Onko mielestäsi sellaisella ihmisellä oikeus kritisoida toisen pahetta, jos itselläkin on jokin pahe?

Onko oikeasti olemassa ihmistä, jolla ei olisi jotain pahetta? Jos olisi, olisiko tällaiselta täydellisyyden perikuvalta jotenkin mukavampi ottaa kritiikkiä vastaan? Ja toisaalta onko oikeasti olemassa ihmistä, joka ei joskus kritisoisi toisia? Kritisoiminenkin on yksi inhimillisistä paheista, ja eiköhän me kaikki olla joskus myös tähän sorruttu, ihan oikeuksista riippumatta.

Tuntuu aika kapeakatseiselta, että jotkut ovat heivaamassa ihmisiä elämästään tämänkin takia. Ei mun paheet ainakaan oo mulle niin iso juttu, etten kestäisi kuulla niistä kritiikkiä.

Vierailija kirjoitti:

Onko oikeasti olemassa ihmistä, jolla ei olisi jotain pahetta? Jos olisi, olisiko tällaiselta täydellisyyden perikuvalta jotenkin mukavampi ottaa kritiikkiä vastaan? Ja toisaalta onko oikeasti olemassa ihmistä, joka ei joskus kritisoisi toisia? Kritisoiminenkin on yksi inhimillisistä paheista, ja eiköhän me kaikki olla joskus myös tähän sorruttu, ihan oikeuksista riippumatta.

Tuntuu aika kapeakatseiselta, että jotkut ovat heivaamassa ihmisiä elämästään tämänkin takia. Ei mun paheet ainakaan oo mulle niin iso juttu, etten kestäisi kuulla niistä kritiikkiä.

Kritisoida joskus jotain on eri asia kuin että katsoo sen olevan ihan normaali osa ystävyyttä. Usein tällaiset muita tölvivät ihmiset ovat itse hyvin herkkänshkaisia besserwissereitä. Vsin kiltit jäävät ystäviksi kunnes tympääntyvät.

Pidän etäisyyttä niihin, jotka kritisoivat paljon muita, vaikka eivät edes mua itseäni. Kokemus osoittanut, ettei kannata.

Kiinnostava teema pohdittavaksi.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, jokaisessa on virheitä jos virheenetsintäsilmällä katsoo. Mutta onko ihmistä tarkoitettu katsomaan itseään tai toisiaan virheitä etsien? Vai ennemminkin tsemppaamaan, kannustamaan, tuomaan toisessa olevaa hyvää esiin? Miksi kritisointia ylipäänsä tarvitaan vai tarvitaanko? Kilpailussa vaikkapa tanssituomari etsii toki suorituksista virheitä, mutta oikeassa elämässä emme ole toistemme tuomareita.

Eri asia sitten kokonaan on, miten osaamme kommunikoida ongelmista, ottaa puheeksi vaikeat asiat ja vaikkapa omat pettymyksen tunteet. Siinäkään kyse ei ole sinänsä toisen kritisoinnista vaan siitä, että ilmaisee omia tunteita ja tarpeita toista kohtaan. Jokaisen on opittava elämässä kuulemaan ja kertomaan myös hankalia asioita, käsittelemään ristiriitoja jne. Esimerkiksi toisen tupakointi voi olla toiselle osapuolelle todellinen ongelma. Paras on, jos ongelmapuheen sijasta keskitytään ratkaisupuheeseen: Miten asiassa edetään niin, että löytyy paras mahdollinen ratkaisu? 

Määrittele oikeus.