Kirjoititteko nuorena pöytälaatikkoon?

Kirjoitin teininä rakkausaiheisia juttuja, joissa minä olin tietenkin se sankaritar. Usein sankarina oli naapurin viisi vuotta vanhempi poika, johon oli todella ihastunut vuosien ajan.

En tiedä ovatko kirjoitukset enää tallessa, saattavat vaikka ollakin, sillä pistin päiväkirjat ja muut materiaalit joskus 17 vuotiaana muutaman muovipussiin ja vedin ne ympäri pakkausteipillä. Mötikät ovat olleet kotieni varastoissa muuttolaatikoissa siitä lähtien.

En ole enää kirjoitellut vuosiin, sillä se on niin hidasta, hankalaa jo juonen muuttamisenkin takia ja liian näkyvää, mutta ajatuksissani mietin tällaisia tarinoita yhä joka ikinen päivä. Tälläkin hetkellä minulla on kesken yksi tarina, jota mietiskelen kun muutakaan tekemistä ei ole. Olen mietiskellyt tätä tarinaa jo keväästä lähtien ja koska se tuntuu yhä vieläkin rullaavan, niin jatkan. Joskus jotkut jutut päättyvät muutaman viikon jälkeen, mutta tässä tarinassa olen vielä alkutekijöissä. Sankari on kyllä jo vaihtunut.

Kirjoitin valtavan määrän, kaikki olen polttanut myöhemmin. Minusta piti tulla kirjailija tai runoilija, mutta sitten lähdin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja menetin oman kykyni kirjoittaa. Meni lähes 30 vuotta ennen kuin aloin uudelleen kirjoittaa fiktiota, nyt ihan vain omaksi ilokseni ilman mitään suunnitelmia julkaista tekstejäni.

Kirjoitin lapsena ja nuorena todella paljon ja haaveilin kirjailijan urasta. Minulla oli aina joku tarina tai kirjoitus työn alla. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat lempiharrastuksiani. Kirjoittaminen loppui lukioiässä, koska minusta tuli niin itsekriittinen. Olen aina hävennyt näyttää kirjoituksiani kenellekään. Muistan vieläkin sen häpeän tunteen, kun ainekirjoitukset piti lukea ääneen koulussa. Nykyään kirjoitan vain päiväkirjaa. Saan vieläkin usein hyviä kirjoitusideoita fiktioon, mutta en kykene kirjoittamaan mitään. Haluaisin löytää lapsuuden huolettomuuden ja innon.