Ihmiset eivät tajua että se mikä ei tapa vahvistaa...

tai sitten heikentää...

Herkkyydestä onkin ollut riesaa. Jospa se vähenisi.

Ei ole, ei. Kun kovettaa itseään liian pitkään niin tuloksena on kylmä ja kova sekä tunteeton ihminen, tämän jälkeen. Sitten aikuisena ihmetellään miksi on sietänyt liikaa kaikkea ikävää sisäänsä. Katkeruus kasvaa isoksi osaa sisälleen. Ihmettelet miksi en tunne enää mitään. Olen vaan. Mikään ei hymyilytä ja koet aina vaan epäonnistuvan kaikessa mihin ryhdyt. Kyllä ihmisten tulisi oppia ilmaisemaan tunteitaan niin etteivät kerää niitä sisäänsä. Mutta kovassa maailmassa on kovat keinot sallittua. Ei saisi itkeä. Itsensä pitää kovettaa.

Se mikä ei tapa, saattaa vammauttaa pysyvästi, henkisesti tai ruumiiliisesti, eikä todennäköisesti vahvista yhtään.

Yksi vanhoista typeristä sanonnoista.

Ja se mikä tappaa, ei vahvista :)

Kun tarpeeksi yrittää ja aina epäonnistuu, niin alkaa osittain katkeroitua ja luovuttaa koko elämän suhteen. Kun tarpeeksi kokee pettymyksiä, niin alkaa suojella itseään niiltä pettymyksiltä ja lopettaa yrittämisen, eikä edes päästä ihmisiä lähelleen.

Itse olen jokseenkin sellaisen rajan äärellä, että jos vuoden tai kahden sisään ei elämäni muutu vähänkään parempaan, niin lopetan kaiken yrittämisen ihan täysin. Sen jälkeen on ihan se ja sama mitä elämällään tekee. En edes minä jaksa koko ajan olla ottamassa iskua vastaan sieltä sun täältä. Voisi vaikka alkaa ihan rapajuopoksi ja alkaa häiriköimään julkisilla paikoilla. Tai sitten komeroidun loppuelämäkseni tänne peräkammariin ja hankin hullunpaperit, ketä siinä vaiheessa enää jaksaa kiinnostaa.

Terveisin Naispelko26

Tässä ketjussa tiivistyy hyvin ajatukset taas. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa - ei pidä paikkansa.

Asioista jää jälkiä. Samanlainen ei voi enää olla, ihminen on muuttanut muotoaan. Mieleen jää arpia ja kolhuja.

Vierailija kirjoitti:

Kun tarpeeksi yrittää ja aina epäonnistuu, niin alkaa osittain katkeroitua ja luovuttaa koko elämän suhteen. Kun tarpeeksi kokee pettymyksiä, niin alkaa suojella itseään niiltä pettymyksiltä ja lopettaa yrittämisen, eikä edes päästä ihmisiä lähelleen.

Itse olen jokseenkin sellaisen rajan äärellä, että jos vuoden tai kahden sisään ei elämäni muutu vähänkään parempaan, niin lopetan kaiken yrittämisen ihan täysin. Sen jälkeen on ihan se ja sama mitä elämällään tekee. En edes minä jaksa koko ajan olla ottamassa iskua vastaan sieltä sun täältä. Voisi vaikka alkaa ihan rapajuopoksi ja alkaa häiriköimään julkisilla paikoilla. Tai sitten komeroidun loppuelämäkseni tänne peräkammariin ja hankin hullunpaperit, ketä siinä vaiheessa enää jaksaa kiinnostaa.

Terveisin Naispelko26

Oikeana hulluna voisi olla aika helppoa. Ei tarvitsisi kantaa vastuuta tai miettiä huomista. Ei ymmärtäisi tekojensa seurauksia tai tuntisi katumusta. Muut hoitaisi kunnes elo korjaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tarpeeksi yrittää ja aina epäonnistuu, niin alkaa osittain katkeroitua ja luovuttaa koko elämän suhteen. Kun tarpeeksi kokee pettymyksiä, niin alkaa suojella itseään niiltä pettymyksiltä ja lopettaa yrittämisen, eikä edes päästä ihmisiä lähelleen.

Itse olen jokseenkin sellaisen rajan äärellä, että jos vuoden tai kahden sisään ei elämäni muutu vähänkään parempaan, niin lopetan kaiken yrittämisen ihan täysin. Sen jälkeen on ihan se ja sama mitä elämällään tekee. En edes minä jaksa koko ajan olla ottamassa iskua vastaan sieltä sun täältä. Voisi vaikka alkaa ihan rapajuopoksi ja alkaa häiriköimään julkisilla paikoilla. Tai sitten komeroidun loppuelämäkseni tänne peräkammariin ja hankin hullunpaperit, ketä siinä vaiheessa enää jaksaa kiinnostaa.

Terveisin Naispelko26

Oikeana hulluna voisi olla aika helppoa. Ei tarvitsisi kantaa vastuuta tai miettiä huomista. Ei ymmärtäisi tekojensa seurauksia tai tuntisi katumusta. Muut hoitaisi kunnes elo korjaisi.

Melkein tätä maailmaa seuratessa tuntuu, että on ihan oikeasti jollain tavalla hullu tai vajaamielinen. Se nyt tuntuu ainakin ihan varmalta, että ei meikäläisen kuuluisi täällä pyöriä muiden joukossa. Ei ole oikein mitään tarkoitusta tai paikkaa tässä maailmassa. Ihan hyvin voisi mennä pötköttelemään johonkin pehmeään huoneeseen, ja odotella, että hoitsut tuo murkinaksi jauhelihasoppaa. Ja tottakai ihan veetullaikseen sotkea kaikki soppa pitkin rinnuksia ja päristellä sitten jotain ihmeääniä siihen päälle.

Olisi siinä hoitsuilla päivittelemistä, että mitä sen huoneen numero 666 Naispelon kanssa oikein tehdään kun on päästään ihan pipi ja pitää meitä vielä pilkkanaankin.

Terveisin Naispelko26

Vierailija kirjoitti:

Kun tarpeeksi yrittää ja aina epäonnistuu, niin alkaa osittain katkeroitua ja luovuttaa koko elämän suhteen. Kun tarpeeksi kokee pettymyksiä, niin alkaa suojella itseään niiltä pettymyksiltä ja lopettaa yrittämisen, eikä edes päästä ihmisiä lähelleen.

Itse olen jokseenkin sellaisen rajan äärellä, että jos vuoden tai kahden sisään ei elämäni muutu vähänkään parempaan, niin lopetan kaiken yrittämisen ihan täysin. Sen jälkeen on ihan se ja sama mitä elämällään tekee. En edes minä jaksa koko ajan olla ottamassa iskua vastaan sieltä sun täältä. Voisi vaikka alkaa ihan rapajuopoksi ja alkaa häiriköimään julkisilla paikoilla. Tai sitten komeroidun loppuelämäkseni tänne peräkammariin ja hankin hullunpaperit, ketä siinä vaiheessa enää jaksaa kiinnostaa.

Terveisin Naispelko26

Ääh. :( Mä jankkasin sun iässä "liian vanha"-mantraa. Liian vanha vaihtamaan alaa, liian vanha pariutumaan, liian vanha vähän joka asiaan. Oikeasti 26v (tai edes 28v) et ole liian vanha millään tapaa muuttamaan elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tarpeeksi yrittää ja aina epäonnistuu, niin alkaa osittain katkeroitua ja luovuttaa koko elämän suhteen. Kun tarpeeksi kokee pettymyksiä, niin alkaa suojella itseään niiltä pettymyksiltä ja lopettaa yrittämisen, eikä edes päästä ihmisiä lähelleen.

Itse olen jokseenkin sellaisen rajan äärellä, että jos vuoden tai kahden sisään ei elämäni muutu vähänkään parempaan, niin lopetan kaiken yrittämisen ihan täysin. Sen jälkeen on ihan se ja sama mitä elämällään tekee. En edes minä jaksa koko ajan olla ottamassa iskua vastaan sieltä sun täältä. Voisi vaikka alkaa ihan rapajuopoksi ja alkaa häiriköimään julkisilla paikoilla. Tai sitten komeroidun loppuelämäkseni tänne peräkammariin ja hankin hullunpaperit, ketä siinä vaiheessa enää jaksaa kiinnostaa.

Terveisin Naispelko26

Oikeana hulluna voisi olla aika helppoa. Ei tarvitsisi kantaa vastuuta tai miettiä huomista. Ei ymmärtäisi tekojensa seurauksia tai tuntisi katumusta. Muut hoitaisi kunnes elo korjaisi.

Melkein tätä maailmaa seuratessa tuntuu, että on ihan oikeasti jollain tavalla hullu tai vajaamielinen. Se nyt tuntuu ainakin ihan varmalta, että ei meikäläisen kuuluisi täällä pyöriä muiden joukossa. Ei ole oikein mitään tarkoitusta tai paikkaa tässä maailmassa. Ihan hyvin voisi mennä pötköttelemään johonkin pehmeään huoneeseen, ja odotella, että hoitsut tuo murkinaksi jauhelihasoppaa. Ja tottakai ihan veetullaikseen sotkea kaikki soppa pitkin rinnuksia ja päristellä sitten jotain ihmeääniä siihen päälle.

Olisi siinä hoitsuilla päivittelemistä, että mitä sen huoneen numero 666 Naispelon kanssa oikein tehdään kun on päästään ihan pipi ja pitää meitä vielä pilkkanaankin.

Terveisin Naispelko26

Mt-harjoittelussa oli kultaisia tyyppejä. Oli melkoisen mieltä räjäyttävä kokemus opiskelijalle. Välillä tuli vihaiseksi siitä, kuinka pahoja asioita olivat kohdanneet samalla, kun ne tekijät porskuttivat omaa elämäänsä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tiivistyy hyvin ajatukset taas. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa - ei pidä paikkansa.

Asioista jää jälkiä. Samanlainen ei voi enää olla, ihminen on muuttanut muotoaan. Mieleen jää arpia ja kolhuja.

Sitähän se vahvistuminen juuri onkin, muututaan vahvemmiksi. Entinen heikkous jää taakse, helposti siinä persoonakin vähän muuttuu.

Elämä on siitä kurja juttu että joutuu kokemaan ikäviä asioita, halusi tai ei. Ei voi ajatella että mitähän kivaa se elämä mulle tarjoaa, ja sitten pettyä kun sitä ei tullutkaan. Kaikenlaisen pskan läpi joutuu välillä itsensä vetämään. Me kaikki koemme ikäviä asioita. Toiset vain enemmän.

Tuo on kyllä varmaan yksi typerimmistä sanonnoista. Eihän tämä kuukausia jatkunut unettomuus minua tapa, mutta ei tämä millään tavalla vahvistakaan tai "koveta ja poista herkkyyttä".

Se mikä ei tapa, vituttaa.

Se mikä ei tapa vaan vitutttaa. Vastoinkäymiset elämässäni ovat olleet turhia. En ole jalostunut vastoinkäymisistä paremmaksi tai vahvemmaksi ihmiseksi.

Typerä sanonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tiivistyy hyvin ajatukset taas. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa - ei pidä paikkansa.

Asioista jää jälkiä. Samanlainen ei voi enää olla, ihminen on muuttanut muotoaan. Mieleen jää arpia ja kolhuja.

Sitähän se vahvistuminen juuri onkin, muututaan vahvemmiksi. Entinen heikkous jää taakse, helposti siinä persoonakin vähän muuttuu.

Ihminen on vähän kuin lasimalja: hauras ja herkkä. Jos tulee säröjä ja halkeamia, saa ne paikattua, mutta yhtä kaunis ja kirkas mieli ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Kun tarpeeksi yrittää ja aina epäonnistuu, niin alkaa osittain katkeroitua ja luovuttaa koko elämän suhteen. Kun tarpeeksi kokee pettymyksiä, niin alkaa suojella itseään niiltä pettymyksiltä ja lopettaa yrittämisen, eikä edes päästä ihmisiä lähelleen.

Itse olen jokseenkin sellaisen rajan äärellä, että jos vuoden tai kahden sisään ei elämäni muutu vähänkään parempaan, niin lopetan kaiken yrittämisen ihan täysin. Sen jälkeen on ihan se ja sama mitä elämällään tekee. En edes minä jaksa koko ajan olla ottamassa iskua vastaan sieltä sun täältä. Voisi vaikka alkaa ihan rapajuopoksi ja alkaa häiriköimään julkisilla paikoilla. Tai sitten komeroidun loppuelämäkseni tänne peräkammariin ja hankin hullunpaperit, ketä siinä vaiheessa enää jaksaa kiinnostaa.

Terveisin Naispelko26

Pakko kysyä että mitkä asiat ovat menneet elämässäsi pieleen?

Muutama isompi takaisku ja sen jälkeen varmaan pienemmätkin jutut tuntuu epäonnistumisilta ja isoilta asioilta.

Kannattaa lähteä eteenpäin ihan pikkujutuista.

Itsellekinon aina hoettu etten pysty parempaan tai onnistu missään.

Sittemmin olen rohkaistunut yrittämään. Ajoin mm ajokortin kolmekymppisenä! Maksoin sen työkkäreistäni joten tiukkaa teki mutta sain kun sainkin sen kortin!

Hae vaikka opiskelemaan? Älä tähtää kuuta taivaalta vaan etene pikkuhiljaa. Aloita helpommasta tutkinnosta esim?

Ja lähde ulos. Ei heti johonkin jossa etsit seuraa tms.(jos siis olet yksinäinen ja naispelkoinen) vaan vaikka elokuviin, käyt baarissa yhdellä, aloitat jonkun uuden harrastuksen ja vaikka kuntosalin jne. Aloita jutustelu jonkun turvallisen naisen kanssa. Jonkun jota et ns halua miellyttää puolisomielessä vaan kaveripohjalta tai vaan hyvän päivän tuttuna. Ei heti tarvitse yrittää paikan upeinta tai edes toiseksi upeinta. He ovat tottuneet itsevarmoihin miehiin. Kasvata siis itsetuntoa/itsevarmuutta ensin pikkuhiljaa turvallisilla kohtaamisilla joissa et yritäkään tehdä vaikutusta toiseen.

Ja hymyile! (Ja käy sitä ennen hammaslääkärissä jos on tarve)

En nyt tiedä millä saralla siis koet epäonnistumisia mutta tuo nimimerkki vaan laittoi oletukseni päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tarpeeksi yrittää ja aina epäonnistuu, niin alkaa osittain katkeroitua ja luovuttaa koko elämän suhteen. Kun tarpeeksi kokee pettymyksiä, niin alkaa suojella itseään niiltä pettymyksiltä ja lopettaa yrittämisen, eikä edes päästä ihmisiä lähelleen.

Itse olen jokseenkin sellaisen rajan äärellä, että jos vuoden tai kahden sisään ei elämäni muutu vähänkään parempaan, niin lopetan kaiken yrittämisen ihan täysin. Sen jälkeen on ihan se ja sama mitä elämällään tekee. En edes minä jaksa koko ajan olla ottamassa iskua vastaan sieltä sun täältä. Voisi vaikka alkaa ihan rapajuopoksi ja alkaa häiriköimään julkisilla paikoilla. Tai sitten komeroidun loppuelämäkseni tänne peräkammariin ja hankin hullunpaperit, ketä siinä vaiheessa enää jaksaa kiinnostaa.

Terveisin Naispelko26

Pakko kysyä että mitkä asiat ovat menneet elämässäsi pieleen?

Muutama isompi takaisku ja sen jälkeen varmaan pienemmätkin jutut tuntuu epäonnistumisilta ja isoilta asioilta.

Kannattaa lähteä eteenpäin ihan pikkujutuista.

Itsellekinon aina hoettu etten pysty parempaan tai onnistu missään.

Sittemmin olen rohkaistunut yrittämään. Ajoin mm ajokortin kolmekymppisenä! Maksoin sen työkkäreistäni joten tiukkaa teki mutta sain kun sainkin sen kortin!

Hae vaikka opiskelemaan? Älä tähtää kuuta taivaalta vaan etene pikkuhiljaa. Aloita helpommasta tutkinnosta esim?

Ja lähde ulos. Ei heti johonkin jossa etsit seuraa tms.(jos siis olet yksinäinen ja naispelkoinen) vaan vaikka elokuviin, käyt baarissa yhdellä, aloitat jonkun uuden harrastuksen ja vaikka kuntosalin jne. Aloita jutustelu jonkun turvallisen naisen kanssa. Jonkun jota et ns halua miellyttää puolisomielessä vaan kaveripohjalta tai vaan hyvän päivän tuttuna. Ei heti tarvitse yrittää paikan upeinta tai edes toiseksi upeinta. He ovat tottuneet itsevarmoihin miehiin. Kasvata siis itsetuntoa/itsevarmuutta ensin pikkuhiljaa turvallisilla kohtaamisilla joissa et yritäkään tehdä vaikutusta toiseen.

Ja hymyile! (Ja käy sitä ennen hammaslääkärissä jos on tarve)

En nyt tiedä millä saralla siis koet epäonnistumisia mutta tuo nimimerkki vaan laittoi oletukseni päälle.

No olen epäonnistunut suunnilleen kaikessa missä voi epäonnistua. Sellaiset asiat joita yhteiskunta arvostaa (työt, ihmissuhteet, itsenäistyminen jne.) ovat minulle ikuinen epäonnistumisen aihe. Olen sentään oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, sekä muutaman koulunkin suorittanut jonkinlaisin arvosanoin. En vaan pääse elämään kiinni oikein millään tasolla. Elikkä sinne töihin noin alkuunsa. Ja asiaan toki vaikuttaa sekin, että ei minua ole koskaan arvostettu millään tavalla, aina vaan sanottu, että ei minusta mitään tule. Ja siihenhän minun helppo asennoitua kokemusteni myötä itsekin.

Ja se "ulos meneminen" on vaikeaa kun minua kinnostaa niin harvat asiat. Kyllähän minä harrastusteni myötä ulostaudun asunnosta, mutta en minä siellä ainakaan naisia tapaa. Ei minua kiinnosta yhtään kuntosalilla käyminen, elokuvissa ja konserteissa äänet on niin pirun kovalla, että pääni räjähtää, ja yllätys yllätys en käytä alkoholia. Että sellainen ei-mies täällä on. Ja minulla ei oikein ole hymyäkään, jo lapsesta asti on ahdistanut se miten käsketään aina kuvissa hymyilemään, mutta kun suuni ei yksinkertaisesti sellaiseen taivu. Olen joskus aiemminkin täällä hymiön avustuksella näyttänyt hymyni, ja se on tällainen :I Ei ole kysymys mistään masennuksen tuottamasta hymyttömyydestä, vaan naamani ei tosiaan taivu tunnistettavaan hymyyn. Jonkinlainen nauru sentään irtoaa jos oikein yrittää.

Terveisin Naispelko26

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tarpeeksi yrittää ja aina epäonnistuu, niin alkaa osittain katkeroitua ja luovuttaa koko elämän suhteen. Kun tarpeeksi kokee pettymyksiä, niin alkaa suojella itseään niiltä pettymyksiltä ja lopettaa yrittämisen, eikä edes päästä ihmisiä lähelleen.

Itse olen jokseenkin sellaisen rajan äärellä, että jos vuoden tai kahden sisään ei elämäni muutu vähänkään parempaan, niin lopetan kaiken yrittämisen ihan täysin. Sen jälkeen on ihan se ja sama mitä elämällään tekee. En edes minä jaksa koko ajan olla ottamassa iskua vastaan sieltä sun täältä. Voisi vaikka alkaa ihan rapajuopoksi ja alkaa häiriköimään julkisilla paikoilla. Tai sitten komeroidun loppuelämäkseni tänne peräkammariin ja hankin hullunpaperit, ketä siinä vaiheessa enää jaksaa kiinnostaa.

Terveisin Naispelko26

Ääh. :( Mä jankkasin sun iässä "liian vanha"-mantraa. Liian vanha vaihtamaan alaa, liian vanha pariutumaan, liian vanha vähän joka asiaan. Oikeasti 26v (tai edes 28v) et ole liian vanha millään tapaa muuttamaan elämää.

Kyllä olet liian vanha. Kun jatkuvasti saa kuulla kuinia jää jalkoihin kun ei ole päässyt korkeakouluun, ei oo lapsia, ei tarpeeksi timmi, ei omista mitään.

Tää maailma on niin käsittämättömän julma ja kova paikka, viikottain tulee jotain joko mediasta, ihmisten suusta, katseista jne joka lamannuttaa ja vetää elämänhalun alhaiseksi.

Tämä jatkuva kriisi, vastakkainasettelu, pahuus ja epävarmuus sai minut ymmärtämään että elämä ei todellakasäan ole elämisen arvoista. Lähipiiri muuttunut suorittajiksi, ovat kovettaneet ittensä.

Mistä enää saa siitä lämpöä ja hellyyttä?

Mulla on niiin paha olla nykyajan suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei sovi mihinkään, työelämä traumatisoi, hulluja ja sadisteja joka paikassa, mistään ei voi nauttia ilman et on muilta pois.

Hämmästyttää miten kadulla ihmiset tujottavat toisinsa niin vihamielisesti.

T. 27v, menetetty tapaus.