Lue keskustelun säännöt.
Miten kestätte, kun lapset kasvaa isoiksi? Musta tuntuu et sydän särkyy!
19.09.2019 |
Siis totta kai tiedän, että näin tämän kuuluukin mennä, lapsi kasvaa, itsenäistyy, ottaa etäisyyttä. Se on tervettä.
Poikani täytti joku aika sitten 18. On asunut jo pari vuotta asuntolassa opintojen vuoksi. On ihana, fiksu poika, mutta häntä ei enää paljoa näe, kaverit ja kaikki muu ollut tärkeämpää jo useamman vuoden ajan.
Poika kävi tänään kotona, viipyi hurjat puoli tuntia, nopeasti ja lyhyesti kertoi kuulumiset kun niitä kysyin, antoi sentäs halata kun lähti.. urheasti hymyillen kiitin käynnistä ja toivotin mukavaa päivänjatkoa.. ja kun ovi painui kiinni, minä painuin vessaan vollottamaan.
Mulla on niin ikävä tota poikaa! Muistelin juuri sitä kun poika oli pieni, tuli syliin, hassutteli ja höpötteli omia juttujaan jaomia sanojaan.
Niin ihania muistoja kun nuo onkin, samalla kelaa kaikkea tyhmää, etten ollut tarpeeksi läsnä, suutuin pikkuasioista, murehdin siis etten ollut parempi äiti. En tiedä onko murehtimiseni aiheellista vai johtuuko tämä vain tästä ikävästä ja sen tajuamisesta, että se aika on todellakin lopullisesti ollutta ja mennyttä, kun poika oli sylissä hellittävänä.
Ai että, on tää vanhemmuus kaikessa ihanuudessaan myös kauhean kamalaa, voi tätä luopumisen tuskaa...!
Kommentit (48)
Olisihan se tietenkin ollut varmaan kivaa, jos oma äiti olisi perään kaipaillut sen sijaan, että ei halunnut jakaa kotiaan kanssani (lähdin siis ihan normaaliin ikään kotoa silti), mutta tämä typerys ei edes TAJUA, että osa äideistä vain odottaa, että lapset lähtevät kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmettä täällä joku vastailee kiusatakseen noin törkeästi. Menkää pennut kasvamaan kotiinne. Nukkumaanmeno aika on jo.
Joku, jolla meni defenssi päälle kun oma äiti ei koskaan välittänyt eikä itkenyt perään. Se tuntuu pahalta että jotkut äidit välittävät lapsistaan ja paha olo purkautuu aggressiivisuutena.
Kuuntele ABBAn Slipping through my fingers... itkettää joka kerta. :'(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näköjään et ole kokenut todellista tuskaa ja kärsimystä. Säästä nuo ylisanat siihen, kun rakkaasi sairastuu tai kuolee. Sitten tiedät, mitä sydämen särkyminen oikeasti tarkoittaa.
Nimenomaan!!!! Törkeetä itsekeskeisyyttä!! V*tun kermaperse lehmä täällä ulisemassa tyhjänpäiväistä ongelmaa.
Olisihan tuonkin mielipiteen voinut nätimminkin sanoa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuuntele ABBAn Slipping through my fingers... itkettää joka kerta. :'(
Tai Maaritin Lainaa vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on niin ikävä vieläkin aikuisen poikani lapsuusvuosia, ja jopa niitä kamalia teinivuosia. Jotenkin pysyi elämässä kiinni kun kotona oli kaikkitietävä maailmanparantaja/hevari. Nyt en jaksa edes kuunnella mitään musiikkia enää, en tiedä nykymenosta juuri mitään. Tämä kaikki kaipuu entiseen on vielä nyt korostunut kun olen selvitellyt muuton jälkeen erinäisiä laatikoita ja yrittänyt heittää tavaroita myös roskiin. Aikaa menee kun lueskelen mm. pojan kirjoittamia aineita ja hihittelen opettajan kuivakkaita kommentteja hurjimpiin tarinoihin.
Kun poika muutti, olin helpottunut. Mutta nyt en muistakaan enää meidän riitoja silloin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on niin ikävä vieläkin aikuisen poikani lapsuusvuosia, ja jopa niitä kamalia teinivuosia. Jotenkin pysyi elämässä kiinni kun kotona oli kaikkitietävä maailmanparantaja/hevari. Nyt en jaksa edes kuunnella mitään musiikkia enää, en tiedä nykymenosta juuri mitään. Tämä kaikki kaipuu entiseen on vielä nyt korostunut kun olen selvitellyt muuton jälkeen erinäisiä laatikoita ja yrittänyt heittää tavaroita myös roskiin. Aikaa menee kun lueskelen mm. pojan kirjoittamia aineita ja hihittelen opettajan kuivakkaita kommentteja hurjimpiin tarinoihin.
Kun poika muutti, olin helpottunut. Mutta nyt en muistakaan enää meidän riitoja silloin.
Voi ei. Just tällainen stereotypia mammasta, jolla ei ole omaa elämää. Just. Mahdat olla hyvä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onhan se toki iloinen asia, että lapset itsenäistyvät. Mutta kai siitä nyt haikeutta saa tuntea kuten al ja muut normaalit äidit. Mieti sitä senkin aggressiivinen ku*ipää lehmä.
Haikeutta? Hiukan eri asia kuin ulista kitarisat lepattaen palstalla, että sydän särkyy. Ja aivan varmana jauhaa just p*skaa äideistä, jotka ovat tuossa vaiheessa iloisia, että NÄMÄ ovat niitä pahoja ja kylmiä äitejä, koska ei osaa käsitellä omaa lapsellisuuttaan!
Et vaikuta itsenäiseltä, vahvan aikuisen mallilta. Älä kuitenkaan pilaa lasten elämää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tulis sota, sitten olis todellinen syy itkeä poikien ja tyttöjen perään.
3/4 jo aikuisia ja nuorinkin muutamaa kuukautta vaille.
En todellakaan ole parkunut ja surrut heidän kasvamistaan vaan nauttinut täysillä sen seuraamisesta. Joka päivä yllätyn kuinka upeita heistä on tullut! Olen antanut heille juuret ja siivet, se on äidin (ja isän) tarkoitus.
Eikä nuo ole kauas päässeet, ulkomaillakin opiskellut on palannut aina takaisin vähintään moikkaamaan, muut vain 15km päähän:) Ja ovat antaneet mulle ihanat vävyt, miniän ja suloiset lapsenlapset.
Lähes päivittäin viestitellään ja pari kertaa kk tavataan, meistä on ihanaa syödä yhdessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat lapseni ovat lähteneet omilleen vasta parikymppisinä. En osaa sanoa, miltä olisi tuntunut, jos olisivat lähteneet jo 16-vuotiaina. Aikuisten lasten lähtö tuntui ihan normaalilta ja kun täysi-ikäisillä on jo omat menonsa ja omat aikataulunsa, ehti parin vuoden ajan opettelemaan siihen, ettei odota kotiin johonkin tiettyyn aikaan eikä valvo öisin, jos nuori ei olekaan tullut kotiin. Enemmänkin oli molemmille osapuolille helpotus, kun ei tarvinnut sovitella aikuisten ihmisten elämäntyylejä (olen aamuvirkku ja lapseni iltavirkkuja) yhteen. Kumpikaan lapsistani ei muuttanut kovin kauas, viestitellään viikottain. Mulle haikeuskin iski vasta 10 vuotta myöhemmin, kun tyhjensin vaatehuonetta ja varastoja, joista löytyi lasteni lapsuuden aikaisia tavaroita.
Mun sydän särkyisi jos ne eivät kasvaisi isoksi. Silloin olisi isohko ongelma.
Oletteko te jotenkin vajaita, vai ettekö muuten ymmärrä lukemaanne? Ei ap rääy, ulise tai ripustaudu, ja ne kyyneleetkin itkee aikuiselta lapselta piilossa.
Mä myös koen jo nyt haikeutta siitä, että joskus nuo mun 6- ja 4-vuotiaat lähtevät maailmalle, vaikka samaan aikaan on mahtavaa seurata heidän kehitystään ja oivalluksiaan maailmasta ja elämästä.
Suru ja haikeus on ihan normaaleja tunteita kun lapset pikkuhiljaa alkavat ottaa etäisyyttä ja itsenäistyä. Epänormaaliksi sanoisin niitä vanhempia, jotka vain odottavat sitä päivää, että lapsi muuttaa pois, jotta voivat taas "elää", ja sitten syyttävät näitä normaaleja tunteita tuntevia vanhempia rääkyviksi ripustautujiksi.
Suurperheen äiti täällä( se paljon parjattu😉)
Tässä on nyt ymmärretty Ap ehkä väärin.
Itse olen jokaisen kotoamuuttavan lapseni aikana itkenyt silmät päästäni( en todellakaan lapsen nähden) silti tsempannut ja rohkaissut kun ovat muuttoa tehneet.
Kysymys on HAIKEUDESTA, ikävästä kun tietää, että eivät he enää niinpaljon kotona käy. Minulle lapseni ovat tärkeintä maailmassa. Ja juu hei! Ennenkuin aloitatte parjaamisen takertujaäidistä...joo EN ole.
Sille IKÄVÄLLE vain ei voi mitään. Sallikaa se meille, joille lapset ovat rakkaita.
Täällä olen saanut lukea muutaman aika kylmän kommentin äideiltä, jotka toivovat lastensa kotoa muuttoa. En enempää kommentoi heitä.
Iloinen olen, että ovat terveitä lähtemään siivilleen. Surullista olisi sekin, jos peräkammarissa eläisivät elämänsä.
Olisin surullinen HEIDÄN puolestaan.
Kyse siis ihan vain ikävästä.
Tämä kuitenkin helpottaa ajan myötä, jos Ap yhtään lohduttaa.
En pysty samaistumaan tähän. Mun mielestä on juuri kaikkein paras ja antoisin osa vanhemmuutta, kun näkee oman lapsen kasvavan, itsenäistyvän ja pärjäävän elämässä. En yhtään kaipaa lapsiperheaikoja.
Mulla ja miehellä on oma elämä ja omat menot, vaikka aikuinen lapsi on edelleen rakas ja tärkeä ihminen. Vaihdamme kuulumisia lähes päivittäin, vaikka näemme harvoin. Asumme kaukana toisistamme, ja välimatka vain kasvaa pian, kun lapsi suunnittelee muuttoa Lontooseen ja me Etelä-Eurooppaan.
Olisi kamalaa olla takertuva äiti ilman omaa, aikuista elämää :(
Ihanaa, kun lapset vihdoin muutti pois. Pääsi elämään omaa elämää. Laskin lopuksi jo päiviä, että jokainen vuorollaan pakkaa tavaransa. Hyvin ovat pärjänneet, eivätkä enää aikuisina ole vaivanneet minua. Minä en ole ikinä ymmärtänyt takertujaäitejä, joilla ei ole parisuhteessa mitään, vaan takertuvat lapsiinsa ja sitten lapsenlapsiinsa. Minä olen tehnyt selväksi, että kun olette 18, lähtö valkenee ja lapsenlapsia ei tarvitse tuoda hoidettavaksi. Minulla on se kuuluisa oma elämä.
Voi jestas. Lapset ovat rakkaita. Sitä mukaa kun kasvavat, jää aikaa harrastella ja elää pieniä pätkiä omaa elämää.
2 lasta on lentänyt pesästä. Kauheaa, jos olisin marttyyritaakan rääkymällä ja riippumalla heidän harteilleen antanut. Ikävä on välillä, mut se on luonnollista.
Napanuora katkaistaan laitoksella, äidin kuuluu kasvaa lasten myötä.
Kyllä nuota roikkujia on nähty, ja kas kummaa, lapset eivät usein halua heillä käydä.