Olen päättänyt että opetan pian syntyvää lastani kutsumaan minua etunimelläni, ei "äidiksi". Mielipiteitä?

Olipas huono provo

Hah... itseäni ainakin häiritsi kun lapsellani oli vaihe kun kutsui minua nimeltä... ei tarvinut edes opettaa.

Hyvä idea.

Ei mielipidettä, lapsi ei mene pilalle siitä.

Oma on kersasi, saat kuule ihan itte päättää.

Kolkolta kuulostaa.

Romanejen tapa.

Meillä lapset kutsuu vanhempia etunimellä ja sopii meidän perheelle.

Minusta on ollut ihanaa tulla kutsutuksi äidiksi, kun itselläni ei äitiä ollut, mutta aina toivoin, että olisi.

Kannatetaan. Taidan itse tehdä samoin.

Minun mielestä kuulosta oudota. Kutsun isääni nimellä, mutta se johtuu siitä, että meillä on erittäin huonot välit.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ollut ihanaa tulla kutsutuksi äidiksi, kun itselläni ei äitiä ollut, mutta aina toivoin, että olisi.

Miten nuo asiat liittyvät toisiinsa?

Ihan vain uteliaisuudesta: miksi olet päätynyt tällaiseen suunnitelmaan?

Sinänsä minulla ei ole asiasta mielipidettä. Ihan harmiton juttuhan tuo on, kukin toimikoon niin kuin parhaaksi näkee.

Lapsi joutunee vastaamaan muiden kyselyihin vanhemmistaan. Tyyliin, "Kuka toi Pirjo on?" ja "Eikö sulla ole äitiä?"

Tuntuu kolkolta ja etäiseltä ajatukselta, että lapsi ei voi käyttää vanhemmistaan sanoja "äiti" tai "isä".

Mun lapsuudessa naapurissa oli tällainen perhe, jossa käytettiin kaikista perheenjäsenistä vain etunimiä. Moni tuntui miettivän, ovatko lasten biologiset vanhemmat kuolleet vai ovatko lapset sijoitettuna tuohon perheeseen.

Meillä lapsuudenperheessä aloin itse kutsua äitiäni etunimellä joskus kymmenen ikäisenä. En tiedä miksi. Välit olivat ja ovat hyvät. Kukaan ei traumatisoitunut tapahtuneesta. 935

Yhden tutun päiväkoti-ikäinen lapsi tekee tuota. Äiti on nuori äiti, aina puhelimella. Vuorovaikutus lapsiin huonoa.

Meillä lapsi sanoo kyllä äidiksi, mutta isänsä kanssa puhuu minusta usein nimellä, samoin minun kanssani isästään nimellä. Ihan jees, ymmärtänee ainakin alustavasti että olemme toisillemme jotain muutakin kuin äiti ja iskä.

Minä keskityin siihen, että viittasin itseeni aina sanalla "minä". En pidä yhtään siitä "äiti keittää nyt puuroa, tule tänne niin äiti auttaa" -tyylistä jota melkein kaikki harrastavat. Kyllä se lapsi ihan hyvin tajusi että olen hänen äitinsä ja että hänkin on "minä".

En siis osannut yhtään ajatella itseäni nimenomaan "äitinä" vaikka lapsen sainkin. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi sanoo kyllä äidiksi, mutta isänsä kanssa puhuu minusta usein nimellä, samoin minun kanssani isästään nimellä. Ihan jees, ymmärtänee ainakin alustavasti että olemme toisillemme jotain muutakin kuin äiti ja iskä.

Minä keskityin siihen, että viittasin itseeni aina sanalla "minä". En pidä yhtään siitä "äiti keittää nyt puuroa, tule tänne niin äiti auttaa" -tyylistä jota melkein kaikki harrastavat. Kyllä se lapsi ihan hyvin tajusi että olen hänen äitinsä ja että hänkin on "minä".

En siis osannut yhtään ajatella itseäni nimenomaan "äitinä" vaikka lapsen sainkin. 

Varmaankin pidät itseäsi tuon takia muita parempana, mutta tuo on niin uneiversaalia että lienee joku vaistotoiminta. Kuten esim vauvalle lepertely joka kehittää vauvan kielellisiä valmiuksia. Toki löytyy aina muutama uniikki lumihiutale joka ei lepertelyyn sorru heikkolahjaisten tavisten lailla.

Meidänkin perheessä lapset ovat aina kutsuneet vanhempia etunimeltä. En tiedä mistä tuo on tullut.

Ehkä meidän perheessä vieraili sukulaisia ja muita ihmisiä niin paljon, jotka kutsuivat vanhempiamme nimeltä, että pienet lapset oppivat siitä?

Lapsi on itse saanut päättää, millä kutsuu minua. Äiti on helpompi lausua, kuin nimeni (vaikka se on lyhyt), joten käyttää sitä. Olen kuitenkin pitänyt tärkeänä, että meillä on perheessä ja suvussa nimellisiä ihmisiä, kutsunhan lastakin etunimellään, enkä huutele "lapsiii". Isälle taas isi on paljon merkitsevämpi identiteetti ja hän nauttii joka isi-sanasta, mikä lapsen suusta tulee. Omaan etuliitteeseeni olen jo välillä vähän kyllästynyt ja hurraan mielessäni, kun isikin kelpaa johonkin :D