Voiko vuoden mittainen suhde olla jollekin niin iso juttu että siitä selviämiseen voi mennä monta vuotta?

Totta kai voi. Sydänsuruista selviämiseen voi mennä esim. kymmenen vuotta, vaikka ei olisi edes seurusteltu päivääkään.

Voi olla.

Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut pystyvät jättämään pettymyksen nopeasti taakseen kun taas toiset haavoittuvat sydänjuuriaan myöten.

Ehkä sellaiselle, jonka on hyvin vaikeaa löytää itselleen sopivaa kumppania ja se vuoden mittainen suhde on ollut unelmakumppanin kanssa. Muussa tapauksessa en ymmärrä.

Voi, etenkin jos on se jätetty osapuoli. Vuodessa ei ole ehtinyt nähdä niitä kaikkia kumppanin huonoja puolia, tai näkee ne ruusunpunaisten lasien läpi. Siksi sitä jättäjää pidetään täydellisenä ja ero on vaikea, saatikka uuden kumppanin etsiminen kun kukaan ei ole exän vertainen.

Olin suhteessa, joka kesti vain jotain pari kuukautta. En ole vielä vuosien jälkeen päässyt yli. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin kunnolla, ja mikä oudointa, myös toinen osapuoli oli yhtä kiinnostunut minusta kuin minä hänestä. Eikä tässä ole kyse siitä, että vain aika olisi kullannut muistot. Ihan koko sen ajan aina tutustumisesta viimeisiin hetkiin tuntui liian täydelliseltä. Ja myös ulkopuoliset näkivät minun olevan onnellinen. Samaa eivät olleet sanoneet ennen, vaikka muitakin miehiä oli ollut. Sitä on vaikea kuvailla, mutta kaikki vaan oli liian hyvää ollakseen totta. Mitään saman kaltaista en ole kokenut ikinä edes aikaisemman pitkäaikaisen kumppanin kanssa johon olin myös ollut rakastunut joskus.

Vierailija kirjoitti:

Olin suhteessa, joka kesti vain jotain pari kuukautta. En ole vielä vuosien jälkeen päässyt yli. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin kunnolla, ja mikä oudointa, myös toinen osapuoli oli yhtä kiinnostunut minusta kuin minä hänestä. Eikä tässä ole kyse siitä, että vain aika olisi kullannut muistot. Ihan koko sen ajan aina tutustumisesta viimeisiin hetkiin tuntui liian täydelliseltä. Ja myös ulkopuoliset näkivät minun olevan onnellinen. Samaa eivät olleet sanoneet ennen, vaikka muitakin miehiä oli ollut. Sitä on vaikea kuvailla, mutta kaikki vaan oli liian hyvää ollakseen totta. Mitään saman kaltaista en ole kokenut ikinä edes aikaisemman pitkäaikaisen kumppanin kanssa johon olin myös ollut rakastunut joskus.

Minkä ikäinen olit tällöin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin suhteessa, joka kesti vain jotain pari kuukautta. En ole vielä vuosien jälkeen päässyt yli. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin kunnolla, ja mikä oudointa, myös toinen osapuoli oli yhtä kiinnostunut minusta kuin minä hänestä. Eikä tässä ole kyse siitä, että vain aika olisi kullannut muistot. Ihan koko sen ajan aina tutustumisesta viimeisiin hetkiin tuntui liian täydelliseltä. Ja myös ulkopuoliset näkivät minun olevan onnellinen. Samaa eivät olleet sanoneet ennen, vaikka muitakin miehiä oli ollut. Sitä on vaikea kuvailla, mutta kaikki vaan oli liian hyvää ollakseen totta. Mitään saman kaltaista en ole kokenut ikinä edes aikaisemman pitkäaikaisen kumppanin kanssa johon olin myös ollut rakastunut joskus.

Minkä ikäinen olit tällöin?

En ollut enää mikään ihan nuori, lähemmäs 30 kuitenkin. Mutta tämä suhde päättyi siis toisen osapuolen kuolemaan, joten en ollut varsinaisesti jätetty.

Vierailija kirjoitti:

Olin suhteessa, joka kesti vain jotain pari kuukautta. En ole vielä vuosien jälkeen päässyt yli. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin kunnolla, ja mikä oudointa, myös toinen osapuoli oli yhtä kiinnostunut minusta kuin minä hänestä. Eikä tässä ole kyse siitä, että vain aika olisi kullannut muistot. Ihan koko sen ajan aina tutustumisesta viimeisiin hetkiin tuntui liian täydelliseltä. Ja myös ulkopuoliset näkivät minun olevan onnellinen. Samaa eivät olleet sanoneet ennen, vaikka muitakin miehiä oli ollut. Sitä on vaikea kuvailla, mutta kaikki vaan oli liian hyvää ollakseen totta. Mitään saman kaltaista en ole kokenut ikinä edes aikaisemman pitkäaikaisen kumppanin kanssa johon olin myös ollut rakastunut joskus.

Mihin suhde sitten päättyi?

Voi kestää vaikka loppuelämä. Kummppani voi olla yhtä tärkeä kuin kuka tahansa perheenjäsen tai oma lapsi, ei sellaisesta menetyksestä toivu täysin ikinä.

Voi kestää jos menee syystä tai toisesta ns ihon alle.

voi luoja että naiset on heikkoja

Vierailija kirjoitti:

voi luoja että naiset on heikkoja

Aina, kun olen kertonut jollekin ystäväni kuolemasta (josta en ole päässyt yli), järjestään jokainen mies on puhunut vanhempansa kuolemasta ja siitä kuinka ei ole päässyt siitä yli. Tulee mieleen säälin kerjääminen? Oletko sinäkin niitä miehiä jotka itkevät vanhemman kuoleman takia? Itse taas en voi ymmärtää tällaisia ihmisiä. Mielestäni aikuisen ihmisen pitäisi kestää omien vanhempien kuolema.

Riippuu ihan siitä miten väkivaltainen suhde on ollut. Suomessa on ala-arvoista traumojen hoito, oikeastaan olematonta. Lisäksi psykiatriassa ei tunnisteta traumatisoitunutta mielenterveysongelmaisesta. On paljon väkivaltaisessa suhteessa olleita ihmisiä jotka elää kauhukokemuksiaan vielä yli vuosikymmenkin suhteen jälkeen, osalla oireilu ei lopu edes pahantekijän kuolemaan, koska traumajälki ei häviä aivoista ilman asiantutevaa apua ja terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

voi luoja että naiset on heikkoja

Ja silti yksinolo onnistuu oikein hyvin, eikä siitä tarvi marista missään.

Voi olla "iso juttu", tai sitten suhde voi olla niin väkivaltainen (henkisesti tai fyysisesti tai sekä että), että siitä toipuminen kestää tästä syystä kauan.

Varmasti voi. Minä surin yli aivan täysillä 10 vuotta tyyppiä jonka kanssa kävin yksillä (1) treffeillä, edes tapailusta ei voi puhua. Kerran pussattiin. En tänä päivänäkään tiedä, miten siinä niin kävi, mutta jokin siinä ihmisessä vaan meni ihon alle ja kaikista puolustuksista läpi. Tämä myös saattoi olla osasyy siihen ettei juttu edennyt sen pidemmälle- ihan liian suuret tunteet liian varhain. Avioerokin myöhemmin oli tunnetasolla ihan pala kakkua tähän verrattuna, vaikka liitto olikin ollut enimmäkseen hyvä.

Sellaisia ne tunteet ovat, aina ei voi käsittää mutta aina voi koittaaa suhtautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

voi luoja että naiset on heikkoja

Ja silti yksinolo onnistuu oikein hyvin, eikä siitä tarvi marista missään.

Miehen logiikalla nainen on heikko kun tulee toimeen aivan hyvin yksin, itseasiassa paremmin kuin miehen kanssa eikä ulise täällä joka päivä miten saisi miestä. Mies on vahva kun parkuu naisten perään eikä selviä yksin ja koko elämän keskipiste on miettiä mistä saisi naisen.

Joka kerta kun tällainen ketju aloitetaan, hätkähdän toivoen sen olevan mieheltä, jonka kanssa yhteinen matka kesti vain noin vuoden verran, sekin etäsuhteessa. Erosta on useampi vuosi, mutta jälkensä tuo mies joka tapauksessa jätti. Kohtasimme jollain lailla hyvin syvällä tasolla. Onneksi hiljalleen järki alkaa viemään voiton ja sydän on rauhoittumaan päin. Eli vastaus kysymykseesi ap: kyllä voi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin suhteessa, joka kesti vain jotain pari kuukautta. En ole vielä vuosien jälkeen päässyt yli. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin kunnolla, ja mikä oudointa, myös toinen osapuoli oli yhtä kiinnostunut minusta kuin minä hänestä. Eikä tässä ole kyse siitä, että vain aika olisi kullannut muistot. Ihan koko sen ajan aina tutustumisesta viimeisiin hetkiin tuntui liian täydelliseltä. Ja myös ulkopuoliset näkivät minun olevan onnellinen. Samaa eivät olleet sanoneet ennen, vaikka muitakin miehiä oli ollut. Sitä on vaikea kuvailla, mutta kaikki vaan oli liian hyvää ollakseen totta. Mitään saman kaltaista en ole kokenut ikinä edes aikaisemman pitkäaikaisen kumppanin kanssa johon olin myös ollut rakastunut joskus.

Minkä ikäinen olit tällöin?

En ollut enää mikään ihan nuori, lähemmäs 30 kuitenkin. Mutta tämä suhde päättyi siis toisen osapuolen kuolemaan, joten en ollut varsinaisesti jätetty.

❤️

Jos ei löydä jotain parempaa, niin tietenkin voi jäädä haikailemaan entisen perään vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Rakkaus harvemmin loppuu ihan itsestään ja ilman syytä.