Epävakaisuus - miten voi "parantua"?

Mulla on auttanut aika paljon ikä, tasaset tutut rutiinit, ja alkoholin vältteleminen. T: N46

Arvaanko oikein, että ongelmasi on syvimmillään oikeasti tyhjyyden tunne? Mikään parisuhde tai elämä ei saa sinua tarpeeksi tyyneksi, kun et ymmärrä koko elämän tarkoitusta, ja se haittaa alitajuntaisesti aivan kaikkeen.

Ala opiskella vaikka aluksi itämaisia uskontoja ja tutustu hengellisyyteen ja avoimesti eri uskontojen Jumalkäsityksiin, kristinuskon, islamin, juutalaisuuden. Ymmärrä sielusi ikuisuus ja tämän maallisen elämän lyhyt kesto. Ja korkeampi voima, joka on ollut syntymästäsi asti tietoinen jokaisesta päivästäsi ja joka odottaa vain sitä, että palaat Hänen puoleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin epävakaille suunnatussa terapiassa reilun vuoden ja siitä oli apua. En muista terapiamuodon nimeä, oli Suomessa uusi terapiamuoto... Pääsin koepotilaaksi. Siinä lähinnä keskityttiin pysähtymään ja tuntemaan tunteita. Ei niinkään käyty vanhoja traumoja läpi vaan mietittiin vaan että miltä asiat tuntuvat. Itselleni tämä oli hyvä, koska ongelmana on ollut lähinnä se että reagoin asioihin niin nopeasti etten ehdi tuntea mitään. Tunteet kyllä ovat olemassa, mutta sen sijaan että pysähtyisin analysoimaan niitä poukkoilen vaan ympäriinsä ja koitan päästä ikäviä asioita ja tunteita karkuun. Tunnistan tuon tunteettomuuden mistä puhuit, kyseessä ehkä jonkunlaista dissosiaatiota? Itse ainakin uskon että tunteet kyllä ovat pinnan alla piilossa.

TÄMÄ! Minulla ei ole epävakaata vaan estynyt persoonallisuushäiriö, mutta keskeistä on ollut lopettaa kaikki analysointi ja vanhojen asioiden pohtimiset kun ei ne oikein johda mihinkään. Juju on traumatunteiden vastaanoton opettelu ilman mitään analyysia, järkeilyä jne. On vain annettava puhtaan tunteen tulla ilman että tunne leimataan hyväksi tai pahaksi. Sen on vain annettava tulla hyväksyen, se menee kyllä ohi vaikka tuntuisi siltä että maailma kaatuu just. Tuolla lailla tulee myös ne oikeat traumamuistot pintaan, ei niin että koettaa tietoisesti muistella. Ne voivat olla pelkkiä kehon olotiloja ilman sanoja tai käsitteitä. Yhtäkkiä keho vain käy muutaman sekunnin ajan toisessa olotilassa jonka tajuaa olevan muisto lapsuudesta, vaikka sille ei olekaan sanoja.

Mutta mä en tiedä, mikä se tunne on. Ei se oikeastaan edes ole tunne. Tulee vain sellainen kuohahtava viha, joka sitten sammuu. Sitten haluan poistua tilanteesta tai muuttaa sen mieleisekseni. Etäännyn itsestäni ja turhaudun. Haluan vain poistaa sen ihmisen elämästäni. Riitojen käsitteleminen ei auta, koska joko ne tunteet napsahtavat pois ja jätän asian käsittelemättä, tai sitten tukahdutan. Eksieni kanssa, niihin joihin se toimi, käytin esimerkiksi seksiä tai muuta "viettelyä", jos halusin laukaista tulehtuneen tilanteen. Mutta se ei ratkaissut koskaan mitään. Tämän vuoksi ihmiset, joilla on tunneälyä tai muuten älyä, näkevät välittömästi lävitseni. Ja kun näkevät, niin näkevät yleensä senkin, että se hyvä, mikä minussa on ei riitä korjaamaan sitä pahuutta.

En minäkään osannut sanottaa tunteita. Terapiaan mennessä osasin nimetä vain muutaman tunteen.. Miltä vaikka pelko tai viha tuntuu. Mutta tuolla juuri opeteltiin tuntemaan niitä tunteita.

Joo kovia kokeneet naiset leimattiin ennen hysteerikoiksi ja nykyään epävakaiksi kun ukko pettää. Älkää te uskoko kaikkia diagnooseja- ihminen on rakennettu niin että se vaan reagoi siihen mitä kokee. Tuo epävakaa diagnoosi vaan on yhteiskunnan kontrollikoneiston keino syyttää tapahtuneista niitä naisia enimmäkseen. Tämän oivaltaminen jo auttaa siihen että saa otteen omaan itseensä- kun joku katsoo ihan rehdisti mitä itselle tapahtunut ja että saakin vihata ja vtuttaa.

24, tiedätkö edes mistä on kyse? Epävakaus syntyy jo varhaislapsuudessa koettujen traumojen myötä. 

Vierailija kirjoitti:

24, tiedätkö edes mistä on kyse? Epävakaus syntyy jo varhaislapsuudessa koettujen traumojen myötä. 

Niin ja ne traumat tuottavat reaktioita. Jotka ovat ymmärrettäviä myös itsestä. Mutta tuota diagnoosia käytetään ihan samoin useimmiten kuin hysteerikko titteliä muinoin- leimaamiseen. Vaikka jonkun pitäisi myöntää paskahommansa sua kohtaan ja hoitaa sitä kuka ne paskahommat teki. Uhri joutuu hoidettavaksi ei tekijä.

Minä sain diagnoosin myös reilu parikymppisenä. Olin jo valmistunut ja työelämässä. Olin vaikeasti masentunut ja yritin itsemurhaa (ainoa kerta kun olen yrittänyt).

En ole raivoavaa tai vihaista tyyppiä. Päällimäisinä tunteina on itseinho ja häpeä. Pyytelen koko ajan anteeksi kaikilta kaikkea itsessäni. Hyvissäkin parisuhteissa olen koko ajan eroamassa noiden tunteiden vuoksi. Ajattelen, että toisen on parempi ilman minua ja hän löytää jonkun paremman. Nykyinen kumppani hokee minulle, että olen parasta, mitä hänelle on tapahtunut. En usko hänen valehtelevan, mutta silti sitä on vaikea uskoa.

Vitsi kun on tuttua tekstiä. Mulla nyt tilanne päällä, että olen pitkän avioliiton jälkeen sinkku ja deittaillu jonkin verran. Eikä pää kestä tuota meininkiä mutten osaa lopettaa. Just erään miehen kanssa menossa kevyttä tapailua enkä pysty sitten muuhun keskittymään, kun väännän ja käännän kaikkea sanottua ja tehtyä, enkä tiedä haluaisinko seurustella vai lopettaa koko jutun. Ja töitä pitäis vaihtaa enkä saa mitään aikaiseksi, kun oon tästä niin ahdistunu ja väsyny. Kuitenkin välillä mulla on selkeitä hetkiä ja osaan olla rennosti, sellainen varmaan oikeasti olen, mutta tunteet ei vaan pysy hallinnassa koko aikaa. Niin, en pura näitä ulospäin, vaan ainoastaan sisällä kelailen ja monikaan ei tiedä mitä vaikeuksia mulla on itseni kanssa. Mieskin varmaan ajattelee mun olevan vaan itsenäinen tyyppi, koska pidän etäisyyttä häneenkin turvatakseni oman hyvinvointini edes jollakin tapaa.

Minä olen juuri samanlainen ap, pystyn analysoimaan tilanteeni täysin, mutta se ei todellakaan auta. Miten se voisi? Ei kai kukaan koskaan tarvitsisi mitään ammattiapua jos pään sisällä pähkäilemällä nämä asiat voisi ratkoa. Itselläni myös epävakaisuus, tunnetilojen vaihtelu jota en pysty hallitsemaan mutta aggressiivisuus kohdistuu vaan omaan itseen. Elämästä puuttuu vakaus ja ennalta odotettavuus. On tosi pelottavaa kun ei koskaan tiedä mihin suuntaan seuraavaksi heilahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin epävakaille suunnatussa terapiassa reilun vuoden ja siitä oli apua. En muista terapiamuodon nimeä, oli Suomessa uusi terapiamuoto... Pääsin koepotilaaksi. Siinä lähinnä keskityttiin pysähtymään ja tuntemaan tunteita. Ei niinkään käyty vanhoja traumoja läpi vaan mietittiin vaan että miltä asiat tuntuvat. Itselleni tämä oli hyvä, koska ongelmana on ollut lähinnä se että reagoin asioihin niin nopeasti etten ehdi tuntea mitään. Tunteet kyllä ovat olemassa, mutta sen sijaan että pysähtyisin analysoimaan niitä poukkoilen vaan ympäriinsä ja koitan päästä ikäviä asioita ja tunteita karkuun. Tunnistan tuon tunteettomuuden mistä puhuit, kyseessä ehkä jonkunlaista dissosiaatiota? Itse ainakin uskon että tunteet kyllä ovat pinnan alla piilossa.

Olikohan se mentalisaatioterapiaa?

Täällä myös yksi jatkuvasti itseään analysoiva epävakaa. Miksi epävakaat eivät olisi kykeneviä itsereflektointiin...?

Epävakaiden sanotaan olevan emotionaalisesti vereslihalla. Jos vereslihainen ihminen reagoi, kun jokin osuu häneen, kyllähän hän osaa analysoida, mitä tapahtuu, miksi tuntuu pahalta jne, mutta ei hän silti kykene estämään sitä, miltä tuntuu.

Olikohan se mentalisaatioterapiaa?[/quote

Juu just tuo se oli

Mua harmittaa, että en näiden mun reaktioiden ja piirteiden takia pysty solmimaan sellaista parisuhdetta, jossa voisin olla onnellinen. Nytkin menetin miehen, jonka kanssa kuvittelin onnistuvani.

Ap

Ap, voisitko vielä yrittää selittää asiaa tuolle miehelle? Onko hän sellainen, joka voisi ymmärtää?

Uskon, että tapaat vielä sellaisen, joka ymmärtää ja jonka kanssa voit olla onnellinen.

Muuten, ketjussa mainittu tukiryhmä ois tosi hyvä juttu! Saiskohan vaikka edes virtuaalisen tukinettiin tms?

Vierailija kirjoitti:

Mua harmittaa, että en näiden mun reaktioiden ja piirteiden takia pysty solmimaan sellaista parisuhdetta, jossa voisin olla onnellinen. Nytkin menetin miehen, jonka kanssa kuvittelin onnistuvani.

Ap

Hohhoijaa. Ettekö epävakaat nyt voisi ihan järkeilemällä päättää, että parisuhdekokeilut jäihin - ainakin siihen asti, että on hyvä ja toimiva terapiahoitosuhde. Mikä pakko on ängetä aina suhteeseen, kun itsekin tietää, että ne päättyvät katastrofiin! Kai kerrot kumppanikandidaatille diagnoosisi? Etkä vain viettele viattomia raukkaparkoja. :(

Tuo jonkun mainitsema taktiikka, jossa harjoitellaan tunteiden tuntemista sen sijaan että alkaa toimia niiden perusteella vaikuttaisi siltä, että se voisi auttaa noissa kuvaamissasi ongelmatilanteissa.

Mietit ilmeisesti myös syytä tuohon että tunteet seilaa miten sattuu. Eiköhän kyseessä ole jokin samantapainen (mutta hieman erilainen) ongelma kuin ADHD:ssa, josta kärsivillä aivojen itsehillintämekanismi on viallinen/puuttuva. Tätä on testattu esim. testeillä, joissa näytetään erilaisia kuvioita ja pitää painaa nappia tiettyjen kuvioiden kohdalla, toisten taas ei. ADHD saa aikaan sen, että nappia painetaan vähän kaikkien kuvioiden kohdalla, vaikka hyvin näkee että väärä kuvio. Aivojen eri osat ei pelaa yhteen.

Epävakailla sitten lienee samaan tapaan viallinen joku itsesäätelymekanismi, joka meillä muilla hoitaa tunnemaailman tasaamisen automaattisesti.

ADHD:sta kärsivä ei voi parantua, mutta kompensoimaan voi oppia. Epävakauden kanssa tod. näk. sama tilanne, joten kannattaa ehkä lakata jumittamasta kysymyksen "miksi olen tällainen" parissa ja panostaa tapoihin, joilla voi tehdä elämästään parempaa. Toisin kuin jossain fyysisissä sairauksissa, ei tämän tyyppisissä ongelmissa ole odotettavissa mitään yksinkertaista ratkaisua vaikka yhtäkkiä saataisiinkin selville tarkka tieteellinen syy.

Jos parisuhde tekee elämästä aina pelkkää kaaosta, niin ehkä se ei ole sinulle sopiva tie tässä vaiheessa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua harmittaa, että en näiden mun reaktioiden ja piirteiden takia pysty solmimaan sellaista parisuhdetta, jossa voisin olla onnellinen. Nytkin menetin miehen, jonka kanssa kuvittelin onnistuvani.

Ap

Hohhoijaa. Ettekö epävakaat nyt voisi ihan järkeilemällä päättää, että parisuhdekokeilut jäihin - ainakin siihen asti, että on hyvä ja toimiva terapiahoitosuhde. Mikä pakko on ängetä aina suhteeseen, kun itsekin tietää, että ne päättyvät katastrofiin! Kai kerrot kumppanikandidaatille diagnoosisi? Etkä vain viettele viattomia raukkaparkoja. :(

Totta kai. Kerron myös, mitä kaikkea typerää olen tehnyt.

Mielestäni melko kolkkoa kieltää ihmisiä, jotka ovat tietoisia diagnoosistaan mahdollisuus parisuhteeseen. Entä jos itselläsi diagnosoitaisiin jokin persoonallisuushäiriö? Noudattaisitko itse omaa neuvoasi?

Epävakaisuuteen liittyy olennaisesti lapsuuden turvattomuus ja huonot kiintymyssuhteen tyylit. Kiintymyssuhteen voi kuitenkin eheyttää myös aikuisiällä, joten joillekin vakaa parisuhde voi olla hyvinkin merkityksellinen askel kohti tasapainoa. Minulle se ainakin on, siksi poistun suhteesta heti, jos koen olevani vaarassa tulla satutetuksi. Sen osalta tulee myös ylilyöntejä, kuten tässä edellisessä suhteessani.

Ap

Luulen, että suuren osan epävakaus johtuu todellisuudessa jostain ympäristöstä/ihmisistä johtuvista asioista. Epävakaiden ihmisten kanssa ei vakaakaan pysty loputtomiin oleman vakaa.

Sitäpaitsi on paljon ääneensanomattomia asioita mitä muilta odotetaan, esimerkiksi tiettyä käyttäytymistä. Kysymys on enemmän silloin rooleista. Jos pakotat toista toiminaan jonkun roolin mukaisesti vastoin hänen tahtoaan niin ei ehkä kannata olla tekemisissä. Vai mitä? Kuitenkin ääneensanomaatomasti odotat kaverisi toimivan tietyllä tapaa. Tunnet olosi silloin mukavaksi. Myönnä se ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi on paljon ääneensanomattomia asioita mitä muilta odotetaan, esimerkiksi tiettyä käyttäytymistä. Kysymys on enemmän silloin rooleista. Jos pakotat toista toiminaan jonkun roolin mukaisesti vastoin hänen tahtoaan niin ei ehkä kannata olla tekemisissä. Vai mitä? Kuitenkin ääneensanomaatomasti odotat kaverisi toimivan tietyllä tapaa. Tunnet olosi silloin mukavaksi. Myönnä se ääneen.

Jos puhutaan parisuhteen odotuksista tai odotuksista kumppanilta, niin odotan rutiineja, hellyyttä, luottamusta, läheisyyttä, rakkautta ja seksiä. Nämä eivät mielestäni ole mitenkään poikkeavia odotuksia.