Lue keskustelun säännöt.
Synkkä salaisuuteni: Joskus toivon, että lapseni kuolisi
30.05.2006 |
Tätä en ole ikinä pystynyt tunnustamaan kenellekään, paitsi nyt täällä anonyymina. Mitään en ikinä tule lapselleni tekemään ja rakastan häntä kyllä niin, että riipii. Silti joskus näen unta, että hän on kuollut ja olen helpottunut.
Lapseni on vammainen ja vaikka ulospäin esitän, että olen ihan yhtä onnellinen hänestä kuin terveestä lapsestani, niin oikeasti olen sairaan vihainen kohtalolle, joka antoi meille tämän lapsen. Elämämme pyörii hänen sairautensa ympärillä ja pelkään, miten se vaikuttaa esikoiseemme. Pelkään, että en jaksa pitää hänestä tarpeeksi hyvää huolta. Pelkään, että minusta ei ole niihin uhrauksiin, mitä tämän lapsen äitinä olo vaatii. Pelkään, että 40 vuoden kuluttua, kun ehkä edelleen hoidan häntä kuin lasta tunnen häntä kohtaan pelkkää katkeruutta, koska elämäni menee hänen hoitamiseensa ja kaikki unelmani on menetetty.
Jos nyt saisin valita, olisin tehnyt abortin, enkä saanut tätä lasta ollenkaan. Kenellekään en voi näistä tunteista puhua, en edes miehelleni. Hänkään ei ymmärtäisi.
Kommentit (24)
Kyllä. Vammaisen lapsen äitinä elämä on raskasta. Mielessä pyörivät hyvin monenlaiset asiat, joista kaikki eivät takuulla ole kauniita. Mutta että toivoisi lapsen kuolevan... Kirjoituksesi kuulostaa utilitarististen bioeetikoiden tekstiltä; jotta perheen onnellisuusaste kasvaisi, tulisi vammaisen sisaruksen kuolla.
Onko teille tehty kotihoitosuunnitelma? Jos on, teille on varmasti tarjottu sijaishoitopaikkaa muutaman kerran vuodessa, jotta saatte viettää ' normaalia' lapsiperheen elämää. Suosittelen tätä siitä syystä, että tuossa tilassa et varmastikaan kykene keskittymään muuhun, kuin vammaisen lapsen äitinä olemiseen. Jos teillä ei ole kotihoitosuunnitelmaa, ota yhteys kuntaan ja pyydä sellainen.
Jos sinusta tuntuu, että kotona on liian raskasta, oletko harkinnut lapsellesi laitospaikkaa? Ne eivät ihan kaikki ole pahoja paikkoja. Moni niistä paikoista on hyvinkin kodinomaisia ja hoitajat upeita.
Vammaisistakin tulee aikuisia. He muuttavat pois kotoa, kunhan vanhemmat sen sallivat. Heidän seuraava kotinsa ei välttämättä ole yksiö keskustassa, mutta oma koti on oma koti, vaikka se olisi osana palvelutaloa tai laitosmaisempaakin elinpaikkaa. Koko perhettä kannattaa kasvattaa siihen ajatukseen, että tarkoitus ei ole hoitaa aikuista ihmistä niin kauan, että selkä katkeaa. Tarkoitus on elää vammaisen lapsen perheen elämää kunnes lapsi on aikuinen ja muuttaa pois kotoa. Ihan samoin kuin tervekin sisarus aikanaan.
PS: sopeutumisvalmennuskurssit lienevät jo tuttuja juttuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastat häntä ja annat rakkautta se on tärkeintä.
Suosittelen osoittaista laitoshoitoa.
Ps. terveiden äiti täällä miettii joskus miten elämä olisi mennyt ilman lapsia. Lapset ovat kuitenkin kaikkein tärkeinät ja arvokkainta mitä minulla on.
Vierailija:
Suosittelen tätä siitä syystä, että tuossa tilassa et varmastikaan kykene keskittymään muuhun, kuin vammaisen lapsen äitinä olemiseen.
Hän kertoo kyllä keskittyvänsä vammaiseen lapseen, muttei kirjoitusten perusteella vaikuta siltä.
niin ja kannattaa käydä tutustumassa johonkin kehitysvamma-laitokseen, taikka palvelukeskuksiahan nämä nykyään ovat. Eivät nämä enää ole niin kauheita ja kolkkoja paikkoja, kuin joskus 70 luvulla.. Tämä mun työpaikkani on ainakin hyvin viihtyisä ja kodinomainen. Asukkailla on kauniisti sisustetut huoneet, ruoka on hyvää, ja hoito tietenkin myös. Monenlaista terapiaa annetaan, esim. ratsastus- taide- aististimulaatio- ja musiikkiterapiaa... Meillä on oma uimahalli ja muut urheilutilat, leikkikentät, jne. Monenlaista kerho- ja harrastustoimintaa on, esim. oma bändi, asukkaiden itse toimittama lehti, luontokerho ja vaikka mitä muuta...
Että ihan tuntuvat viihtyvän täällä nämä asukkaat, en ole yhtäkään tavannut, joka ei täälä mielellään olisi. =)