Epävakaisuus - miten voi "parantua"?

up

Ainakin otat upeasti vastuuta tilanteesta, propsit siitä! Harvoin näkee näin hienoa itsereflektiokykyä.

Kiitos. Reflektoida osaan kyllä, mutta siitä ei ole juurikaan apua silloin, kun pitäisi murtaa niitä huonoja käytösmalleja. Kaikki järki tuntuu vain sammuvan, eikä ole muuta kuin se tukahduttava viha.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos. Reflektoida osaan kyllä, mutta siitä ei ole juurikaan apua silloin, kun pitäisi murtaa niitä huonoja käytösmalleja. Kaikki järki tuntuu vain sammuvan, eikä ole muuta kuin se tukahduttava viha.

Eikös epävakaille ole se dialektinen terapia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos. Reflektoida osaan kyllä, mutta siitä ei ole juurikaan apua silloin, kun pitäisi murtaa niitä huonoja käytösmalleja. Kaikki järki tuntuu vain sammuvan, eikä ole muuta kuin se tukahduttava viha.

Eikös epävakaille ole se dialektinen terapia?

Onhan se, mutta aiemmat terapeuttini ovat pitäneet minua "liian toimintakykyisenä" sellaiseen. Terapian ongelma on ollut juuri se, että pystyn kyllä todella hyvin tarkastelemaan itseäni ja näkemään käytökseni ongelmakohdat, mutta se, että pystyisin hallitsemaan itseäni onkin ihan eri juttu. Hoitajilla ja psykologilla tuntuu olevan jokin luulo, että kun pystyn reflektoimaan, pystyn myös kontrolloimaan. Kyllähän varmaan jotain todella vaikeita tapauksia paremmin pystynkin kontrolloimaan itseäni, mutta ei se sitä tarkoita, että olisin "toimintakykyinen". Olen automaattivaihteella ja välillä pitää todella pinnistellä, että en hairahda. En ole tarpeeksi vaikea tapaus.

Mielenterveystalo.fi ja epävakauden hoito kannattaa tsekata ja suosittelen lämpimästi DKT-hoitoa sinulle! Viisas mieli-kirja kannattaa lukea!

Minä kävin epävakaille suunnatussa terapiassa reilun vuoden ja siitä oli apua. En muista terapiamuodon nimeä, oli Suomessa uusi terapiamuoto... Pääsin koepotilaaksi. Siinä lähinnä keskityttiin pysähtymään ja tuntemaan tunteita. Ei niinkään käyty vanhoja traumoja läpi vaan mietittiin vaan että miltä asiat tuntuvat. Itselleni tämä oli hyvä, koska ongelmana on ollut lähinnä se että reagoin asioihin niin nopeasti etten ehdi tuntea mitään. Tunteet kyllä ovat olemassa, mutta sen sijaan että pysähtyisin analysoimaan niitä poukkoilen vaan ympäriinsä ja koitan päästä ikäviä asioita ja tunteita karkuun. Tunnistan tuon tunteettomuuden mistä puhuit, kyseessä ehkä jonkunlaista dissosiaatiota? Itse ainakin uskon että tunteet kyllä ovat pinnan alla piilossa.

Vaikken asiantuntija olekaan, niin tekstisi perusteella sinulle on ollut hyötyä olosuhteiden säätelystä: olosi ja käyttäytymisesi on parantunut sen jälkeen, kun jätit "viinanhuuruisen opiskeluelämän".

Ap. kirjoitti: "Ystävyyssuhteissa ja perheeni kanssa siedän vaikka minkälaista käytöstä, huorittelusta hakkaamiseen. Yritän olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen, koska koen osaavani asettua niiden ihmisten asemaan, jotka kohtelevat minua välillä kaltoin."

Ehkä seuraavaksi olisi syytä säädellä olosuhteita ystävyys- ja perhesuhteissa? Ei tuollainen ole hyväksyttävää muilta. Puhut kuin parisuhde-elämäsi olisi irrallinen asia ystävyys- ja perhesuhteista, vaikka ihan varmasti tuollaiset kokemukset ystävyys- ja perhesuhteissa vaikuttavat myös siihen, pystytkö luottamaan parisuhteessa. 

Faith kirjoitti:

Vaikken asiantuntija olekaan, niin tekstisi perusteella sinulle on ollut hyötyä olosuhteiden säätelystä: olosi ja käyttäytymisesi on parantunut sen jälkeen, kun jätit "viinanhuuruisen opiskeluelämän".

Ap. kirjoitti: "Ystävyyssuhteissa ja perheeni kanssa siedän vaikka minkälaista käytöstä, huorittelusta hakkaamiseen. Yritän olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen, koska koen osaavani asettua niiden ihmisten asemaan, jotka kohtelevat minua välillä kaltoin."

Ehkä seuraavaksi olisi syytä säädellä olosuhteita ystävyys- ja perhesuhteissa? Ei tuollainen ole hyväksyttävää muilta. Puhut kuin parisuhde-elämäsi olisi irrallinen asia ystävyys- ja perhesuhteista, vaikka ihan varmasti tuollaiset kokemukset ystävyys- ja perhesuhteissa vaikuttavat myös siihen, pystytkö luottamaan parisuhteessa. 

Olen kyllä ottanut etäisyyttä perheeseeni. Se tuntuu pahalta, koska minulla ei ole tällä hetkellä mitään "maadoittavaa". 

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin epävakaille suunnatussa terapiassa reilun vuoden ja siitä oli apua. En muista terapiamuodon nimeä, oli Suomessa uusi terapiamuoto... Pääsin koepotilaaksi. Siinä lähinnä keskityttiin pysähtymään ja tuntemaan tunteita. Ei niinkään käyty vanhoja traumoja läpi vaan mietittiin vaan että miltä asiat tuntuvat. Itselleni tämä oli hyvä, koska ongelmana on ollut lähinnä se että reagoin asioihin niin nopeasti etten ehdi tuntea mitään. Tunteet kyllä ovat olemassa, mutta sen sijaan että pysähtyisin analysoimaan niitä poukkoilen vaan ympäriinsä ja koitan päästä ikäviä asioita ja tunteita karkuun. Tunnistan tuon tunteettomuuden mistä puhuit, kyseessä ehkä jonkunlaista dissosiaatiota? Itse ainakin uskon että tunteet kyllä ovat pinnan alla piilossa.

TÄMÄ! Minulla ei ole epävakaata vaan estynyt persoonallisuushäiriö, mutta keskeistä on ollut lopettaa kaikki analysointi ja vanhojen asioiden pohtimiset kun ei ne oikein johda mihinkään. Juju on traumatunteiden vastaanoton opettelu ilman mitään analyysia, järkeilyä jne. On vain annettava puhtaan tunteen tulla ilman että tunne leimataan hyväksi tai pahaksi. Sen on vain annettava tulla hyväksyen, se menee kyllä ohi vaikka tuntuisi siltä että maailma kaatuu just. Tuolla lailla tulee myös ne oikeat traumamuistot pintaan, ei niin että koettaa tietoisesti muistella. Ne voivat olla pelkkiä kehon olotiloja ilman sanoja tai käsitteitä. Yhtäkkiä keho vain käy muutaman sekunnin ajan toisessa olotilassa jonka tajuaa olevan muisto lapsuudesta, vaikka sille ei olekaan sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin epävakaille suunnatussa terapiassa reilun vuoden ja siitä oli apua. En muista terapiamuodon nimeä, oli Suomessa uusi terapiamuoto... Pääsin koepotilaaksi. Siinä lähinnä keskityttiin pysähtymään ja tuntemaan tunteita. Ei niinkään käyty vanhoja traumoja läpi vaan mietittiin vaan että miltä asiat tuntuvat. Itselleni tämä oli hyvä, koska ongelmana on ollut lähinnä se että reagoin asioihin niin nopeasti etten ehdi tuntea mitään. Tunteet kyllä ovat olemassa, mutta sen sijaan että pysähtyisin analysoimaan niitä poukkoilen vaan ympäriinsä ja koitan päästä ikäviä asioita ja tunteita karkuun. Tunnistan tuon tunteettomuuden mistä puhuit, kyseessä ehkä jonkunlaista dissosiaatiota? Itse ainakin uskon että tunteet kyllä ovat pinnan alla piilossa.

TÄMÄ! Minulla ei ole epävakaata vaan estynyt persoonallisuushäiriö, mutta keskeistä on ollut lopettaa kaikki analysointi ja vanhojen asioiden pohtimiset kun ei ne oikein johda mihinkään. Juju on traumatunteiden vastaanoton opettelu ilman mitään analyysia, järkeilyä jne. On vain annettava puhtaan tunteen tulla ilman että tunne leimataan hyväksi tai pahaksi. Sen on vain annettava tulla hyväksyen, se menee kyllä ohi vaikka tuntuisi siltä että maailma kaatuu just. Tuolla lailla tulee myös ne oikeat traumamuistot pintaan, ei niin että koettaa tietoisesti muistella. Ne voivat olla pelkkiä kehon olotiloja ilman sanoja tai käsitteitä. Yhtäkkiä keho vain käy muutaman sekunnin ajan toisessa olotilassa jonka tajuaa olevan muisto lapsuudesta, vaikka sille ei olekaan sanoja.

Mutta mä en tiedä, mikä se tunne on. Ei se oikeastaan edes ole tunne. Tulee vain sellainen kuohahtava viha, joka sitten sammuu. Sitten haluan poistua tilanteesta tai muuttaa sen mieleisekseni. Etäännyn itsestäni ja turhaudun. Haluan vain poistaa sen ihmisen elämästäni. Riitojen käsitteleminen ei auta, koska joko ne tunteet napsahtavat pois ja jätän asian käsittelemättä, tai sitten tukahdutan. Eksieni kanssa, niihin joihin se toimi, käytin esimerkiksi seksiä tai muuta "viettelyä", jos halusin laukaista tulehtuneen tilanteen. Mutta se ei ratkaissut koskaan mitään. Tämän vuoksi ihmiset, joilla on tunneälyä tai muuten älyä, näkevät välittömästi lävitseni. Ja kun näkevät, niin näkevät yleensä senkin, että se hyvä, mikä minussa on ei riitä korjaamaan sitä pahuutta.

Itse aloin parantua vasta kun minulle tuli oikeesti todella iso kriisi elämässä ja oli pakko opella tunteiden hallintaa ettei ahdistus veisi hautaan. Parantumisen aikana ei kyllä ainakaan oma jaksaminen riittänyt työntekoon, nyt kahden vuoden jälkeen vasta menossa uudestaan tänä syksynä.

Dkt-hoitaja kirjoitti:

Mielenterveystalo.fi ja epävakauden hoito kannattaa tsekata ja suosittelen lämpimästi DKT-hoitoa sinulle! Viisas mieli-kirja kannattaa lukea!

Voi V voisitteko te hoitajat lakata jauhamasta tuosta mielenterveystalosta?! (ennen kun olin nuorempi niin se mistä jauhettiin oli tyttöjentalo) Tulee niin korvista ulos kun jokainen auttavataho jankuttaa ja tunkee jotain lippusta kouraan tuosta mielenterveystalosta vaikka miten sanoisit että se on sulle jo tuttu ja olet sitä lukenut ja yrittänyt selfhelpata itseäsi niiden juttujen pohjalta. Samoin kaikki kirjasuositukset...siis huh, Tässäkin ap selvästi ymmärtää mitä hänelle tapahtuu ja on varmasti tietoinen toimintamalleista yms. mutta kun käytännössä ne vain eivät toimi. Mielenterveysongelmat ei parane kirjaviisauden avulla, kun ne ongelmat ilmenee käytännön asioissa. Se ymmärrys itsestään ja "sairaudesta/häiriöstä" autaa vain tiettyyn pisteeseen, mutta liikatieto saattaa jopa toimia itseään vastaan, kun alat miettimään millainen käytös itsellesi on tyypillistä ja sitten tiedostamatta alat käyttäytymään enemmän sen mukaisesti ja suorittamaan tuota diagnoosin mukaista oirehdintaa. 

Ikääntyminen sinänsä auttaa epävakauteen, kuten muihinkin 'aktiivisiin' mt-häiriöihin.

Ihminen tasaantuu ja alkaa ymmärtää, ettei tämä elämä ole kaiken sen riuhtomisen väärti. Bipot tasaantuvat myös, varsinkin sieltä maniapäästä. Tosin joskus masennukset vain pahenevat, mutta monilla elämä vakiintuu tasaisen harmaaksi.

Mikä auttaa myös, on parisuhteettomuus. Tiedän, että epävakaalla pitää aina olla parisuhde tai parikin(!) tulilla tai vähintään hakuverkot vesillä.

Mutta jos onnistuu sublimoimaan viettinsä muuhun toimintaan, se auttaisi tasaisempaan tunne-elämään.

Tässäkin ikä tulee vastaan auttavan käden kanssa. Minua ei enää seksi kiinnosta, ja olen lähes erakoitunut. Epävakaus kaikkine säätöineen ja draamoineen on muisto vain.

Vierailija kirjoitti:

Dkt-hoitaja kirjoitti:

Mielenterveystalo.fi ja epävakauden hoito kannattaa tsekata ja suosittelen lämpimästi DKT-hoitoa sinulle! Viisas mieli-kirja kannattaa lukea!

Voi V voisitteko te hoitajat lakata jauhamasta tuosta mielenterveystalosta?! (ennen kun olin nuorempi niin se mistä jauhettiin oli tyttöjentalo) Tulee niin korvista ulos kun jokainen auttavataho jankuttaa ja tunkee jotain lippusta kouraan tuosta mielenterveystalosta vaikka miten sanoisit että se on sulle jo tuttu ja olet sitä lukenut ja yrittänyt selfhelpata itseäsi niiden juttujen pohjalta. Samoin kaikki kirjasuositukset...siis huh, Tässäkin ap selvästi ymmärtää mitä hänelle tapahtuu ja on varmasti tietoinen toimintamalleista yms. mutta kun käytännössä ne vain eivät toimi. Mielenterveysongelmat ei parane kirjaviisauden avulla, kun ne ongelmat ilmenee käytännön asioissa. Se ymmärrys itsestään ja "sairaudesta/häiriöstä" autaa vain tiettyyn pisteeseen, mutta liikatieto saattaa jopa toimia itseään vastaan, kun alat miettimään millainen käytös itsellesi on tyypillistä ja sitten tiedostamatta alat käyttäytymään enemmän sen mukaisesti ja suorittamaan tuota diagnoosin mukaista oirehdintaa. 

Mitä sinä sitten odotat hoidoltasi? Hoitotahon keinot ovat kuitenkin jossain määrin rajalliset. Keinoja joita voidaan käyttää ovat psykoedukaatio, hoidolliset keskustelut ja vertaistuki, lääkitys, joskus akupunktio. Jotkut mielialahäiriöistä kärsivät odottavat että hoitotaho pystyy ihmeisiin ilman että ovat itse motivoituneita hoitoon. Olen mielialahäiriöpuolella työskennellessäni kohdannut monia epävakaita nuoria naisia, jotka ovat päätyneet osastohoitoon esimerkiksi poikaystävän jätettyä. Hoitotapaamisissa ainoastaan hokevat uhmakkaasti että aikovat tappaa itsensä. He vaikuttavat siltä, että odottavat hoitajien ja lääkäreiden tekevän ihmeitä, ilman että itse täytyisi olla välttämättä edes hoitomyönteinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dkt-hoitaja kirjoitti:

Mielenterveystalo.fi ja epävakauden hoito kannattaa tsekata ja suosittelen lämpimästi DKT-hoitoa sinulle! Viisas mieli-kirja kannattaa lukea!

Voi V voisitteko te hoitajat lakata jauhamasta tuosta mielenterveystalosta?! (ennen kun olin nuorempi niin se mistä jauhettiin oli tyttöjentalo) Tulee niin korvista ulos kun jokainen auttavataho jankuttaa ja tunkee jotain lippusta kouraan tuosta mielenterveystalosta vaikka miten sanoisit että se on sulle jo tuttu ja olet sitä lukenut ja yrittänyt selfhelpata itseäsi niiden juttujen pohjalta. Samoin kaikki kirjasuositukset...siis huh, Tässäkin ap selvästi ymmärtää mitä hänelle tapahtuu ja on varmasti tietoinen toimintamalleista yms. mutta kun käytännössä ne vain eivät toimi. Mielenterveysongelmat ei parane kirjaviisauden avulla, kun ne ongelmat ilmenee käytännön asioissa. Se ymmärrys itsestään ja "sairaudesta/häiriöstä" autaa vain tiettyyn pisteeseen, mutta liikatieto saattaa jopa toimia itseään vastaan, kun alat miettimään millainen käytös itsellesi on tyypillistä ja sitten tiedostamatta alat käyttäytymään enemmän sen mukaisesti ja suorittamaan tuota diagnoosin mukaista oirehdintaa. 

Mitä sinä sitten odotat hoidoltasi? Hoitotahon keinot ovat kuitenkin jossain määrin rajalliset. Keinoja joita voidaan käyttää ovat psykoedukaatio, hoidolliset keskustelut ja vertaistuki, lääkitys, joskus akupunktio. Jotkut mielialahäiriöistä kärsivät odottavat että hoitotaho pystyy ihmeisiin ilman että ovat itse motivoituneita hoitoon. Olen mielialahäiriöpuolella työskennellessäni kohdannut monia epävakaita nuoria naisia, jotka ovat päätyneet osastohoitoon esimerkiksi poikaystävän jätettyä. Hoitotapaamisissa ainoastaan hokevat uhmakkaasti että aikovat tappaa itsensä. He vaikuttavat siltä, että odottavat hoitajien ja lääkäreiden tekevän ihmeitä, ilman että itse täytyisi olla välttämättä edes hoitomyönteinen.

Jos se aika on niin rajallista ja resurssit vähäisiä, niin pakkoko sitä aikaa on jakkuvasti tuhlata siihen mielenterveystalon sivujen näyttämiseen ja siitä jauhamiseen. Ja kyllä, kun olet epätoivoisessa tilanteessa ja kaikki omat voimavarat käytetty ja raahaudut paikalle, niin toivot että se hoitava taho tekisi ihmeitä. Sama kun menisit tuskissasi terveysasemalla, toivot että saat jotain nopeasti vaikuttavaa mömmöä mikä vie kivun mennessään, eikä sillä ole väliä että jojku siinä sitten selittää ettei keinoja ole. En siis sano että hoitajien pitäisi pysyä ihmeisiin, mutta sanon ettei mikään ihme jos potilas sellaista odottaa.

Monilla voi olla sellainenkin tilanne ettei jaksaisi ottaa apua vastaan, mutta on muilta tahoilta painostettu tähän, esimerkiksi taloudellinen pakko, jos et saa sairaseläkettä tai muu taho edellyttää sairaudenhoitoa jonkun tuen saamiseksi. Et usko että saat hoidosta apua, mutta et voi vain jättäytyä hoidoista poiskaan.

Itse olen lukuisat kerrat pyytänyt kunnollista ja jatkuvaa keskustelupainotteista terapiaa sitä kuitenkaan saamatta, aina lupaillaan vain eikä ilmeisti tällaiseen hoitoon pääseminen ilman että itse etsii paikan yms. ole mahdollista joten tarjottava hoito omalla kohdallani on aika yhdentekevää. Ryhmäterapiaan minut miltei pakotettiin tai ainakin painostettiin vaikka koin sen ahdistavana ja yksityisyyttäni loukkaavana. Keskusteluapu on vuosia jatkunut siten että joudun aina säännöllisesti uudelle ihmiselle kertomaan taustani ja tämä on käynyt todella turhauttavaksi ja juttelenkin hoitajille vähän mitä sattuu ilman että koen siitä olevan juurikaan hyötyä käytännössä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dkt-hoitaja kirjoitti:

Mielenterveystalo.fi ja epävakauden hoito kannattaa tsekata ja suosittelen lämpimästi DKT-hoitoa sinulle! Viisas mieli-kirja kannattaa lukea!

Voi V voisitteko te hoitajat lakata jauhamasta tuosta mielenterveystalosta?! (ennen kun olin nuorempi niin se mistä jauhettiin oli tyttöjentalo) Tulee niin korvista ulos kun jokainen auttavataho jankuttaa ja tunkee jotain lippusta kouraan tuosta mielenterveystalosta vaikka miten sanoisit että se on sulle jo tuttu ja olet sitä lukenut ja yrittänyt selfhelpata itseäsi niiden juttujen pohjalta. Samoin kaikki kirjasuositukset...siis huh, Tässäkin ap selvästi ymmärtää mitä hänelle tapahtuu ja on varmasti tietoinen toimintamalleista yms. mutta kun käytännössä ne vain eivät toimi. Mielenterveysongelmat ei parane kirjaviisauden avulla, kun ne ongelmat ilmenee käytännön asioissa. Se ymmärrys itsestään ja "sairaudesta/häiriöstä" autaa vain tiettyyn pisteeseen, mutta liikatieto saattaa jopa toimia itseään vastaan, kun alat miettimään millainen käytös itsellesi on tyypillistä ja sitten tiedostamatta alat käyttäytymään enemmän sen mukaisesti ja suorittamaan tuota diagnoosin mukaista oirehdintaa. 

Mitä sinä sitten odotat hoidoltasi? Hoitotahon keinot ovat kuitenkin jossain määrin rajalliset. Keinoja joita voidaan käyttää ovat psykoedukaatio, hoidolliset keskustelut ja vertaistuki, lääkitys, joskus akupunktio. Jotkut mielialahäiriöistä kärsivät odottavat että hoitotaho pystyy ihmeisiin ilman että ovat itse motivoituneita hoitoon. Olen mielialahäiriöpuolella työskennellessäni kohdannut monia epävakaita nuoria naisia, jotka ovat päätyneet osastohoitoon esimerkiksi poikaystävän jätettyä. Hoitotapaamisissa ainoastaan hokevat uhmakkaasti että aikovat tappaa itsensä. He vaikuttavat siltä, että odottavat hoitajien ja lääkäreiden tekevän ihmeitä, ilman että itse täytyisi olla välttämättä edes hoitomyönteinen.

Mä odotan hoidoltani sitä, että pääsisin ymmärtämään sen, miksi olen tällainen. Miksi minun on niin järjettömän vaikea sietää pettymyksiä ja torjumista, miksi koen itseni niin arvottomaksi, miksi olen valmis heittämään vuosien työn hukkaan hetken mielijohteesta? Miksi minulla on kuolemanvietti? Minulle ei riitä 45 minuuttia kerran kahdessa kuukaudessa, jossa lähinnä puretaan asioita, joihin itse tiedän jo vastaukset. En kaipaa alan ammattilaisista keskusteluseuraa, vaan  haluan vastauksia, ohjeita ja tukea. 

Yritän välttää lukemasta liikaa potilaskertomuksia, koska epävakauden kirjo on niin laaja, etten tunnista suurta osaa niistä itsessäni. Minulla pahimmat ongelmat ovat itsetuhoisuus, mustavalkoisuus, mielialan vaihtelut ja tyhjyyden tunne. En kuitenkaan ole esimerkiksi väkivaltainen eikä päihteiden kanssa ole ollut ongelmia enää vuosiin. Aggressioni on aina itseeni kohdistuvaa. Aggression purkaminen on minulle todella vaikeaa, vaikka se olisi varmasti minulle hyväksi, jos kykenisin sanoittamaan ja kanavoimaan sen järkevästi ja rakentavasti. Näihin tarvitsen apua.

Ap

Paljon myötätuntoa sulle, ap. 

Olen 32-vuotias ja moni asia kuulosti tutulta. Olen ollut 15 vuotta saman miehen kanssa yhdessä, ja vaikka arkielämä on seesteistä, kyttään ilmeitä ja sananpainoja kuin haukka. Joka ikinen päivä. Mieheni on kyllästynyt tähän, mutta sietää kyllä, kun tietää syyn. 

Kriisejä tulee edelleen säännöllisesti, ne on pääasiassa mun omia traumataustaisia juttuja, jotka sitten riitelyn/huonon käytökseni myötä paisuu elämää suuremmiksi. 

Toisin kuin sinä, olen käynyt terapiassa, mutta en kokenut että olisin uskaltanut avautua terapeutille kunnolla. Tuli sellainen olo, että olen ihmiskuonaa, enkä todellakaan voi kertoa likaisia ajatuksiani kellekään. Usein ajattelen näin, ja olen oppinut että kannattaa pitää suu kiinni jossei puhu toiselle epävakaalle, joka on ainoa joka voi ymmärtää. 

Vaikka lääkkeet eivät ehkä suoraan auta epävakaaseen, ainakin itselläni Venlafaxin auttoi mielialojen heittelyyn ja ahdistukseen huomattavasti. Tätä ennen oli kokeiltu noin kymmentä lääkettä, jotka eivät joko sopineet tai eivät auttaneet ollenkaan. Tarvittaessa syön rauhoittavan silloin tällöin myös.

Tajusin tuossa jonkin aikaa sitten, että tämä ei tule koskaan loppumaan. Se oli samaan aikaan kamala mutta myös lohdullinen ajatus; elämä ympärilläni jatkuu normaalina vaikka sisäisesti olisin kaaoksessa. 

Vierailija kirjoitti:

Paljon myötätuntoa sulle, ap. 

Olen 32-vuotias ja moni asia kuulosti tutulta. Olen ollut 15 vuotta saman miehen kanssa yhdessä, ja vaikka arkielämä on seesteistä, kyttään ilmeitä ja sananpainoja kuin haukka. Joka ikinen päivä. Mieheni on kyllästynyt tähän, mutta sietää kyllä, kun tietää syyn. 

Kriisejä tulee edelleen säännöllisesti, ne on pääasiassa mun omia traumataustaisia juttuja, jotka sitten riitelyn/huonon käytökseni myötä paisuu elämää suuremmiksi. 

Toisin kuin sinä, olen käynyt terapiassa, mutta en kokenut että olisin uskaltanut avautua terapeutille kunnolla. Tuli sellainen olo, että olen ihmiskuonaa, enkä todellakaan voi kertoa likaisia ajatuksiani kellekään. Usein ajattelen näin, ja olen oppinut että kannattaa pitää suu kiinni jossei puhu toiselle epävakaalle, joka on ainoa joka voi ymmärtää. 

Vaikka lääkkeet eivät ehkä suoraan auta epävakaaseen, ainakin itselläni Venlafaxin auttoi mielialojen heittelyyn ja ahdistukseen huomattavasti. Tätä ennen oli kokeiltu noin kymmentä lääkettä, jotka eivät joko sopineet tai eivät auttaneet ollenkaan. Tarvittaessa syön rauhoittavan silloin tällöin myös.

Tajusin tuossa jonkin aikaa sitten, että tämä ei tule koskaan loppumaan. Se oli samaan aikaan kamala mutta myös lohdullinen ajatus; elämä ympärilläni jatkuu normaalina vaikka sisäisesti olisin kaaoksessa. 

Kiitos. Kaipaisin kovasti tukea omanikäisistä tai vanhemmista epävakaisuudesta kärsivistä naisista. Naispuoliset ystäväni ovat kyllä melko samantyyppisiä kuin minä, ja joskus mietin, onkohan heilläkin tämä. Olisi mukava löytää jokin tukiryhmä, jossa voisi keskustella ja miettiä yhdessä asioita, mutta täällä tämänhetkisessä asuinpaikassani ei näitä juuri ole. Tietääkseni.

Ja vielä tuosta aggressiosta: itse oireilin sitä vainoharhaisten raivareiden kautta. Oli ahdistusta, joka sattui rintakehässä, ja tämä paheni päiväkausia kunnes sitten yhtenä päivänä räjähti: aloin raivoamaan, huutamaan ja jopa käymään muihin käsiksi, varmana siitä ettei kukaan oikeasti koskaan ole itseäni rakastanut ja että kaikki vaan huijaavat. Kun olin aikani riehunut ja joko muita tai itseäni satuttanut, paine rintakehässä hellitti ja touhu loppui. 

En koskaan saanut kunnollista vastausta siihen, mikä aiheutti noita raivareita, mutta mulle osui loistava lääkäri, joka pisti kokeiluun vanhan sukupolven antipsykootin. Se auttoi, ja raivareita ei ole tullut sen jälkeen! Eli toivoa on, myös tuon aggressiosi suhteen.

18