Lue keskustelun säännöt.
Te joilla ollut traumaattinen lapsuus tms. ja traumattisia asioita tapahtunut/todettu traumaattinen stressihäiriö
23.09.2019 |
Miten se on ilmennyt/ilmenee teidän elämässä? Millainen elämä teillä on ollut/on nyt? Milloin tajusitte, että asiat johtuu traumasta?
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Eka aikuisiän iso trauma tapahtui noin 6 vuotta sitten. Silmänräpäyksessä tapahtunut tilanne katkaisi elämäni kahtia, ennen traumaa ja sen jälkeen. Tilanne uhkasi perhettäni eikä uhka väistynyt ennen kuin viime talvena nämä perheenjäseneni kuolivat. Nyt ei enää tarvitse pelätä heidän puolestaan. Pahin on tapahtunut.
Kun trauma tapahtui, jouduin shokkitilaan eikä se ole loppunut ikinä sen jälkeen. Elän jatkuvassa taistele ja pakene tilassa. Yöunet menneet samoin kaikki kyky nauttia elämästä. Mikään ei tunnu hyvälle tai kivalle, olotila on vain helvetillinen tai kauhea. Opamox auttaa hetkeksi, samoin liikunta. Kuvailen monesti tilaani siten, että kuvittele että sinut on säikäytetty pahanpäiväisesti, suonissa kohisee adrenaliini ja sydän hakkaa, mutta se menee ohi hetken kuluttua. Minulla tuo on jäänyt päälle.
Eka psykiatrini puhui traumaperäisestä stressihäiriöstä mutta muut myöhemmät eivät ole diagnosoineetsitä.
Tuon 6 vuotta sitten tapahtuneen jälkeen on tapahtunut useita muita traumaattisia tilanteita joissa muiden perheenjäsenten henki tai terveys on ollut vaarassa, samoin itse olen sairastunut kahdesti pahasti, ensin ei niin vakavaan sairauteen mutta joka vaati 2 vuoden ajan kidutuksellisia hoitoja ja leikkauksia. Uusinpana on syöpä.
Yksi perheenjäsen on enää jäljellä tosin muistisairauden muuttamana, muut olen menettänyt joko kuolemalle tai muuten, esim. uskonlahkon aivopesun vuoksi, siskoni muuttui täysin tunnistamattomaksi ihmiseksi ja hylkäsi meidät.
Mulla on myös lapsuudesta ja nuoruudesta vaikeita kokemuksia, alkoholiperhe, äidin kuolema humalatilan vuoksi onnettomuudessa, seksuaalista hyväksikäyttöä teini-iässä ja oikeastaan jo 3-vuotiaana lievästi. Mutta nämä aiheuttivat masennusta ja pahaa oloa, ei niinkään samanlaista traumatilaa kuin tuo 6 vuotta sitten tapahtunut.
Olen käynyt läpi kognitiivisen terapian mutta se ei traumoihin auttanut, seuraavaksi toivon pääseväni traumaterapiaan. Olen ollut vuosia sairaslomalla mutta syöpähoitojen jälkeen alkaisi ammatillinen kuntoutus.[/
Olen pahoillani. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Painajaisina, unettomuutena, paniikkikohtauksina, sitoutumiskammona, kroonisena ahdistuksena ja ajoittaisina masennuskausina, triggereiden aiheuttamina dissosaatio kokemuksina. Olen myös riippuvuuksille hyvin altis, tiedostan tämän nyt ja yritän välttää tilanteita, joissa niihin voisin joutua. Ajaudun helposti itselleni huonoihin ihmissuhteisiin, jossa toistuu traumat, eli alitajuisesti näihin tilanteisiin hakeudun, siksi luultavasti tuo sitoutumiskammo oli kyseessä sitten uusi ystävyys tai parisuhde.
Moni lääkäri ei tosiaan tunnista ptsd:tä ja ratkaisuna ongelmiin diagnosoi sen väärin esim ahdistus/masennus tai sitten tuuttaa potilaan täyteen unilääkettä ja bentsoja.
Netistä löytyy paljon tietoa esim vietnam war trauma, eli siellä juuri oli tämä hoitolinja joillain että ”keho hoitaa itse ongelman”, jotkut taas sitten ajettiin lääkekoukkuun.
Vierailija kirjoitti:
Moni lääkäri ei tosiaan tunnista ptsd:tä ja ratkaisuna ongelmiin diagnosoi sen väärin esim ahdistus/masennus tai sitten tuuttaa potilaan täyteen unilääkettä ja bentsoja.
Netistä löytyy paljon tietoa esim vietnam war trauma, eli siellä juuri oli tämä hoitolinja joillain että ”keho hoitaa itse ongelman”, jotkut taas sitten ajettiin lääkekoukkuun.
Juuri näin, helposti annetaan masennuslääkkeet vaikka eiväthän ne pts auta.
Harmi että suomen lääketeollisuus on vaikutusvaltaisessa asemasa lääkäreille laaditun hoitosuositusten kanssa. Esim. mdm ja psykedeeli terapiassa on ollut erittäin hyvää tutkimus näyttöä juuri PTS hoidon kanssa. Moni PTS:tä kärsivä on parantunut ja kyllä sanoin täysin parantunut muutaman hoitokerran jälkeen. Kannattaa perehtyä aiheeseen. Toivottavasti tämä terapia muoto tulisi suomeen lailliseksi tulevaisuudessa.
Traumaattinen lapsuus jota ei oikeastaan ole koska demoni-isä hallitsi perhettämme. Oli erittäin alkoholisoitunut ja väkivaltainen, mutta ei minua kohtaan vaan äitiäni.
Lapsuudessa ei ollut mitään turvaa koska isä saattoi olla hetken selvinpäin mutta jo muutamassa tunnissa juoda itsensä järkyttävään tilaan. Esim. jouluna lähdimme mummon luo ja isä jäi selvinpäin kotiin. Kun palasimme oli hirveässä humalassa ja kävi äitiini kiinni. Joko poliisit haki isän tai sitten oli odotettava että sammuu. Kaikki meni aina pilalle koska emme voineet tietää milloin isä taas juo ja alkaa väkivaltaiseksi. Isäni oli juoppohullu. Tilanne oli erittäin paha kotona. Siis järkyttävä ja nykypäivänä minut olisi otettu sata kertaa huostaan. Korostan että äitini oli hyvä ihminen mutta se ei auttanut koska isä hallitsi kaikkea 99 %sesti.
Kun hän kuoli uskomaton rauha tuli perheeseemme mutta arvet eivät ole hävinneet. On erittäin vaikea luottaa ihmisiin. Tai vain hyvin harvoihin pystyn luottamaan. Koskaan en ole oikein tiennyt kuka ja mikä olen. Huono itsetunto ja tunnen syyllisyyttä kaikista asioista ja kannan muidenkin murheet olallani.
Pohjalla on myös hirveää vihaa isääni kohtaan, tosin viha on hellittänyt vuosien varrella. En ole pystynyt oikein ratkaisemaan näitä ongelmia koska mitään tahoa ei ole oikein kiinnostanut menneisyyteni jossa ne juuret kuitenkin on. Lapsuuteni on kuitattu tyyliin yhdellä lauseella mikä on ihmetyttänyt läpi elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ptsd on myös siitä kurja juttu että se tietyllä tapaa jättää eräänlaisen ”uhrin hajun” ihmiseen. Älkää käsittäkö väärin, ei ole tarkoitus syyllistää ja olen ptsd itsekin. Tarkoitan tällä sitä että traumatisoitunut usein tiedostamatta lähettää ”signaalia” jonka ilkeyteen taipuvaiset ihmiset huomaa. Olen esim itse joutunut aivan järkyttävällä tavalla anoppini kiusaamaksi. Anoppi haistoi tilaisuutensa heti ja tässä on nyt 15 vuotta rääkätty miniää huolella :)
Mun ongelma on se etten jotenkin osaa puolustautua vaan lamaannun. Tämä on siksi erikoista, että olen kouluttautunut pitkälle ja menestynyt työelämässä hyvin - töissä teen onhgelmitta vaikeita päätöksiä, päätän isoista investoinneista, palkkaan ja irtisanon ihmisiä ja en pelkää työ-konflikteja. Se on kuin eri rooli. Mutta yksiutyiselämässä tuntuu kuin olisin taas se 3v taapero joka kauhusta pissaa housuun kun isän väkivalta ja raivo alkaa. Nyt se kiusaaja on anoppi, mutta hänen edessään lamaannun täysin ja tekisi mieli ”pissata alleen” taas pelosta.
Tää hävettää kovasti koska olenhan koulutettu ja fiksu jne. Ja en yhdelle ilkeälle kotkalle saa laitettua luuta kurkkuun vaan itkua pidätellen nielen kaikki solvaukset ja v*ttuilut ja olen täysin kyvytön puolustautumaan.
Ehkä tarvisin terapiaa, olen saanut vain kerran lyhytterapiajakson 10krt neuvoln kautta kun odotin lasta. Mitään muuta apua lapsuuden julmaan väkivaltaan ja pelkoon en ole saanut koskaan, varmaan siksi ettei ole mitään virallista diagnoosia missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ptsd on myös siitä kurja juttu että se tietyllä tapaa jättää eräänlaisen ”uhrin hajun” ihmiseen. Älkää käsittäkö väärin, ei ole tarkoitus syyllistää ja olen ptsd itsekin. Tarkoitan tällä sitä että traumatisoitunut usein tiedostamatta lähettää ”signaalia” jonka ilkeyteen taipuvaiset ihmiset huomaa. Olen esim itse joutunut aivan järkyttävällä tavalla anoppini kiusaamaksi. Anoppi haistoi tilaisuutensa heti ja tässä on nyt 15 vuotta rääkätty miniää huolella :)
Mun ongelma on se etten jotenkin osaa puolustautua vaan lamaannun. Tämä on siksi erikoista, että olen kouluttautunut pitkälle ja menestynyt työelämässä hyvin - töissä teen onhgelmitta vaikeita päätöksiä, päätän isoista investoinneista, palkkaan ja irtisanon ihmisiä ja en pelkää työ-konflikteja. Se on kuin eri rooli. Mutta yksiutyiselämässä tuntuu kuin olisin taas se 3v taapero joka kauhusta pissaa housuun kun isän väkivalta ja raivo alkaa. Nyt se kiusaaja on anoppi, mutta hänen edessään lamaannun täysin ja tekisi mieli ”pissata alleen” taas pelosta.Tää hävettää kovasti koska olenhan koulutettu ja fiksu jne. Ja en yhdelle ilkeälle kotkalle saa laitettua luuta kurkkuun vaan itkua pidätellen nielen kaikki solvaukset ja v*ttuilut ja olen täysin kyvytön puolustautumaan.
Ehkä tarvisin terapiaa, olen saanut vain kerran lyhytterapiajakson 10krt neuvoln kautta kun odotin lasta. Mitään muuta apua lapsuuden julmaan väkivaltaan ja pelkoon en ole saanut koskaan, varmaan siksi ettei ole mitään virallista diagnoosia missään.
Hei, pakko kommentoida, että kuulostaa ihan dissosiaatiohäiriöltä. Sinulla on nk. pärjäävä osa, joka hoitaa työelämän mallikkaasti. Sitten on nk. traumaa kantava osa, joka aktivoituu yksityiselämän puolella silloin, kun tilanne muistuttaa jostakin vanhasta traumasta. Silloin muutut tavallaan siksi pikkutytöksi, joka alunperin koki trauman. Noita traumaa kantavia osia voi olla yksi tai useampia. Kannattaa tutustua dissosiaatiohäiriöön, siitä voisi olla sinulle paljon apua. Kaikkea hyvää sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ptsd on myös siitä kurja juttu että se tietyllä tapaa jättää eräänlaisen ”uhrin hajun” ihmiseen. Älkää käsittäkö väärin, ei ole tarkoitus syyllistää ja olen ptsd itsekin. Tarkoitan tällä sitä että traumatisoitunut usein tiedostamatta lähettää ”signaalia” jonka ilkeyteen taipuvaiset ihmiset huomaa. Olen esim itse joutunut aivan järkyttävällä tavalla anoppini kiusaamaksi. Anoppi haistoi tilaisuutensa heti ja tässä on nyt 15 vuotta rääkätty miniää huolella :)
Mun ongelma on se etten jotenkin osaa puolustautua vaan lamaannun. Tämä on siksi erikoista, että olen kouluttautunut pitkälle ja menestynyt työelämässä hyvin - töissä teen onhgelmitta vaikeita päätöksiä, päätän isoista investoinneista, palkkaan ja irtisanon ihmisiä ja en pelkää työ-konflikteja. Se on kuin eri rooli. Mutta yksiutyiselämässä tuntuu kuin olisin taas se 3v taapero joka kauhusta pissaa housuun kun isän väkivalta ja raivo alkaa. Nyt se kiusaaja on anoppi, mutta hänen edessään lamaannun täysin ja tekisi mieli ”pissata alleen” taas pelosta.Tää hävettää kovasti koska olenhan koulutettu ja fiksu jne. Ja en yhdelle ilkeälle kotkalle saa laitettua luuta kurkkuun vaan itkua pidätellen nielen kaikki solvaukset ja v*ttuilut ja olen täysin kyvytön puolustautumaan.
Ehkä tarvisin terapiaa, olen saanut vain kerran lyhytterapiajakson 10krt neuvoln kautta kun odotin lasta. Mitään muuta apua lapsuuden julmaan väkivaltaan ja pelkoon en ole saanut koskaan, varmaan siksi ettei ole mitään virallista diagnoosia missään.
Hei, pakko kommentoida, että kuulostaa ihan dissosiaatiohäiriöltä. Sinulla on nk. pärjäävä osa, joka hoitaa työelämän mallikkaasti. Sitten on nk. traumaa kantava osa, joka aktivoituu yksityiselämän puolella silloin, kun tilanne muistuttaa jostakin vanhasta traumasta. Silloin muutut tavallaan siksi pikkutytöksi, joka alunperin koki trauman. Noita traumaa kantavia osia voi olla yksi tai useampia. Kannattaa tutustua dissosiaatiohäiriöön, siitä voisi olla sinulle paljon apua. Kaikkea hyvää sinulle!
Tämä on varmaan ihan totta, ja selittäisi tuon oudon käytökseni. Pitääpä googlata lisää. Jos on tuo dissosoaariohäiriö niin tarviiko sille ”tehdä mitään”? Tiedän että osa syö lääkkeitä tms mutta jos tuo ei nyt paljoa haittaa elämää niin voiko asian antaa olla vai onko parempi että sitä jotenkin hoitaisi? Mulla ei tosiaan ole koskaan mitään diagnoosia tehty mistään enkä siksi ole saanut mitään oikeaa terapiaa tms.
Just tänään totesin että pelkään soittaa yhdelle virkailijalle ja miksi.
Muistin sitten kuinka pelkäsin äitiäni pienenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ptsd on myös siitä kurja juttu että se tietyllä tapaa jättää eräänlaisen ”uhrin hajun” ihmiseen. Älkää käsittäkö väärin, ei ole tarkoitus syyllistää ja olen ptsd itsekin. Tarkoitan tällä sitä että traumatisoitunut usein tiedostamatta lähettää ”signaalia” jonka ilkeyteen taipuvaiset ihmiset huomaa. Olen esim itse joutunut aivan järkyttävällä tavalla anoppini kiusaamaksi. Anoppi haistoi tilaisuutensa heti ja tässä on nyt 15 vuotta rääkätty miniää huolella :)
Mun ongelma on se etten jotenkin osaa puolustautua vaan lamaannun. Tämä on siksi erikoista, että olen kouluttautunut pitkälle ja menestynyt työelämässä hyvin - töissä teen onhgelmitta vaikeita päätöksiä, päätän isoista investoinneista, palkkaan ja irtisanon ihmisiä ja en pelkää työ-konflikteja. Se on kuin eri rooli. Mutta yksiutyiselämässä tuntuu kuin olisin taas se 3v taapero joka kauhusta pissaa housuun kun isän väkivalta ja raivo alkaa. Nyt se kiusaaja on anoppi, mutta hänen edessään lamaannun täysin ja tekisi mieli ”pissata alleen” taas pelosta.Tää hävettää kovasti koska olenhan koulutettu ja fiksu jne. Ja en yhdelle ilkeälle kotkalle saa laitettua luuta kurkkuun vaan itkua pidätellen nielen kaikki solvaukset ja v*ttuilut ja olen täysin kyvytön puolustautumaan.
Ehkä tarvisin terapiaa, olen saanut vain kerran lyhytterapiajakson 10krt neuvoln kautta kun odotin lasta. Mitään muuta apua lapsuuden julmaan väkivaltaan ja pelkoon en ole saanut koskaan, varmaan siksi ettei ole mitään virallista diagnoosia missään.
Hei, pakko kommentoida, että kuulostaa ihan dissosiaatiohäiriöltä. Sinulla on nk. pärjäävä osa, joka hoitaa työelämän mallikkaasti. Sitten on nk. traumaa kantava osa, joka aktivoituu yksityiselämän puolella silloin, kun tilanne muistuttaa jostakin vanhasta traumasta. Silloin muutut tavallaan siksi pikkutytöksi, joka alunperin koki trauman. Noita traumaa kantavia osia voi olla yksi tai useampia. Kannattaa tutustua dissosiaatiohäiriöön, siitä voisi olla sinulle paljon apua. Kaikkea hyvää sinulle!
Tämä on varmaan ihan totta, ja selittäisi tuon oudon käytökseni. Pitääpä googlata lisää. Jos on tuo dissosoaariohäiriö niin tarviiko sille ”tehdä mitään”? Tiedän että osa syö lääkkeitä tms mutta jos tuo ei nyt paljoa haittaa elämää niin voiko asian antaa olla vai onko parempi että sitä jotenkin hoitaisi? Mulla ei tosiaan ole koskaan mitään diagnoosia tehty mistään enkä siksi ole saanut mitään oikeaa terapiaa tms.
Hmm, vaikea vastata, kun en tiedä tilannettasi tarkemmin. Suosittelen, että tutustut ensin tarkemmin aihepiiriin ja sen terminologiaan (dissosiaatiohäiriö ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö jne., nimittäin dissosiaatioon liittyviä ongelmia on erilaisia/eri vaikeusastetta olevia). Sen jälkeen pystyt varmaan itse paremmin arvioimaan, kuinka hallitseva ja voimakas piirre tuo on elämässäsi ja onko siitä sinulle paljonkin haittaa. En ole mikään asiantuntija siinä, miten noita ongelmia hoidetaan, jos hoitoa tarvitsee. Itselläni on diagnosoitu vain ptsd ilman suurempaa dissosiaationgelmaa, mutta olenpahan törmännyt omia traumoja hoitaessa tähänkin terminologiaan. Lääkkeet eivät ymmärtääkseni kuitenkaan ole ensisijaisia eivätkä ne tuo mitään pysyvää parannusta (ne vaikuttavat vain oireisiin). Parantuminen tapahtuu sen kautta, että osat saadaan integroitumaan yhtenäisemmäksi minäksi. Usein voi tarvita terapiaa. Kannattaa aloittaa aiheeseen tutustuminen esim. Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistyksen (www.disso.fi) tietopankista. Tsemppiä!
Isäni on alkoholisti ja narsisti. Äiti sieti liian kauan ja vahinko ehti tapahtua. Äitini on psykoterapeutti itse mutta ei ole koskaan puhunut meille lapsille, että oltais traumatisoituneet siitä.. Vaikka isä harjoitti henkistä väkivaltaa, pilkkasi, nolasi, pelotteli, juopotteli, riehui jne. Itse olen alkanut epäillä että ahdistus ja ajoittainen masennus, huono itsetunto jne johtuis traumatisoitumisesta. Ihmetyttää vain että äitini psyykeen ammattilaisena ei ole tällaista näkökulmaa koskaan tuonut esille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oho, taidan erota tässä ketjussa omien toimien osalta aika paljon.
Mun tausta on aika raflaava ja karmiva, mutta ehkä sen etuna on ollut se, että sen ansiosta olen saanut aina helposti apua. Oikeasti mun ei ole kuin tarvinnut kävellä terapiaan ja siinä se. Ja kun tapahtuneet asiat ovat olleet sen verran pahoja, niin oikeastaan ne on myös ollut helpompi kohdata. Olen siis pystynyt siivoamaan ns isolla luudalla, enkä sinänsä ole joutunut erottelemaan paljoa mitään. Esim näen, että alkoholistivanhempien kasvattamana voi olla paljon vaikeampaa rakentaa omaa elämää, sillä se sama vanhempi on voinut olla mitä kultaisin ja ihana, mutta sitten juomisen takia taas aivan toista ääripäätä. Monet asiat jäävät helposti häilymään ilmaan ja on vaikea erotella, että mikä oikeastaan on epätervettä/haitallista mallia ja mikä ei. Surullista on se, että alkoholismi on niin arkipäiväistä ja läheiset eivät sen tähden apua helpolla saa.
Mutta se toinen eroavaisuus: mä olen aivan tiedostaen ja tarkoituksella puskenut itseäni sellaisiin tilanteisiin, missä traumat nousevat pintaan. Olen siis tietoisesti työskennellyt "uudelleen kirjoittamalla" tapahtumia, asioita, elementtejä ... jotta oikeastaan, ettei sitten joku tilanne, haju, asia ei hallitsemattomasti laukaise ahdistusta. En tarkoita, että hakeutuisin vaaraan, vaan pyrin kohtaamaan niitä tilanteita mitä normaalisti arjessa tulee ja on tullut vastaan. Joskus näitä on joutunut aika pienissä paloissa pureskelemaan. Joskus tilanteista on joutunut lähtemään, ainakin jos ei muuta, niin vähän haukkomaan henkeä ja kävelemään pari korttelia ympäri. (pieni vinkki: älkää sitten muuten kävelkö auton alle.)
Olen nyt noin neljäkymmentä ja elämä alkaa olla kunnossa, jopa siinä määrin, että tuntuu että tavallinen porukka painii isompien ongelmien kanssa kuin mitä minä nykyään. Ihmisen eloon kait liittyy aina tietty ongelmaisuus ja jossain vaiheessa totesin, että voin päästää irti traumataustatani. Ei nyt ihan kaikki voi johtua aina ja aina vain siitä traumataustasta. Joskus joku juttu voi olla hankala kohdattava ihan tavallisistakin syistä. Esimerkiksi, että puoliso ei tartu imuriin ja siitä koituva vetutus ei johdu traumasta, vaan ihan siitä, että kun saakeli se ei tartu imuriin. As simple as that.
Härkää sarvista, sanon minä. Yksi elämä meillä jokaisella.
Oliko sinulla kertatapahtuma? Vuosien kokemuksen jälkeen syntyy vähän erilainen cptsd. Minä ainakaan en ehdoin tahdoin hakeudu tilanteisiin, joissa elämäni tärkeimmät ihmiset hylkäävät ja jään yksin.
Eihän tilanteisiin hakeutuminen sitä tarkoita, että sinut oikeasti hylätään ja että oikeasti jäät yksin. Vaan tässä tarkoitetaan sitä, että hakeudutaan tilanteisiin VAIKKA PELKÄÄT tulevasi hylätyksi ja pelkäät jääväsi yksin. Oikeasti sinua ei hylätä ja opit, että pelko ei tarkoita sitä, että pelko oikeasti toteutuu.
No ei minulla nouse traumakäytös ja -tunne pintaan kuin silloin kun tilanne on päällä eli koen tulevani hylätyksi tms. En minä jätä solmimatta ihmissuhteita sen vuoksi, mutta jos parisuhde alkaa rakoilla, menen sekavaan, energiaa syövään ja dissosioivaan tilaan.
Minulla lapsuudessa turvattomuutta äidin mielisairauden takia. Tämä ilmenee nyt aikuisiällä suhteettomina pelkoina eri asioita kohtaan ja hyljätyksi tulemisen pelkona, joka aktivoitui todella miehen petettyä luottamukseni. Minulla myös dissosiaatio-oireita eli yllättävässä ja stressaavassa tilanteessa menen epätodelliseen tilaan. Elämän ollessa tasaista, olen pärjännyt todella hyvin. Ongelmissa ollaan, kun joku asia järkyttää elämän tasapainoa ja turvallisuutta. Menen silloin ihan pelkääväksi pikkulapseksi ja minulta puuttuu aikuisen kyky rauhoittaa itseään.
Nyt olisi edessä psykoterapian aloitus, kun vain ensin löytyisi sopiva terapeutti...
On tosi paljon kaikkea. Nyt en jaksa kaikista kirjoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oho, taidan erota tässä ketjussa omien toimien osalta aika paljon.
Mun tausta on aika raflaava ja karmiva, mutta ehkä sen etuna on ollut se, että sen ansiosta olen saanut aina helposti apua. Oikeasti mun ei ole kuin tarvinnut kävellä terapiaan ja siinä se. Ja kun tapahtuneet asiat ovat olleet sen verran pahoja, niin oikeastaan ne on myös ollut helpompi kohdata. Olen siis pystynyt siivoamaan ns isolla luudalla, enkä sinänsä ole joutunut erottelemaan paljoa mitään. Esim näen, että alkoholistivanhempien kasvattamana voi olla paljon vaikeampaa rakentaa omaa elämää, sillä se sama vanhempi on voinut olla mitä kultaisin ja ihana, mutta sitten juomisen takia taas aivan toista ääripäätä. Monet asiat jäävät helposti häilymään ilmaan ja on vaikea erotella, että mikä oikeastaan on epätervettä/haitallista mallia ja mikä ei. Surullista on se, että alkoholismi on niin arkipäiväistä ja läheiset eivät sen tähden apua helpolla saa.
Mutta se toinen eroavaisuus: mä olen aivan tiedostaen ja tarkoituksella puskenut itseäni sellaisiin tilanteisiin, missä traumat nousevat pintaan. Olen siis tietoisesti työskennellyt "uudelleen kirjoittamalla" tapahtumia, asioita, elementtejä ... jotta oikeastaan, ettei sitten joku tilanne, haju, asia ei hallitsemattomasti laukaise ahdistusta. En tarkoita, että hakeutuisin vaaraan, vaan pyrin kohtaamaan niitä tilanteita mitä normaalisti arjessa tulee ja on tullut vastaan. Joskus näitä on joutunut aika pienissä paloissa pureskelemaan. Joskus tilanteista on joutunut lähtemään, ainakin jos ei muuta, niin vähän haukkomaan henkeä ja kävelemään pari korttelia ympäri. (pieni vinkki: älkää sitten muuten kävelkö auton alle.)
Olen nyt noin neljäkymmentä ja elämä alkaa olla kunnossa, jopa siinä määrin, että tuntuu että tavallinen porukka painii isompien ongelmien kanssa kuin mitä minä nykyään. Ihmisen eloon kait liittyy aina tietty ongelmaisuus ja jossain vaiheessa totesin, että voin päästää irti traumataustatani. Ei nyt ihan kaikki voi johtua aina ja aina vain siitä traumataustasta. Joskus joku juttu voi olla hankala kohdattava ihan tavallisistakin syistä. Esimerkiksi, että puoliso ei tartu imuriin ja siitä koituva vetutus ei johdu traumasta, vaan ihan siitä, että kun saakeli se ei tartu imuriin. As simple as that.
Härkää sarvista, sanon minä. Yksi elämä meillä jokaisella.
Oliko sinulla kertatapahtuma? Vuosien kokemuksen jälkeen syntyy vähän erilainen cptsd. Minä ainakaan en ehdoin tahdoin hakeudu tilanteisiin, joissa elämäni tärkeimmät ihmiset hylkäävät ja jään yksin.
Eihän tilanteisiin hakeutuminen sitä tarkoita, että sinut oikeasti hylätään ja että oikeasti jäät yksin. Vaan tässä tarkoitetaan sitä, että hakeudutaan tilanteisiin VAIKKA PELKÄÄT tulevasi hylätyksi ja pelkäät jääväsi yksin. Oikeasti sinua ei hylätä ja opit, että pelko ei tarkoita sitä, että pelko oikeasti toteutuu.
No ei minulla nouse traumakäytös ja -tunne pintaan kuin silloin kun tilanne on päällä eli koen tulevani hylätyksi tms. En minä jätä solmimatta ihmissuhteita sen vuoksi, mutta jos parisuhde alkaa rakoilla, menen sekavaan, energiaa syövään ja dissosioivaan tilaan.
No, tolla ekalla lainatulla on varmaan eri tilanne kuin sulla siinä tapauksessa. Eikä se välttämättä liity siihen, onko kertaluontoinen vai vuosien kokemus. Kokemus voi muuten olla erilainen ja sitten ihmiset vaan on erilaisia.
Esim. joillain ilmeisesti voi sinänsä ihan vaarattomat ja neutraalit asiat laukaista trauman, koska ne jotenkin yhdistyy siihen traumaattiseen kokemukseen. Tällöin ymmärrän hyvin, että voi olla arkielämän kannalta tärkeää vähitellen lähestyä tilanteita, jossa niitä joutuu kohtaamaan. Ettei joudu koko ajan suunnittelemaan elämäänsä sen traumataustan ympärille.
Olen muuttanut melko kauas kotipaikkakunnaltani ja pärjään ihan hyvin elämässäni nyt yli kolmekymppisenä. Olen kuitenkin kärsinyt mielenterveysongelmista lapsesta saakka, teini-ikä oli vaikeaa ja varhainen aikuisuus myös. Lääkityksiä on ollut monia erilaisia. Olin 34 kun aloitin psykoterapian, silloin oikeastaan ekan kerran minulle selvisi, että lapsuuteni olosuhteet olivat oikeasti hankalat, eikä minun kehitystä tukevaa todellakaan. Minulle on siitä kehittynyt aika pessimistinen maailmankuva ja käsitys elämästä ja ihmisistä.
Minua triggeröi kotipaikkakunta ja lapsuudenkoti. Aina kun pitäisi mennä käymään siellä, tulen erittäin ahdistuneeksi ja elimistö menee hälytystilaan. Äitini on ihan ok ja haluaisin tavata, mutta en halua tavata siellä. Harmi vain, että hän ei sairautensa vuoksi voi poistua kotoaan mihinkään. Siinäpä dilemma.
Mulla erittäin väkivaltainen ja luonnevikainen narsisti isä joka pahoinpiteli ja rajoitti (vessakielto, syömiskielto jne) ja nöyryytti koko lapsuuden. Mulle puhkesi ptsd ekan lapsen syntymän jälkeen ja sitä hoidettiin aivan väärin ekat kuukaudet - rauhoittavia, betasalpaajia, unilääkkeitä. Tila meni vain pahemmaksi ja olin aivan hermoherkkä - joka rasaus ja ääni säikäytti ja olin vauhkona ja peloissani.
Onneksi menin yksityiselle ”radikaalin linjan” psykiatrille joka selitti mistä on kyse, kertoi että ihmisen oma keho/aivot/hermosto korjaa ITSE tilanteen noin puolessa vuodessa ja mitään muuta ei kannata ottaa lääkkeeksi kuin terapia.
Näin tosiaan taphtui, eli otin 4kk terapian (maksoin kokonaan itse illan kelaa, enempään ei ollut varaa) ja lopetin kaikki lääkkeet. Puolessa vuodessa tila normalisoitui.
Toki ptsd kulkee mukana läpi elämän muistijälkenä mielessä ja kehossa eikä kokonaan katoa koskaan, mutta sen kanssa pärjää kun tietää mistä on kyse eikä ole itse pelokas.