Vaikeasti vammaisena oleminen (varoitus pitkä teksti)

Vierailija kirjoitti:

Ole avoin omille mahdollisuuksillesi. Niillekin, joille vammattomat sanovat "ei kannata edes yrittää". Katso asioita nk laatikon ulkopuoleltakin. Mieti, missä olet hyvä ja mitä taitojasi voisit vieläkin parantaa. En halua kertoa tunnistettavuuden vuoksi kovin tarkasti, mutta oma vammainen lapseni hakeutui alalle, johon hänelle ilman vammaansa olisin sanonut, että älä nyt hulluja puhu. Alalle, jolle on vaikea päästä ja joka ei kovin hyvin edes työllistä Suomessa. Mutta niin vain kävi, että hän toteutti oman unelmansa, on loistava siinä mitä tekee  ja nykyisin hänelle tarjotaan uutta työtä useammasta paikasta  jo ennenkuin edellinen työsuhde on edes päättynyt. 

Onpa kiva kuulla, että tällaisiakin kokemuksia löytyy. Itse luin alkuvuodesta CP-vammaisesta tuplamaisterista, joka oli sekä psykologi että yhteiskuntatieteiden maisteri, muttei siltikään saanut töitä, se ehkä vähän säikäytti, kun aloin ajattelemaan, että, jos ei noinkaan korkeasti koulutettu vammainen saa töitä, miten ihmeessä minä voisin niitä saada. Tämä pelko kytee edelleenkin vaimeana takaraivossa. Toisaalta olen ajatellut, että psykologina voisin työllistää itse itseni ja ruveta vaikkapa kirjoittamaan psykologisia oppaita tai kirjoja tai toimia ns. konsulttina, jos ei terapiatyössä löydy minulle paikkaa. -ap

Samaa mieltä kuin muut kommentoijat: kirjoitat erittäin hyvin. Toivon, että jatkat kirjoittamista ainakin harrastuksena, jollet siitä varsinaista ammattia halua. Sinulla on annettavaa, ajatuksia, kokemuksia, tunteita ja kyky kertoa niistä.

Oletko koskaan miettinyt vaikka TV- ja elokuvakäsikirjoittajan uraa? Siinä hommassa eivät fyysiset rajoitukset haittaa.

Toivotan sulle mahdollisimman kivaa ja antoisaa välivuotta. Olen varma, että viimeistään keväällä tunnet iloa, ja olet ihan uuden, hyvän elämän alussa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi muuta sanoa kuin että hieno teksti ja voimia sinulle. Ehkä tämä menee aivan metsään mutta osinhan me fyysisesti terveetkin joudumme kamppailemaan samojen kysymysten kanssa, ainakin tuollaisten arvottomuuden tunteiden ym kanssa. Mutta varmasti sinulla on isot kysymykset vammaisuuden kanssa joita emme voi mitenkään edes ymmärtää! Kirjoitat hienosti, olisiko siitä harrastukseksi ja jopa uraksi? Elämän mielekkyyden lisäämiseksi? Blogi, omaelämäkerta, fiktiota? Varmasti löytyisi lukijoita. Jotenkin uskon että kaltaisesi älykäs ja normaalisti tunteva ihminen voisi kuitenkin kehittää omannäköisensä hyvän elämän itselleen. Kuvittelisin että terapia voisi auttaa mutta pitäisi löytää hyvä terapeutti joka ymmärtäisi asiaa. Voit ehkä myös sanoa nykyiselle terapeutille että et koe että keskustelu hänen kanssaan on vielä johtanut mihinkään. Tsemppiä kovasti!!!

Olen sillälailla outo, että esitän ehkä reippaampaa kuin olen jutellessani kasvotusten, en osaa ehkä kertoa, miltä minusta oikeasti tuntuu, sillä koen pelästyttäväni ja huolestuttavani ihmisiä. Tämä osittain ehkä johtuu kotikasvatuksesta, jossa negatiivisten tunteiden, itkun tai heikkouden näyttäminen ei ole sallittua. Aina kaiken pitäisi olla niin helkkarin hienosti ja hyvin.

 Koen, että kirjoittaminen on anonyymisti on minulle se väylä jäsentää ja purkaa omia ajatuksiani, siksi kirjoitin tänne. Ehkäpä näprään sen bloginkin pystyyn, kun nyt välivuonna sille olisi aikaa. -ap

Olen tuo aiempi kommentoija - tuo mitä sanot reippaudesta on kyllä tavallista terapiassa uskoakseni. Itse kävin aikoinaan pitkän terapian, nuorena siitä ei tullut mitään kun en itsekään osannut avautua kunnolla vaikka sinne ahdistuksissani olin hakeutunutkin, vasta hieman vanhempana se onnistui kun olin lopulta tarpeeksi "pohjalla" itseni kanssa - sitten ei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin kunnollinen uskoutuminen, siinä kohtaa löytyi sitten sopiva terapeuttikin. Eli voit kyllä kertoa kaiken tuon terapeutillesi, voit myös kertoa että sinusta tuntuu vaikealta puhua hänelle ja että toivot hänen johdattelevan enemmän kysymyksillä tai mitä nyt toivotkaan.  Hyvä terapeutti osaa kyllä napata tuollaisesta kiinni. Hommaan kuuluu ikään kuin sellainen ei niin ison roolin ottaminen heillä tavallisesti, ainakaan aluksi, jotta antaisivat potilaalle riittävästi tilaa viedä terapiaa omaan suuntaan. Mutta ei jokainen potilas siihen pysty tai sitä halua. Jos tämä ei johda mihinkään, niin terapeuttia voi vaihtaa, jos se on taloudellisesti/tilanteessasi ylipäätään mahdollista. Tuo on kyllä hieman kohtuutonta vanhemmiltasi että et saisi avoimesti käydä läpi erilaisia tunneprosesseja, eläthän varsin ison asian kanssa nuorena ihmisenä. Oletko sanonut tämän heille? Miten ottavat tällaisen vastaan? Jotkut ihmiset eivät pysty käsittelemään tällaisia asioita, ja jos he tekevät sen selväksi, niin sitten ei kovin kauaa kannata lyödä päätä seinään heidän kanssaan. Mutta voisit ainakin koettaa ilmaista tämän vanhemmillesi... jos siis et ole jo sitä tehnyt. 

Vierailija kirjoitti:

"Kerran kadulla känniset keski-ikäiset miehet huusivat minulle "Aktion T4" "

Mitä idiootteja!

Niin, en tiedä, mikä älynväläys sekin oli, mutta se sai minut vähäksi aikaa pelkäämään ulkona liikkumista ja sitä, että jotkut ihmiset tahtovat minulle pahaa vain, koska olen vammainen. Onneksi suurin osa ihmisistä on mukavia, eivätkä huutele törkeyksiä. -ap

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä kuin muut kommentoijat: kirjoitat erittäin hyvin. Toivon, että jatkat kirjoittamista ainakin harrastuksena, jollet siitä varsinaista ammattia halua. Sinulla on annettavaa, ajatuksia, kokemuksia, tunteita ja kyky kertoa niistä.

Oletko koskaan miettinyt vaikka TV- ja elokuvakäsikirjoittajan uraa? Siinä hommassa eivät fyysiset rajoitukset haittaa.

Toivotan sulle mahdollisimman kivaa ja antoisaa välivuotta. Olen varma, että viimeistään keväällä tunnet iloa, ja olet ihan uuden, hyvän elämän alussa!

Kiitos, itsekin toivon niin! -ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä kuin muut kommentoijat: kirjoitat erittäin hyvin. Toivon, että jatkat kirjoittamista ainakin harrastuksena, jollet siitä varsinaista ammattia halua. Sinulla on annettavaa, ajatuksia, kokemuksia, tunteita ja kyky kertoa niistä.

Oletko koskaan miettinyt vaikka TV- ja elokuvakäsikirjoittajan uraa? Siinä hommassa eivät fyysiset rajoitukset haittaa.

Toivotan sulle mahdollisimman kivaa ja antoisaa välivuotta. Olen varma, että viimeistään keväällä tunnet iloa, ja olet ihan uuden, hyvän elämän alussa!

Kiitos, itsekin toivon niin! -ap 

Vielä lisäten tuohon, niin en ole ajatellut käsikirjoittajan uraa. Taidealalla työllistyminen on muutenkin hyvin epävarmaa, mutta kuten aiemmin sanoin, voisin hyvin psykologina kirjoittaa kirjoja. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi muuta sanoa kuin että hieno teksti ja voimia sinulle. Ehkä tämä menee aivan metsään mutta osinhan me fyysisesti terveetkin joudumme kamppailemaan samojen kysymysten kanssa, ainakin tuollaisten arvottomuuden tunteiden ym kanssa. Mutta varmasti sinulla on isot kysymykset vammaisuuden kanssa joita emme voi mitenkään edes ymmärtää! Kirjoitat hienosti, olisiko siitä harrastukseksi ja jopa uraksi? Elämän mielekkyyden lisäämiseksi? Blogi, omaelämäkerta, fiktiota? Varmasti löytyisi lukijoita. Jotenkin uskon että kaltaisesi älykäs ja normaalisti tunteva ihminen voisi kuitenkin kehittää omannäköisensä hyvän elämän itselleen. Kuvittelisin että terapia voisi auttaa mutta pitäisi löytää hyvä terapeutti joka ymmärtäisi asiaa. Voit ehkä myös sanoa nykyiselle terapeutille että et koe että keskustelu hänen kanssaan on vielä johtanut mihinkään. Tsemppiä kovasti!!!

Olen sillälailla outo, että esitän ehkä reippaampaa kuin olen jutellessani kasvotusten, en osaa ehkä kertoa, miltä minusta oikeasti tuntuu, sillä koen pelästyttäväni ja huolestuttavani ihmisiä. Tämä osittain ehkä johtuu kotikasvatuksesta, jossa negatiivisten tunteiden, itkun tai heikkouden näyttäminen ei ole sallittua. Aina kaiken pitäisi olla niin helkkarin hienosti ja hyvin.

 Koen, että kirjoittaminen on anonyymisti on minulle se väylä jäsentää ja purkaa omia ajatuksiani, siksi kirjoitin tänne. Ehkäpä näprään sen bloginkin pystyyn, kun nyt välivuonna sille olisi aikaa. -ap

Olen tuo aiempi kommentoija - tuo mitä sanot reippaudesta on kyllä tavallista terapiassa uskoakseni. Itse kävin aikoinaan pitkän terapian, nuorena siitä ei tullut mitään kun en itsekään osannut avautua kunnolla vaikka sinne ahdistuksissani olin hakeutunutkin, vasta hieman vanhempana se onnistui kun olin lopulta tarpeeksi "pohjalla" itseni kanssa - sitten ei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin kunnollinen uskoutuminen, siinä kohtaa löytyi sitten sopiva terapeuttikin. Eli voit kyllä kertoa kaiken tuon terapeutillesi, voit myös kertoa että sinusta tuntuu vaikealta puhua hänelle ja että toivot hänen johdattelevan enemmän kysymyksillä tai mitä nyt toivotkaan.  Hyvä terapeutti osaa kyllä napata tuollaisesta kiinni. Hommaan kuuluu ikään kuin sellainen ei niin ison roolin ottaminen heillä tavallisesti, ainakaan aluksi, jotta antaisivat potilaalle riittävästi tilaa viedä terapiaa omaan suuntaan. Mutta ei jokainen potilas siihen pysty tai sitä halua. Jos tämä ei johda mihinkään, niin terapeuttia voi vaihtaa, jos se on taloudellisesti/tilanteessasi ylipäätään mahdollista. Tuo on kyllä hieman kohtuutonta vanhemmiltasi että et saisi avoimesti käydä läpi erilaisia tunneprosesseja, eläthän varsin ison asian kanssa nuorena ihmisenä. Oletko sanonut tämän heille? Miten ottavat tällaisen vastaan? Jotkut ihmiset eivät pysty käsittelemään tällaisia asioita, ja jos he tekevät sen selväksi, niin sitten ei kovin kauaa kannata lyödä päätä seinään heidän kanssaan. Mutta voisit ainakin koettaa ilmaista tämän vanhemmillesi... jos siis et ole jo sitä tehnyt. 

Olen yrittänyt, mutta eivät he vain pysty käsittelemään vaikeita asioita. Se taitaa olla periytyvää, koska eivät isovanhempanikaan ole sellaisia. Itse olen yrittänyt muuttaa tapoja ja puhua vaikeista asioista, jos en vanhemmilleni, niin sitten muille. En aio olla hiljaa. -ap

Vierailija kirjoitti:

Olisiko mahdollista saada avustajakoiraa?

Kuntoutusloma jossain kylpylässä?

Avustajakoirajonot ovat pitkään ja saattaa mennä vuosia ennen kuin sellaisen saa. Mutta minulla on oma koira, josta saan valtavasti virtaa ja iloa elämääni. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko mahdollista saada avustajakoiraa?

Kuntoutusloma jossain kylpylässä?

Avustajakoirajonot ovat pitkään ja saattaa mennä vuosia ennen kuin sellaisen saa. Mutta minulla on oma koira, josta saan valtavasti virtaa ja iloa elämääni. -ap

Anteeksi siis pitkiä.

Ja ennen kuin joku tulee kysymään, pystynkö harrastamaan seksiä, niin sanon vain, että en aio sellaiseen vastata. Sen jatkuva kyseleminen on minusta ärsyttävää, eikä se kuulu muille. -ap

nostan vielä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ole avoin omille mahdollisuuksillesi. Niillekin, joille vammattomat sanovat "ei kannata edes yrittää". Katso asioita nk laatikon ulkopuoleltakin. Mieti, missä olet hyvä ja mitä taitojasi voisit vieläkin parantaa. En halua kertoa tunnistettavuuden vuoksi kovin tarkasti, mutta oma vammainen lapseni hakeutui alalle, johon hänelle ilman vammaansa olisin sanonut, että älä nyt hulluja puhu. Alalle, jolle on vaikea päästä ja joka ei kovin hyvin edes työllistä Suomessa. Mutta niin vain kävi, että hän toteutti oman unelmansa, on loistava siinä mitä tekee  ja nykyisin hänelle tarjotaan uutta työtä useammasta paikasta  jo ennenkuin edellinen työsuhde on edes päättynyt. 

Onpa kiva kuulla, että tällaisiakin kokemuksia löytyy. Itse luin alkuvuodesta CP-vammaisesta tuplamaisterista, joka oli sekä psykologi että yhteiskuntatieteiden maisteri, muttei siltikään saanut töitä, se ehkä vähän säikäytti, kun aloin ajattelemaan, että, jos ei noinkaan korkeasti koulutettu vammainen saa töitä, miten ihmeessä minä voisin niitä saada. Tämä pelko kytee edelleenkin vaimeana takaraivossa. Toisaalta olen ajatellut, että psykologina voisin työllistää itse itseni ja ruveta vaikkapa kirjoittamaan psykologisia oppaita tai kirjoja tai toimia ns. konsulttina, jos ei terapiatyössä löydy minulle paikkaa. -ap

Ymmärrän hyvin pelkosi. Minä äitinä pelkäsin, miten lapseni käy tässä elämässä. Löytääkö koskaan omaa paikkaansa. Ja koska älyssä ei ole mitään vikaa vaan ainoastaan kropassa, elämä olisi voinut muuttua aika ahdistavaksikin. Mutta hän ei lähtenytkään mihinkään perinteiseen ammattiin, jossa joutuisi kilpailemaan työpaikasta  kymmenien tai jopa satojen vammattomien kanssa. Hän kehitti luovuuttaan ja osaamistaan useamman vuoden. Lopulta hakeutui opiskelemaan alalle, johon varmaan yhdenkään oppilaitoksen opinto-ohjaaja ei kehoita ketään vammatonta  hakeutumaan huonon työllisyyden vuoksi. Ja sitten jävi niinkuin kävi. Sen vuoksi kehotan sua miettimään omia vahvuuksiasi. Miettimään, mitä ja miten pystyt asioita tekemään. Unohtamaan vammasi aiheuttamat rajoitteet. Mun lapseni tekee osittain etätöitä kotona, joten työpaikallekaan ei tarvitse mennä joka päivä. 

Muista aina, että  olet hyvä, taitava ja arvokas. Sun pitää vain löytää, mikä on just sun oma juttusi. Vaikka siihen tuhlaantuisikin ylimääräisiä vuosia. Konsultointi ja oppimateriaalien tekeminen ei kuulosta yhtään pöllömmältä ajatukselta mikäli psykologia kiinnostaa muuten, mutta keksisitkö siihen vielä jotain lisää, jolloin voisit tehdä töitä tarvittaessa freelancerina tai oman toiminimen alla?  Vammaisjärjestöjen webbisivustojen kehittäminen? Artikkeleiden kirjoittaminen lehtiin?  Oletko perehtynyt kokemusasiantuntijuuteen? Sitä kautta voisi löytyä verkostoja, joita voisit hyödyntää työllistymisessä. 

Teen töitä kaltaistesi ihmisten kanssa ja vaikutat tosi fiksulta ja osaat pohdiskella hienosti tilannettasi. Se varmaan onkin vaikeinta kun pää pelaa, mutta kroppa ei ole asioista samaa mieltä. Minusta tärkeää olisi löytää vierellesi sellaisia avustajia, joiden kanssa kokisit niin hyvää yhteyttä, että saisit puhuttua tarpeeksi ihan kaikista asioista ja toisaalta sellaisia avustajia joiden kanssa olisi yhteisiä mielenkiinnon kohteita eli voisitte yhdessä tehdä niitä mieluisia asioita. Et tarvitsisi silloin ”vaivata” kavereita, vaan sinulla olisi jo kiva ihminen kanssasi tekemässä niitä mieluisia juttuja. Vammaasi tarkemmin tietämättä vaikea tietää minkä verran sinulle on myönnetty avustajan tunteja ja usein vammaispalvelu myöntää niitä turhan vähän...

Oltaispa samalta suunnalta niin pystyisin omalta osaltani auttamaan! Nyt toivon sinulle paljon tsemppiä tulevaisuuteen ja positiivista mieltä, tiedätkö että älä aliarvioi itseäsi ja äläkä koskaan lopeta unelmointia!

Vierailija kirjoitti:

Teen töitä kaltaistesi ihmisten kanssa ja vaikutat tosi fiksulta ja osaat pohdiskella hienosti tilannettasi. Se varmaan onkin vaikeinta kun pää pelaa, mutta kroppa ei ole asioista samaa mieltä. Minusta tärkeää olisi löytää vierellesi sellaisia avustajia, joiden kanssa kokisit niin hyvää yhteyttä, että saisit puhuttua tarpeeksi ihan kaikista asioista ja toisaalta sellaisia avustajia joiden kanssa olisi yhteisiä mielenkiinnon kohteita eli voisitte yhdessä tehdä niitä mieluisia asioita. Et tarvitsisi silloin ”vaivata” kavereita, vaan sinulla olisi jo kiva ihminen kanssasi tekemässä niitä mieluisia juttuja. Vammaasi tarkemmin tietämättä vaikea tietää minkä verran sinulle on myönnetty avustajan tunteja ja usein vammaispalvelu myöntää niitä turhan vähän...

Oltaispa samalta suunnalta niin pystyisin omalta osaltani auttamaan! Nyt toivon sinulle paljon tsemppiä tulevaisuuteen ja positiivista mieltä, tiedätkö että älä aliarvioi itseäsi ja äläkä koskaan lopeta unelmointia!

Mulla on 30h vapaa-ajan avustajan tunteja, muita avustajia en käytäkään, kun äiti on omaishoitaja, eikä ole suostunut ottamaan apua vastaan. Siksi meillä onkin niin tulehtuneet välit, kun äiti on väsynyt minun auttamiseeni ja minä haluan saada myös perustarpeeni täytetyksi, ilman, että asiasta tarvitsee jankuttaa hirveän monesti. Luultavasti tämän tai ensi vuoden puolella muutan omille, tällöin tilanteeseen pitäisi tulla helpotusta -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ole avoin omille mahdollisuuksillesi. Niillekin, joille vammattomat sanovat "ei kannata edes yrittää". Katso asioita nk laatikon ulkopuoleltakin. Mieti, missä olet hyvä ja mitä taitojasi voisit vieläkin parantaa. En halua kertoa tunnistettavuuden vuoksi kovin tarkasti, mutta oma vammainen lapseni hakeutui alalle, johon hänelle ilman vammaansa olisin sanonut, että älä nyt hulluja puhu. Alalle, jolle on vaikea päästä ja joka ei kovin hyvin edes työllistä Suomessa. Mutta niin vain kävi, että hän toteutti oman unelmansa, on loistava siinä mitä tekee  ja nykyisin hänelle tarjotaan uutta työtä useammasta paikasta  jo ennenkuin edellinen työsuhde on edes päättynyt. 

Onpa kiva kuulla, että tällaisiakin kokemuksia löytyy. Itse luin alkuvuodesta CP-vammaisesta tuplamaisterista, joka oli sekä psykologi että yhteiskuntatieteiden maisteri, muttei siltikään saanut töitä, se ehkä vähän säikäytti, kun aloin ajattelemaan, että, jos ei noinkaan korkeasti koulutettu vammainen saa töitä, miten ihmeessä minä voisin niitä saada. Tämä pelko kytee edelleenkin vaimeana takaraivossa. Toisaalta olen ajatellut, että psykologina voisin työllistää itse itseni ja ruveta vaikkapa kirjoittamaan psykologisia oppaita tai kirjoja tai toimia ns. konsulttina, jos ei terapiatyössä löydy minulle paikkaa. -ap

Ymmärrän hyvin pelkosi. Minä äitinä pelkäsin, miten lapseni käy tässä elämässä. Löytääkö koskaan omaa paikkaansa. Ja koska älyssä ei ole mitään vikaa vaan ainoastaan kropassa, elämä olisi voinut muuttua aika ahdistavaksikin. Mutta hän ei lähtenytkään mihinkään perinteiseen ammattiin, jossa joutuisi kilpailemaan työpaikasta  kymmenien tai jopa satojen vammattomien kanssa. Hän kehitti luovuuttaan ja osaamistaan useamman vuoden. Lopulta hakeutui opiskelemaan alalle, johon varmaan yhdenkään oppilaitoksen opinto-ohjaaja ei kehoita ketään vammatonta  hakeutumaan huonon työllisyyden vuoksi. Ja sitten jävi niinkuin kävi. Sen vuoksi kehotan sua miettimään omia vahvuuksiasi. Miettimään, mitä ja miten pystyt asioita tekemään. Unohtamaan vammasi aiheuttamat rajoitteet. Mun lapseni tekee osittain etätöitä kotona, joten työpaikallekaan ei tarvitse mennä joka päivä. 

Muista aina, että  olet hyvä, taitava ja arvokas. Sun pitää vain löytää, mikä on just sun oma juttusi. Vaikka siihen tuhlaantuisikin ylimääräisiä vuosia. Konsultointi ja oppimateriaalien tekeminen ei kuulosta yhtään pöllömmältä ajatukselta mikäli psykologia kiinnostaa muuten, mutta keksisitkö siihen vielä jotain lisää, jolloin voisit tehdä töitä tarvittaessa freelancerina tai oman toiminimen alla?  Vammaisjärjestöjen webbisivustojen kehittäminen? Artikkeleiden kirjoittaminen lehtiin?  Oletko perehtynyt kokemusasiantuntijuuteen? Sitä kautta voisi löytyä verkostoja, joita voisit hyödyntää työllistymisessä. 

Kiitos vinkeistä!

Itse en jotenkin haluaisi työskennellä vammaan liittyvien juttujen parissa, kun se saa mieleni apeaksi, jos joudun ajattelemaan vammaani liikaa. Ehkä haluan siis liikaakin olla, kuten normaalit ihmiset, en tiedä, mutta vierastan jotenkin kaikkeen vammaan liittyvää, ehkäpä se on joku defenssi. -ap

En ole vaikeasti liikuntavammainen, mutta jonkin verran kuitenkin. Tunnistan samoja ajatuksia, että on vaikeaa, kun pää pelaa, mutta kroppa ei. Liian usein ihmiset kuitenkin tekevät olettamuksensa liikkumisen perusteella, jos näkevät sen ensimmäisenä. On myöskin vaikeaa tutustua toisiin samassa tilanteessa oleviin, koska silloin minun pitäisi hyväksyä oma tilanne laajemmin. On helpompi hakeutua ns. terveiden ihmisten seuraan ja uskotella itsekin olevansa sellainen, vaikka tiedän totuuden koko ajan. Olen kuitenkin aina löytänyt seurustelukumppaneita miehistä, joilla ei ole mitään sairautta/vammaa ja tällä hetkellä olen pitkässä parisuhteessa. Silti sekään ei tunnu poistavan tiettyjä ajatuksia. 

Ap, vaikutat erittäin fiksulta ja realistiselta ihmiseltä. Hienoa, että sinulla on tavoite päästä opiskelemaan ja olet mielestäni valinnut sen järkevästi.

Minulle tuli heti tunne, että ilman muuta tulet pärjäämään alalla, jos ja kun saat opinnotkin suoritettua - siihen vaaditaan jo sen verran pitkäjänteisyyttä, että samalla todistat kaikille pystyväsi samaan mihin ei-vammaisetkin ihmiset. Lisäksi olet monipuolisesti ajatteleva, muita huomioon ottava ja kaikin tavoin mieleltäsi terveen oloinen. Sinulla on varmasti paljon annettavaa joko konsulttina tai yksityisvastaanotolla, jos ei muunlaisia työpaikkoja irtoa, ja itse asiassa nuo kaksi vaihtoehtoa voisivat olla sinulle se mielekkäin ja kiinnostavinkin tapa tehdä töitä. Yrittäjänä voit vaikuttaa aikatauluihisi ja työtahtiisi vapaasti. Asiakkaita saat kyllä, koska persoonallisuutesi on tekstisi perusteella miellyttävä ja sinulla on sellainen erityinen näkökulma asioihin ja elämään, jota monella muulla ei ole.

Olet tehnyt hyvän huomion vanhempiesi suhteen, kun kerrot että sinua häiritsee että et voi keskustella ikävistä tunteista heidän kanssaan. Jokaisella meistä on kaikenlaisia tunteita, niin hyviä kuin huonojakin. Olet siinä mielessä aivan normaali ihminen. Tunteiden jakaminen toisten kanssa on osa mielenterveyttä ja tasapainoa. Kaikki eivät valitettavasti kielteisten tunteiden osalta siihen pysty. Jos ja kun vanhempasi ovat tällaisia tapauksia, silloin kannattaa hakeutua sellaiseen seuraan, jossa myös kielteiset tunteet ovat sallittuja. Kerrot arastelevasi ikävien tunteidesi näyttämistä kavereillesi, ja ymmärrän että se voikin pelottaa. Vammaisen kokemukset ja tunteet voivat olla ei-vammaiselle vaikeita kohdata, erityisesti siksi että he haluavat kohdella sinua oikein, mutta nuo asiat ovat ehkä heille niin vieraita että voi tulla tunne, että he eivät osaa tai tiedä miten reagoida. Tai että odotat heidän jotenkin korjaavan elämäsi haasteita puolestasi. Voit ehkä itse ottaa aktiivisen roolin siinä, että teet tyhjäksi näitä pelkoja samalla kun puhut ikävistä tunteistasi. Pyri siihen, että voisit kertoa asioistasi mahdollisimman avoimesti ystävillesi (ei kuitenkaan liian usein, jotta koko suhde ei muutu pelkäksi ongelmien vatvomiseksi).

Kiitos tästä aloituksesta! Tekstisi sisälsi paljon mielenkiintoista tietoa siitä, minkälaista elämäsi on. Tämäkin on eräänlaista jakamista muiden kanssa, vaikka tapahtuukin netin välityksellä. Uskon että tällainenkin jakaminen edistää jaksamistasi. Paljon tsemppiä jatkoon ja kaikkea hyvää sinulle.

Vierailija kirjoitti:

En ole vaikeasti liikuntavammainen, mutta jonkin verran kuitenkin. Tunnistan samoja ajatuksia, että on vaikeaa, kun pää pelaa, mutta kroppa ei. Liian usein ihmiset kuitenkin tekevät olettamuksensa liikkumisen perusteella, jos näkevät sen ensimmäisenä. On myöskin vaikeaa tutustua toisiin samassa tilanteessa oleviin, koska silloin minun pitäisi hyväksyä oma tilanne laajemmin. On helpompi hakeutua ns. terveiden ihmisten seuraan ja uskotella itsekin olevansa sellainen, vaikka tiedän totuuden koko ajan. Olen kuitenkin aina löytänyt seurustelukumppaneita miehistä, joilla ei ole mitään sairautta/vammaa ja tällä hetkellä olen pitkässä parisuhteessa. Silti sekään ei tunnu poistavan tiettyjä ajatuksia. 

Kerrankin joku ajattelee samoin. Tsemppiä sinulle!

-ap

En oikein osaa mitään ihmeitä tehdä tai pelastaa sinua tilanteestasi, mutta voin tarjota kuuntelevaa korvaa ja "vertaistukea" tai ihan vaan seuraa. Minullakin on tietynlaisia liikunnan rajoitteita, ei läheskään yhtä pahoja kuin sinulla, siispä "vertaistuki" olisi mitä olisi. Mutta eipä kavereita voi koskaan olla liikaa, jos asut pk-seudulla tai suunnalla Kirkkonummi, Lohja jne. niin mielelläni lähden sun kanssa vaikka kahville, kaupoille, leffaan tai mihin nyt ikinä. Itse olen 22-vuotias. En sano tätä säälistä, vaikutat kirjoitustesi perusteella tosi fiksulta ja jahtaat unelmiasi mitä arvostan ihmisessä. Et ole luovuttaja ja nurisija. Valtavat propsit!

Laittaisin sähköpostin tähän mutten halua sinne kaikkea trollikamaa, mutta jos kiinnostaa AP niin kysy. :) Ihanaa viikonloppua sulle!

Hei vaan,

Tässä tulee nyt toistoa, mutta tulkoon: kirjoitat todella hyvin ja harkitusti, huomaa selvästi, että olet prosessoinut elämääsi ja tilannettasi.

Valitettavasti en osaa mitenkään neuvoa sinua, mutta varmaan jo se, että olet saanut jakaa tuntemuksiasi helpottaa hieman mieltä. Ja hienoa huomata, miten ihmiset ovat myötäeläneet.

Toivotan kaikkea hyvää!