Lue keskustelun säännöt.
Miten kestätte, kun lapset kasvaa isoiksi? Musta tuntuu et sydän särkyy!
19.09.2019 |
Siis totta kai tiedän, että näin tämän kuuluukin mennä, lapsi kasvaa, itsenäistyy, ottaa etäisyyttä. Se on tervettä.
Poikani täytti joku aika sitten 18. On asunut jo pari vuotta asuntolassa opintojen vuoksi. On ihana, fiksu poika, mutta häntä ei enää paljoa näe, kaverit ja kaikki muu ollut tärkeämpää jo useamman vuoden ajan.
Poika kävi tänään kotona, viipyi hurjat puoli tuntia, nopeasti ja lyhyesti kertoi kuulumiset kun niitä kysyin, antoi sentäs halata kun lähti.. urheasti hymyillen kiitin käynnistä ja toivotin mukavaa päivänjatkoa.. ja kun ovi painui kiinni, minä painuin vessaan vollottamaan.
Mulla on niin ikävä tota poikaa! Muistelin juuri sitä kun poika oli pieni, tuli syliin, hassutteli ja höpötteli omia juttujaan jaomia sanojaan.
Niin ihania muistoja kun nuo onkin, samalla kelaa kaikkea tyhmää, etten ollut tarpeeksi läsnä, suutuin pikkuasioista, murehdin siis etten ollut parempi äiti. En tiedä onko murehtimiseni aiheellista vai johtuuko tämä vain tästä ikävästä ja sen tajuamisesta, että se aika on todellakin lopullisesti ollutta ja mennyttä, kun poika oli sylissä hellittävänä.
Ai että, on tää vanhemmuus kaikessa ihanuudessaan myös kauhean kamalaa, voi tätä luopumisen tuskaa...!
Kommentit (48)
Olette te urpoja. Suru ja haikeus ei tarkoita takertumista, vaan se on surua ja haikeutta. Eikä ne tunteet sulje millään lailla pois sitä, että on iloinen lapsen itsenäistymisestä ja aikuistumisesta. Normaalilla tunne-elämällä varustettu pystyy tuntemaan hieman ristiriitaisiakin tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun viimeinen lapsi ja nuorin 13v ilmoitti tulevaisuuden suunnitelmakseen alkaa peräkammarin pojaksi. Näin heti hänet kalsarit jalassa, käsi munissa kirjoittelemassa pimeässä huoneessaan aloituksia AV:lle naisista jotka ei halua kilttiä miestä. Tästä pelästyneenä ilmoitin että 18v ja ulos. Kotiin ei jäädä.
Vierailija kirjoitti:
Olette te urpoja. Suru ja haikeus ei tarkoita takertumista, vaan se on surua ja haikeutta. Eikä ne tunteet sulje millään lailla pois sitä, että on iloinen lapsen itsenäistymisestä ja aikuistumisesta. Normaalilla tunne-elämällä varustettu pystyy tuntemaan hieman ristiriitaisiakin tunteita.
TÄMÄ TÄSSÄ LYHYESTI KITEYTETTYNÄ
Hei ap. Jos vain huolit niin tuo avovaimon poika voi tulla luoksesi ja saat huolehtia hänestä. Täyttää kohta 22 ja viettää päivänsä pelien äärellä. Ilmainen kotiinkuljetus.
Itsehän olen nyt jo ihan rikki vaikka molemmat lapset on alle 2v 😁
Ehkä se tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset lähtivät, tilalle sain ihanan lapsenlapsen, jota saan hoitaa. Ihana myös nauttia omasta elämästä❤️
Noiden kahden elossaolevan täysi-ikäisyyden kestän ihan hyvin. Vaikeampi kestettävä on kuusivuotiaan kuolema muutama vuosi sitten.
Mun mielestä ikävöinti on ihan normaalia, mutta niin myös se, ettei pahemmin ikävöi. Aloittajan lapsi muutti pois kotoa heti peruskoulun jälkeen, joten ap ei varmaan ollut sitä ennen kovinkaan paljoa erossa lapsestaan. Omat lapseni taas muuttivat omilleen 4-5 vuotta vanhempina ja sitä ennen olivat olleet jo pidempiäkin aikoja pois kotoa. Lomareissuilla, kielikurssilla, toinen oli vaihto-oppilaana ja toinen oli yo-kirjoitusten jälkeisen kesän Espanjassa töissä. Kaikissa näissä tilanteissa totuin elämään ilman lasteni jatkuvaa läsnäoloa, mutta tiesin kuitenkin, että kohta he tulevat takaisin. Kun he sitten muuttivat omilleen, en ollut ensimmäistä kertaa ilman heidän seuraansa.