitotti vaan kuinka ei hän itsestään niin välitä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin. Tajuamatta kuitenkaan sitä, että jollei itse hae apua, myös lapset kärsivät.

Niin, tiedän että pitäisi mennä lääkäriin mutta pelkään liikaa että romahdan täysin jos sen teen. Olen liian paljon vartijana juuri nyt että voisin antaa sen tapahtua. Uskon että saamastamme perheterapiasta on minullekin apua, ja takaan etten siirrä omia ongelmiani lapsilleni. Olen kuin Johanna Kurkelan "Ingrid". Hymyilen, olen reipas, iloinen ja empaattinen, teen työni, leikin lasten kanssa ja pidän heistä todistetusti hyvää huolta (tästä löytyy ihan lausuntoja, olen näyttöni antanut). Yleensä pelko ja ahdistus valtaavatkin mieleni vasta kun jään yksin, lasten nukkuessa tai ns."vapaailtoinani".

Anteeksi suoruuteni, mutta sokea olet jos kuvittelet, että voit sen jotenkin taata. Uskon, että pidät lapsistasi hyvää huolta siinä määrin kuin tätä asiaa on ulkopuolisten taholta mahdollista mitata. Mutta tunteesi ja reaktiosi erilaisiin asioihin, jotka lapsesi aistivat vaikka yrittäisit ne peittää, siirtyvät heille alitajuisesti niin kauan kuin et ole hoitanut traumojasi kuntoon.

Minusta ja veljestänikin on pidetty aina näennäisen hyvää huolta, ja meillä on kummallakin ollut pitkä tie sen selvittämisessä, miksi silti voimme ja pärjäämme niin huonosti nyt aikuisina. Vasta viime vuosina asia on alkanut avautua. Äidille on niin raskasta myöntää marttyyriutensa jättämät jäljet (sitähän se on: "Pärjään ja olen hyvä äiti vaikka olen kärsinyt näin paljon", suorittamisella ja sietämisellä pätemistä, joka on siirtynyt meille lapsillekin), että hän menee varmaan hautaan ennemmin kuin terapiaan. Terapiaa hän pitää jonkinlaisena rangaistuksena, jolla häneltä vietäisiin tuo outo pärjääjän viitta hartioilta. 

Ymmärrän että sinulla voi olla päällä tilanne, jossa et saa romahtaa etkä voi antaa itsellesi tilaa käsitellä asioitasi, mutta kehotan sinua korjaamaan asian heti kun suinkin mahdollista. Lastesi vuoksi.

Juuri olin tulossa sanomaan samaa. Tuo teflon-pinta on juurikin pintaa, ja luullakseni keskityt hymyn ja hyvän olon näyttämoseen lapselle niin paljon, että se menee ylisuojelun puolelle.

Ystävälläni on hiukan vastaava tilanne, häneen itseensä sattui ja tytär traumatisoitui. Toimi samoin kuin sinä, eli juoksuttaa tytärtä terapiassa ja itselleen ei hae apua koska "ei tarvitse vaan pärjää".

Pystyt itse parhaiten tukemaan tytärtäsi kun hoidat itsesi kuntoon ja saat terapiasta lisäksi hyvät eväät tyttären haavojen hoitoon.

Tuo hymyilevän marttyyrin viitta ei pidemmän päälle aiheuta lapsessa muuta kuin ahdistusta, lapsi kokee että ei pääse tunnetasolla lähelle sinua ja luultavasti ottaa osan taakasta kantaakseen suojellakseen sinua.

Tee palvelus teille molemmille, ja mene hoitoon.

Tässä tämä dynamiikka täydellisesti kuvailtuna. En olisi itse osannut noin hyvin tiivistää. Voi kun oma äitini olisi hakenut ja saanut apua ajoissa!

t. Tällaisen äidin tytär

Näen jatkuvasti painajaisia. Välttelen kaikkialle menemistä, koska todella moni asia voi laukaista ahdistuskohtauksia. En voi seurustella, koska sama asia voi laukaista ahdistuskohtauksia. se on periaatteessa eristänyt minut kokonaan yhteiskunnasta.