Te joilla ollut traumaattinen lapsuus tms. ja traumattisia asioita tapahtunut/todettu traumaattinen stressihäiriö

Siis traumaperäinen stressihäiriö. Ei se ilmene mitenkään, koska en altista itseäni millekään mikä aiheuttaisi sen menemisen päälle. Ei sitä itse tarvitse tajuta. Psykiatri diagnosoi sellaisen.

Vierailija kirjoitti:

Siis traumaperäinen stressihäiriö. Ei se ilmene mitenkään, koska en altista itseäni millekään mikä aiheuttaisi sen menemisen päälle. Ei sitä itse tarvitse tajuta. Psykiatri diagnosoi sellaisen.

Eikö se ole vaikuttanut elämääsi millään tavalla? Mistä traumasi on saanut alkunsa?

Äitini pn narsisti ja olen joutunut olemaan hirveän valpas pienestä lähtien. Jossain vaiheessa vaivuin lapsen tasolle jos kohtasin samanlaisen tilanteen kuin lapsena. Olin hätääntynyt.

Nyt olen toipunut ja oppinut pärjäämään. Terapia auttoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis traumaperäinen stressihäiriö. Ei se ilmene mitenkään, koska en altista itseäni millekään mikä aiheuttaisi sen menemisen päälle. Ei sitä itse tarvitse tajuta. Psykiatri diagnosoi sellaisen.

Eikö se ole vaikuttanut elämääsi millään tavalla? Mistä traumasi on saanut alkunsa?

On se niin vaikuttanut että olen eläkkeellä. Varmaan se lapsuudesta lähti kaikki ja sitten lumipallo efekti läpi elämän. Siis traumatisoitunut ihminen tekee huonoja valintoja ja traumatisoi lisää itseään niin kauan kuin ei tiedä että huonot valinnat johtuu traumasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis traumaperäinen stressihäiriö. Ei se ilmene mitenkään, koska en altista itseäni millekään mikä aiheuttaisi sen menemisen päälle. Ei sitä itse tarvitse tajuta. Psykiatri diagnosoi sellaisen.

Eikö se ole vaikuttanut elämääsi millään tavalla? Mistä traumasi on saanut alkunsa?

On se niin vaikuttanut että olen eläkkeellä. Varmaan se lapsuudesta lähti kaikki ja sitten lumipallo efekti läpi elämän. Siis traumatisoitunut ihminen tekee huonoja valintoja ja traumatisoi lisää itseään niin kauan kuin ei tiedä että huonot valinnat johtuu traumasta.

Saako udella millaisen/millaisia traumoja olet kokenut? Ja mitä valintoja tehnyt? Ap

Vierailija kirjoitti:

Äitini pn narsisti ja olen joutunut olemaan hirveän valpas pienestä lähtien. Jossain vaiheessa vaivuin lapsen tasolle jos kohtasin samanlaisen tilanteen kuin lapsena. Olin hätääntynyt.

Nyt olen toipunut ja oppinut pärjäämään. Terapia auttoi.

Ihana kuulla, että olet toipunut! Milloin/miten tajusit hakeutua terapiaan? Minun isäni on myös narsisti ja alkoholisti. Epäilen myös, että olen traumatisoitunut. Ap

Mulle traumaattisesta lapsuudesta kehittyi persoonallisuuden dissosiaatiohäiriö.

Se on vaikuttanut koko elämääni eli käytännössä pilannut sen. Olen vasta keski-iässä päässyt tästä perille. Nuorempana ongelmiani pidettiin ihan muusta johtuvina, kun pöllöt psykiatrit eivät tajunneet kysellä mitään taustoja. Tai eivät sitten ymmärtäneet, miten isosti lapsuuden tapahtumat vaikuttivat psyykeni muovautumiseen.

En osaa sanoa onko vaikuttanut muuten, mutta näkyy kiinnostuksen kohteissani. Eli olen taipuvainen olemaan kiinnostunut aiheista, jotka liittyvät jollain tavalla niihin traumaattisiin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Mulle traumaattisesta lapsuudesta kehittyi persoonallisuuden dissosiaatiohäiriö.

Se on vaikuttanut koko elämääni eli käytännössä pilannut sen. Olen vasta keski-iässä päässyt tästä perille. Nuorempana ongelmiani pidettiin ihan muusta johtuvina, kun pöllöt psykiatrit eivät tajunneet kysellä mitään taustoja. Tai eivät sitten ymmärtäneet, miten isosti lapsuuden tapahtumat vaikuttivat psyykeni muovautumiseen.

Haluatko avata miten pääsit perille siitä ja mitä psykiatrit sitten luulivat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis traumaperäinen stressihäiriö. Ei se ilmene mitenkään, koska en altista itseäni millekään mikä aiheuttaisi sen menemisen päälle. Ei sitä itse tarvitse tajuta. Psykiatri diagnosoi sellaisen.

Eikö se ole vaikuttanut elämääsi millään tavalla? Mistä traumasi on saanut alkunsa?

On se niin vaikuttanut että olen eläkkeellä. Varmaan se lapsuudesta lähti kaikki ja sitten lumipallo efekti läpi elämän. Siis traumatisoitunut ihminen tekee huonoja valintoja ja traumatisoi lisää itseään niin kauan kuin ei tiedä että huonot valinnat johtuu traumasta.

Saako udella millaisen/millaisia traumoja olet kokenut? Ja mitä valintoja tehnyt? Ap

Mitä niitä miettimään muuta kuin psykiatrian näkökulmasta. Aivot on ihmeellinen kokonaisuus.

Itselläni lapsuudessa ollut henkistä väkivaltaa ja olen joutunut seuraamaan äitini ja hänen vaihtuvien miesystävien fyysisesti väkivaltaisia tappeluja ja äitini itsemurhauhkauksia yms. Aikuisuudessa oikeastaan näkynyt niin, että jos joku korottaa ääntä tai käyttäytyy muuten vihaisesti, niin tämä aiheuttaa vahvan fyysisen reaktion eli sydän alkaa hakata ja tuntuu, etten pysty hengittää. Myös alkoholia paljon käyttävien ihmisten seurassa oleminen on aiheuttanut voimakasta ahdistumista ja muutenkin ylivarovaisuus kaikessa. En esim. uskalla pimeällä kävellä yksin ulkona juuri lainkaan, työpaikalta juoksen suunnilleen autolle jos olen iltavuorossa :’D sellaista yleistä epävarmuutta ja turvattomuutta. Mutta elämäni nykyisin on kuitenkin ihan hyvää, terapiasta jonkin verran olen apua saanut ja parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa elämä on tasaisen rauhallista ja luotettavaa.

Minua kiinnostaa tämä aihe myös, mutta hiukan eri näkökulmasta. Meillä sattui taannoin ikäviä ja nyttemmin 7-vuotiaalla tyttärelläni on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö. Te jotka olette kokeneet saman kertokaa miten voisin äitinä auttaa tytärtäni parhaimmalla mahdollisella tavalla? Voiko siitä ikinä kokonaan parantua? Käymme toki terapiassa, ja nyt puolentoista vuoden jälkeen ihan pahin on ehkä ohitettu mutta oireita edelleen on paljonkin. Itselläni ei ole diagnosoitu mitään, mutta todennäköisesti sama vaiva, sillä oirekuva täsmää ja olinhan se, jolle nuo kamalat tapahtumat varsinaisesti tapahtuivat - tyttäreni joutui epäonnekseen todistajaksi. En kuitenkaan halua mennä lääkäriin, joten yritän pärjätä ja keskityn tyttäreni hyvinvointiin.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni lapsuudessa ollut henkistä väkivaltaa ja olen joutunut seuraamaan äitini ja hänen vaihtuvien miesystävien fyysisesti väkivaltaisia tappeluja ja äitini itsemurhauhkauksia yms. Aikuisuudessa oikeastaan näkynyt niin, että jos joku korottaa ääntä tai käyttäytyy muuten vihaisesti, niin tämä aiheuttaa vahvan fyysisen reaktion eli sydän alkaa hakata ja tuntuu, etten pysty hengittää. Myös alkoholia paljon käyttävien ihmisten seurassa oleminen on aiheuttanut voimakasta ahdistumista ja muutenkin ylivarovaisuus kaikessa. En esim. uskalla pimeällä kävellä yksin ulkona juuri lainkaan, työpaikalta juoksen suunnilleen autolle jos olen iltavuorossa :’D sellaista yleistä epävarmuutta ja turvattomuutta. Mutta elämäni nykyisin on kuitenkin ihan hyvää, terapiasta jonkin verran olen apua saanut ja parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa elämä on tasaisen rauhallista ja luotettavaa.

Mullakin lapsuudessa henkistä väkivaltaa, nöyryytystä, nolaamista, pilkkaamista. Isäni on myös alkoholisti, petti äitiäni ja käytti meihin kaikkiin henkistä väkivaltaa. Minulle on kehittynyt alhainen itsetunto ja parisuhteessa tietysti näkyy. Vaikea luottaa ihmisiin. Elämään. Masennusta. Ahdistusta jne.

Vierailija kirjoitti:

Mulle traumaattisesta lapsuudesta kehittyi persoonallisuuden dissosiaatiohäiriö.

Se on vaikuttanut koko elämääni eli käytännössä pilannut sen. Olen vasta keski-iässä päässyt tästä perille. Nuorempana ongelmiani pidettiin ihan muusta johtuvina, kun pöllöt psykiatrit eivät tajunneet kysellä mitään taustoja. Tai eivät sitten ymmärtäneet, miten isosti lapsuuden tapahtumat vaikuttivat psyykeni muovautumiseen.

Oletko työelämässä? Itselläni myös dissosiaatiohäiriö, jota ei terapiallakaan ole saatu kuriin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle traumaattisesta lapsuudesta kehittyi persoonallisuuden dissosiaatiohäiriö.

Se on vaikuttanut koko elämääni eli käytännössä pilannut sen. Olen vasta keski-iässä päässyt tästä perille. Nuorempana ongelmiani pidettiin ihan muusta johtuvina, kun pöllöt psykiatrit eivät tajunneet kysellä mitään taustoja. Tai eivät sitten ymmärtäneet, miten isosti lapsuuden tapahtumat vaikuttivat psyykeni muovautumiseen.

Oletko työelämässä? Itselläni myös dissosiaatiohäiriö, jota ei terapiallakaan ole saatu kuriin. 

Oletko käynyt traumaterapiassa vai ihan ”perusterapeutilla”?

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa tämä aihe myös, mutta hiukan eri näkökulmasta. Meillä sattui taannoin ikäviä ja nyttemmin 7-vuotiaalla tyttärelläni on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö. Te jotka olette kokeneet saman kertokaa miten voisin äitinä auttaa tytärtäni parhaimmalla mahdollisella tavalla? Voiko siitä ikinä kokonaan parantua? Käymme toki terapiassa, ja nyt puolentoista vuoden jälkeen ihan pahin on ehkä ohitettu mutta oireita edelleen on paljonkin. Itselläni ei ole diagnosoitu mitään, mutta todennäköisesti sama vaiva, sillä oirekuva täsmää ja olinhan se, jolle nuo kamalat tapahtumat varsinaisesti tapahtuivat - tyttäreni joutui epäonnekseen todistajaksi. En kuitenkaan halua mennä lääkäriin, joten yritän pärjätä ja keskityn tyttäreni hyvinvointiin.

Meillä samaa. Minulla itselläni väkivaltainen lapsuus sen kaikissa muodoissa ja tottakai aikuisiällä tein vääriä valintoja. Lapseni oli 2-vuotias kun juoksin lapsi sylissä hänen isäänsä pakoon keskellä yötä talvipakkasessa yövaatteissa. Ambulanssi ja poliisi tuli kohtuu nopeasti, mutta omat traumani puhkesivat taas ja lapseni myös traumatisoitui, joka on terapiasta huolimatta leimannut hänen elämäänsä, vaikka näennäisesti kumpikin ulkoisesti pärjäämmekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle traumaattisesta lapsuudesta kehittyi persoonallisuuden dissosiaatiohäiriö.

Se on vaikuttanut koko elämääni eli käytännössä pilannut sen. Olen vasta keski-iässä päässyt tästä perille. Nuorempana ongelmiani pidettiin ihan muusta johtuvina, kun pöllöt psykiatrit eivät tajunneet kysellä mitään taustoja. Tai eivät sitten ymmärtäneet, miten isosti lapsuuden tapahtumat vaikuttivat psyykeni muovautumiseen.

Oletko työelämässä? Itselläni myös dissosiaatiohäiriö, jota ei terapiallakaan ole saatu kuriin. 

Oletko käynyt traumaterapiassa vai ihan ”perusterapeutilla”?

Traumaterapiassa, alkuun tavallisella terapeutilla. Ongelmat ovat niin syvällä ettei niihin tahdo päästä ja toisaalta minun on mahdotonta luottaa keneenkään.

Oho, taidan erota tässä ketjussa omien toimien osalta aika paljon.

Mun tausta on aika raflaava ja karmiva, mutta ehkä sen etuna on ollut se, että sen ansiosta olen saanut aina helposti apua. Oikeasti mun ei ole kuin tarvinnut kävellä terapiaan ja siinä se. Ja kun tapahtuneet asiat ovat olleet sen verran pahoja, niin oikeastaan ne on myös ollut helpompi kohdata. Olen siis pystynyt siivoamaan ns isolla luudalla, enkä sinänsä ole joutunut erottelemaan paljoa mitään. Esim näen, että alkoholistivanhempien kasvattamana voi olla paljon vaikeampaa rakentaa omaa elämää, sillä se sama vanhempi on voinut olla mitä kultaisin ja ihana, mutta sitten juomisen takia taas aivan toista ääripäätä. Monet asiat jäävät helposti häilymään ilmaan ja on vaikea erotella, että mikä oikeastaan on epätervettä/haitallista mallia ja mikä ei. Surullista on se, että alkoholismi on niin arkipäiväistä ja läheiset eivät sen tähden apua helpolla saa. 

Mutta se toinen eroavaisuus: mä olen aivan tiedostaen ja tarkoituksella puskenut itseäni sellaisiin tilanteisiin, missä traumat nousevat pintaan. Olen siis tietoisesti työskennellyt "uudelleen kirjoittamalla" tapahtumia, asioita, elementtejä ... jotta oikeastaan, ettei sitten joku tilanne, haju, asia ei hallitsemattomasti laukaise ahdistusta. En tarkoita, että hakeutuisin vaaraan, vaan pyrin kohtaamaan niitä tilanteita mitä normaalisti arjessa tulee ja on tullut vastaan. Joskus näitä on joutunut aika pienissä paloissa pureskelemaan. Joskus tilanteista on joutunut lähtemään, ainakin jos ei muuta, niin vähän haukkomaan henkeä ja kävelemään pari korttelia ympäri. (pieni vinkki: älkää sitten muuten kävelkö auton alle.)

Olen nyt noin neljäkymmentä ja elämä alkaa olla kunnossa, jopa siinä määrin, että tuntuu että tavallinen porukka painii isompien ongelmien kanssa kuin mitä minä nykyään. Ihmisen eloon kait liittyy aina tietty ongelmaisuus ja jossain vaiheessa totesin, että voin päästää irti traumataustatani. Ei nyt ihan kaikki voi johtua aina ja aina vain siitä traumataustasta. Joskus joku juttu voi olla hankala kohdattava ihan tavallisistakin syistä. Esimerkiksi, että puoliso ei tartu imuriin ja siitä koituva vetutus ei johdu traumasta, vaan ihan siitä, että kun saakeli se ei tartu imuriin. As simple as that. 

Härkää sarvista, sanon minä. Yksi elämä meillä jokaisella. 

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa tämä aihe myös, mutta hiukan eri näkökulmasta. Meillä sattui taannoin ikäviä ja nyttemmin 7-vuotiaalla tyttärelläni on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö. Te jotka olette kokeneet saman kertokaa miten voisin äitinä auttaa tytärtäni parhaimmalla mahdollisella tavalla? Voiko siitä ikinä kokonaan parantua? Käymme toki terapiassa, ja nyt puolentoista vuoden jälkeen ihan pahin on ehkä ohitettu mutta oireita edelleen on paljonkin. Itselläni ei ole diagnosoitu mitään, mutta todennäköisesti sama vaiva, sillä oirekuva täsmää ja olinhan se, jolle nuo kamalat tapahtumat varsinaisesti tapahtuivat - tyttäreni joutui epäonnekseen todistajaksi. En kuitenkaan halua mennä lääkäriin, joten yritän pärjätä ja keskityn tyttäreni hyvinvointiin.

Ole kiltti ja mene lääkäriin saamaan itsellesi hoitoa!

Tyttäresi hyvinvointi on täysin kiinni siitä, kuinka hyvin sinä itse voit. Jos teet tyttärestäsi elämäsi keskipisteen ja ainoan, jonka voinnilla on väliä, teet hänelle ison karhunpalveluksen. Oma äitini on edelleen kiinni nuoruutensa tapahtumissa, joihin hän ei ole saanut hoitoa, ja ne ovat vaikuttaneet minunkin elämäni sujumiseen, vaikka en ole ollut niiden tapahtuessa edes olemassa. Äitini suhtautuminen minuun on niiden tapahtumien vääristämää, vaikka hän yrittää parhaansa olla hyvä äiti eikä itse ymmärrä millaista vahinkoa on aiheuttanut. Edelleen yritän saada häntä menemään terapiaan, jotta meillä voisi joskus olla terve ihmissuhde.

Äitini vaikuttaa ulospäin pärjäävältä ja noista tapahtumista hienosti selvinneeltä, ja ajattelee varmaan itsekin itsestään näin, mutta meihin lapsiin hänen hoitamattomat mielenterveysongelmansa (jotka näkyvät vain perheen sisäisesti) vaikuttavat silti edelleen.

Sanoisin myös samaa yllä kirjoittaneelle äidille, joka haluat neuvoja tyttäresi suhteen, että hae itsellesi apua. Oma äitini esimerkiksi joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ei koskaan hakenut apua mistään. Äitini purki selkeästi pahaa oloaan minuun, vaikkei sitä tarkoituksella tehnyt. Jollakin tavalla tuo trauma häilyi taustalla kuitenkin. Jossain vaiheessa äitini alkoi ikäänkuin pitää minua kuuntelijana ja jonkinlaisena terapeuttina näiden asioiden kanssa. Ja itselleni oli aikuisuuden kynnykselläkin todella ahdistavaa, että äitini kertoi minulle hyvinkin yksityiskohtaisesti hyväksikäyttökokemuksistaan ja ikäänkuin siirsi taakkaa myös minulle. Apua ei hakenut vaan toitotti vaan kuinka ei hän itsestään niin välitä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin. Tajuamatta kuitenkaan sitä, että jollei itse hae apua, myös lapset kärsivät.