"Jokaisessa suhteessa on ikuisuusongelma." Mikä on teidän?

Ei jokaisessa suhteessa kylläkään ole mitään ikuisuusongelmaa.

Naiivia edes kuvitella, että olisi.

Puoliso ei kykene pitänään mitään aikataulua. Ei itse lupaamaansa, ei muiden määräämää tai toivomaa, ei mitään. On aina myöhässä tai niin viime tipassa, että ehdin jokatapauksessa ahdistua myöhästymisestä.

Minä en tykkää anopista enkä jaksa häntä vaikka tajuan kyllä, että ihmisenä hän on ihan helppo ja mukava eikä halua meille missään nimessä mitään pahaa. En vaan silti pysty suhtautumaan häneen edes neutraalisti. Tavattaessa teen kyllä parhaani, mutta meidän välit on hankalat.

Mutta nää on pikkuvikoja. Oikeasti ollaan muuten kyllä hyvin hyvin onnellisia.

Enpä osaa sanoa onko meillä mitään ikuisuusongelmaa. Kai sitä jotain pikku juttuja on, mutta ei ainakaan mitään kauhean isoa. Ehkä suhteen alussa oli enemmän vaikeuksia, mutta nyt kun tunnemme toisemme paremmin, niin on helpompaa.

Minä olen enemmän taivaanrannan maalari ja mieheni on enemmän tekijä ja toimeentarttuva.

Meillä ikuisuusongelmia on alkoholinkäyttö, erilaiset vuorokausirytmit, aikaoptimismi, ja muutenkin kyvyttömyys ottaa itseään niskasta kiinni. Mies kaipaa jonkinlaista holhoamista koko ajan. On kuitenkin ihan älykäs ja fiksu, mutta henkisesti laiska. Pääsee helpommalla kun joku muu huolehtii. Hyvät asiat kuitenkin vielä painavat paljon enemmän kuin huonot, ja vaikka pinna kiristyykin melko usein, olen pääasiassa onnellinen. Yhdessä 17 vuotta, ei lapsia. Lasten kanssa tämä ei enää toimisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei jokaisessa suhteessa kylläkään ole mitään ikuisuusongelmaa.

Naiivia edes kuvitella, että olisi.

Miten niin naiivia?

Tämä ei liity nyt tähän naiiviuskysymykseen, mutta puhuin joskus ammattiauttajan kanssa, joka sanoi, että yleensä suhteissa samat ongelmat nousevat esiin yhä uudelleen, vaikka ne olisi jo käsitelty moneen kertaan. En tosin ymmärtänyt sitä. Jos ongelmiin on jo löydetty oikeasti toimivat ratkaisut, niin miten ne samat ongelmat voivat sen jälkeen vielä nousta esiin... En viitsinyt ruveta tästä kyselemään tarkemmin.

Määräilevä anoppi ja miehen sosiaalisten tilanteiden pelko. Nämä varmaankin ovat kytköksissä toisiinsa.

Ollaan oltu yhdessä 20 vuotta ja niistä naimisissa 16, enkä minäkään, vaikka miten miettisin, keksi mitään "ikuisuusongelmaa" mikä meillä olisi. Kaikki tässä ketjussa mainitut kuulostavat vierailta. Ei meillä ole mitää noista. Itse asiassa olen joskus jopa miettinyt että onkohan meillä jonkinlainen "fair weather marriage", verrattuna konseptiin "fair weather friend". Eli ystävä, joka on mukana ja tukena vain kun menee hyvin, mutta häipyy jos tulee mitään ikävää tai haastavaa.

Meillä nimittäin ei tämän 20 vuoden aikana ole ollut yhtään ainoaa isompaa ongelmaa tai kriisiä. Ei ole tarvinnut taistella terveyshuolien kanssa; ei ole ollut työttömyyttä, jne. Molemmilta on kuollut yksi vanhempi mutta nekin olivat pitkien sairauksien jälkeen ja enemmän helpotuksia. Meillä molemmilla on hyvät ja turvatut työpaikat, ja erittäin hyvät palkat, joten ei ole myöskään ollut rahavaikeuksia minkäänlaisia koskaan. Voidaan ostaa oikeastaan mitä halutaan ja hemmotella toisiamme ja itseämme.

Joten jos meille tulisi joku iso kriisi, niin en tosiaan tiedä selviäisimmekö siitä; olisiko meillä mitään kestävyyttä ja työkaluja käsitellä asiaa, kun aina on mennyt hyvin? Toisaalta, ehkä mitään sellaista kriisiä ei tulekaan. Porskutetaan onnen kuplassamme kuten tähän asti, hamaan tulevaisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jokaisessa suhteessa kylläkään ole mitään ikuisuusongelmaa.

Naiivia edes kuvitella, että olisi.

Miten niin naiivia?

Tämä ei liity nyt tähän naiiviuskysymykseen, mutta puhuin joskus ammattiauttajan kanssa, joka sanoi, että yleensä suhteissa samat ongelmat nousevat esiin yhä uudelleen, vaikka ne olisi jo käsitelty moneen kertaan. En tosin ymmärtänyt sitä. Jos ongelmiin on jo löydetty oikeasti toimivat ratkaisut, niin miten ne samat ongelmat voivat sen jälkeen vielä nousta esiin... En viitsinyt ruveta tästä kyselemään tarkemmin.

Kaikilla ei ole koskaan ollutkaan mitään ongelmaa joka olisi pitänyt käsitellä, mitään käsiteltävää ei siis ole koskaan tullut.

Naiivia on kuvitella, että kaikilla olisi jotain mitä sinulla tai monella muulla on, esimerkiksi nyt vaikkapa ongelmia parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Miehen lapsi. Ollaan yhdessä päätetty olla ja pidänkin tytöstä ja hyvin tullaan toimeen, mutta eihän siihen vain osaa suhtautua samalla tavalla kuin omaan. Ajan kanssa siihen on tottunut ja ei se nyt niin paha ole mutta välillä aiheuttaa riitoja kun ajatellaan miehen kanssa hänen lapsestaan molemmat vähän eri tavalla.

Päihdeongelmaisia miehiä kohdanneena otan kuitenkin paljon mieluummin nämä omat "ongelmani".

Ilmeisesti siis miehen tytär asuu teidän kanssanne. Totuus on se, että sinä et ole miehesi tyttärelle Kuin  miehen kanssa asuva nainen. Vanhemmat eli miehesi ja tytön äiti hoitavat jälkikasvunsa asiat, et sinä ja sinulle ne ei edes kuulu.

Väittäisin että esimerkiksi ystäväni sanoisi että mitään ongelmaa ei ole. Silti ulkopuolisena hänen parisuhteensa on aika sairas. Siinä on vallankäyttöä. Hän on hyvin taipuisa luonne, eikä ehkä koe sitä sitten niin raskaasti, mutta totuus on se, että hänen mustasukkainen miehensä sanelee kaiken heidän elämässään ihan lähtien hänen hiustyylistään, joka ei saa olla liian nuorekas ettei houkuttele muita miehiä. Todennäköisesti mieskin on sitä mieltä että mitään ongelmaa ei ole. Silti luulen että ystäväni olisi onnellisempi, jos mies ei mikromanageroisi hänen tekemisiään ihan tuolla tasolla ja että hän saisi esimerkiksi joskus ottaa ilmoittamatta auton ja käydä jossain ilman että mies epäilisi että käy vieraissa. Olen oppinut suhtautumaan vähän varauksella siihen että ihmiset sanoo että suhteessa ei ole mitään ongelmia. Tämäkin pariskunta on syvästi rakastunut toisiinsa ja se ehkä juuri on se suurin syy, että kuvio on niin nurinkurinen kuin se on. Rakastaa niin paljon, että totuttaa itsensä kummallisiin kuvioihin. Ovat olleet yhdessä nuoresta lähtien ja nyt keski-ikäisiä ja olin tuntenut heidät pitkään, ennen kuin tajusin millainen heidän suhteensa on. Siihen asti pidin heidän suhdettaan lähes esimerkillisenä onnistuneesta.

Miehen siivoamattomuus. En ole siivousnzi, mut sellaset perusasiat mm. Jos läikyttää kahvia lattialle, sanoo oho ja menee puuhailemaan juttujaan, siivoaa sen "myöhemmin" ja sitten ei "muista" ja putkinäköisenä ei sitä huomaa vaikka kävelisi 30 kertaa siitä yli.

Jos en sano mitään, mitään ei tapahdu. Jos sanon niin nalkutan. Ja kuitenkin pitää sanoa erikseen kaikki. Jos pyydän tyhjentämään tiskikoneen, niin ei täytä sitä heti perään "koska sanoit vaan et tyhjentää" ja mun naisaivoissa tää on itsestäänselvyys ilman sanomista.

Osaa kyllä siivota jos haluaa.

Mutta eiköhän minussakin omat vikani ole.

Mies jattaa keittion pesusienen aina markana lavuaariin sen jalkeen kun on siistinyt keittion. Nostan sen sielta paivittain pois ja tama on oikeasti meidan suhteen suurin ongelma.