Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria

Vierailija kirjoitti:

En uskalla maksaa lähimaksulla. En edes tiedä pitääkö sitä (enää) jotenkin ohjelmoida päälle vai onko se pankkikortissa automaattisesti ja riittää vain että hipaisee kortilla sitä maksupäätteen kohtaa jo eka kertaa maksaessa. Nolottaa aina naputtaa tunnusluku pieniä ostoksia tehdessä ja usein ostan jotain muutakin, vaikken tarvitsisi, että ostosten summa olisi isompi ja voin näin perustella itselleni sen että on ok ostaa ilman lähimaksua.

Varmaan vastattu jo,  mutta kyllä riittää hipaisu tai kosketus siihen maksupäätteeseen, parin sekunnin homma ja myyjä neuvoo jos on väärä kohta :) ite joskus laitoin väärään kohtaan kun se laite olikin erilainen mutta ei se sen kummepaa ollu ku siirsin kättäni. Pitää pitää pari sekkaa siinä laitteessa että kuuluu se "piip" ja tietty siru kohti sitä lukukohtaa niinku yleensä. Sen pitäs olla automaattinen alle 50 e ostoksissa, joskus saattaa kysyä ihan "varmistukseks" tunnuslukua vaikka summa olis alle tuon eli ei kannata noloilla sitäkään koska se on ihan normaali juttu. Toki jos ei oo automaattista lähimaksua sen voi varmaan pankille viestiä laittalalla hoitaa mutta en edes tiennyt että alle 50 e ostoksissa tarvii sen tunnusluvun (paitsi siis joskus toki). Mut ei sen takia kannata turhia ostella :)

Mua hävettää pyytää mitään, siis esimerkiksi isältä 30 euroa lainaan pahana kuukautena vaikka maksan sen kyllä niin pian kun voin (joskus jopa vaikken vielä tavallaan vois koska joutusin mahdollisesti lainaan jostain lisää), jotenkin vaan viimevuosina mulle on kehittynyt tälläinen että en vaan pysty...jos soitan niin mietin pitkään miten esitän asian, sanat meinaa mennä sekasin ja tunnen itteni syylliseksi, viestiä kirjottaessa taas teen monta luonnosta ensin ja sit alan jännittää vastausta. Siis ihan tällästen arkisten juttujenkin kanssa

Mulla oli tuo teininä. Ei ole enää. 

Hmm. Noh.. ehkä sekasaunat ym on mulle sellanen että ei mun juttu.

Tilata ostereita sisältävää ruokaa ravintolassa, koska en osaa syödä niitä.

En mene enää uimahalleihin enkä kuntosalilla suihkuun enkä saunaan. Koska idiootit salakuvaajat.

En kehtaa lähteä kaverin kanssa baariin kauas tai lähellekään, koska näytän kauhealta. Enkä lähtisi sinne edes seuraa etsimään, kun kumppanikin on, mutten siltikään halua mennä, koska vanhemmiten naamani on kamala, ja näytän narkomaanilta, enkä ikinä ole ikinä käyttänyt paitsi alkoholia kohtuullisesti. Se ei kuitenkaan ole ulkonäkööni syynä, ja moni täälläkin lähialueilla tuntuu pitävän minua aineiden käyttäjänä, kun olen pitkä ja hoikka lommoposkin, ikääkin jo 55v. Naama kuin vanhalla heroiinin käyttäjällä. Varmasti kuvittelen muiden mielipiteet, etenkin tuttujen, mutta itse itseni näköisen nähdessäni arvailisin toista vahvempien käyttäjäksi.

Arastelen lähteä autolla Helsingin keskustaan, joten jätän auton mieluummin junaparkkiin ja liikun loppumatkan junalla.

Taustalla epämiellyttävä muisto siitä, kun ajelin yksisuuntaista väärään suuntaan. Eiran sairaalassa oli laitettu silmiin laajentavia tippoja, aurinko tuli ajoon lähdön jälkeen yllättäen näkyviin, ei autinkolaseja, enkä nähnyt oikein mitään.

En kokkaa, koska kukaan muu ei pysty syömään ruokiani. Olen 70 v. nainen.

En osaa olla rennosti ihmisten kanssa ja tuntuu, että heillä ei ole mukavaa seurassani. Liikun siis pääsääntöisesti yksin, enkä hakeudu kuin harvojen seuraan. Tämä alkoi noin 10 vuotta sitten.

Töissä sen sijaan menee ihan hyvin, vaikka asioin kymmenien vieraiden ihmisten kanssa päivittäin asiantuntijatehtävissä.

Hävetti lähteä rollaattorin kanssa ulos "jos ihmiset katsoo"! Eivät katsoneet. Silloin katosi se häpeä. 

Sisäinen ääni kysyi: Luulitkos  olevasi  joku maailmannapa jota kaikki katsovat?

En uskalla ajaa esim. kauppojen parkkihalleihin, koska jotenkin koen hankalaksi sen ajan tarkkailun ja mahdolliset maksamiset ja puomit ja niissä olevat lipukkeen syöttämiseen olevat automaatit. 

Osasin joskus taskuparkkeerata senttien tarkkuudella jopa jäisessä kantakaupungin mäessä kahden auton väliin, mutta olen täysin unohtanut sen taidon ja enää en suostu taskuparkkeerata missään. 

Vierailija kirjoitti:

- Kammoan puheluita ja varaan ajat esim. hammaslääkärille tai kampaamoon paikoista joissa on nettiajanvaraus

- paniikkihäiriöni iskee vieraissa paikoissa ja julkisissa kulkuneuvoissa joten en matkustele ja aina omalla autolla tai taksilla kaikkialle

- en ole ikinä käynyt gynellä enkä mene, ajatuskin ahdistaa niin että kuolen vaikka syöpään mieluummin

- en ole 24 vuoteen vaihtanut työpaikkaa koska en sosiaalisen fobiani takia kestäisi työnhakuprosessia

- olen läski joten en mene uimarannalle tai uimahalleihin, enkä kuntosaleille

- yleensäkin vältän viimeiseen asti paikkoja joissa on muita ihmisiä

46 v akateemisesti koulutettu it-ammattilainen

Itsekään en kulje paniikkihäiriön vuoksi julkisilla. On mennyt monta vuotta näin. Jossain kohtaa oli parempi vaihe ja pystyin kulkemaan julkisilla ja lentokoneellakin tuli reissattua paljon. Nyt oma auto on todella tärkeä.

Yli 20 vuotta samassa työpaikassa, kun en uskalla vaihtaa. Tiedän, että olen omassa työssäni todella hyvä ammattilainen, mutta pelkään, että sössin jotakin tai jostain kumman syystä paniikkihäiriön takia joudun jäämään saikulle koeaikana ja työsuhde päättyy sen vuoksi.

Sama juttu! Ja roikkotissit ja -maha! Ei kehtaa-ei ilkiä!

Puhua englantia. Osaisin, mutta nolottaa mun lausuminen. 

Useita vuosia elämästäni en uskaltanut olla paljain jaloin lainkaan. Inhosin koko ajatusta että muut näkisivät jalkani enkä halunnut esitellä niitä kenellekään. Asia on sittemmin korjaantunut, mutta muutos vaati sieni-infektion läpikäymisen, johon kenkien ja sukkien poisjättäminen oli osa hoitokeinoa. En ollut koskaan paljasjalkainen lapsi, mitä olen jälkikäteen vähän katunutkin. Entisen kotipaikkakunnan poikaporukasta olin se ainoa jolla oli kesätkin aina lenkkarit jaloissa kun muut päästelivät menemään pelkissä shortseissa.

Äläppäs huoli! Minä EN osaa juuri tuota sammakkoa! Menen jotain ihme sätkimis-potkimis-uintia kyljittäin ja hyvin sujuu, joskin hieman ulkopuolisia huvittaa!

Pelkään taskuparkkeerata. Olen ajanut autoa 90-luvulta asti ja osan siitä ajasta työkseni. Silti kävelen mielummin pitkänkin matkan kuin taskuparkkeeraan oman autoni. Firman auton osaan taskuparkkeersta, mutta oman auton mittoja en jotenkin tajua. Erityisesti pelkään lähtöä. Kerran joku oli ajanut autonsa melkein kiinni minun autooni ja siitä surkeasta kolosta piti lähteä nitkuttamaan autoa edestakaisin, että pääsin pois. Hävetti hirveästi, kun ohi käveli koko ajan ihmisiä. 

Ei jää mitään tekemättä häpeän vuoksi.

Seksistä ja seksuaalisuudesta puhuminen vanhemman kanssa. Oikeasti miten noloa. Mielsin äitini pitkään seksuaalikielteiseksi muuten hänen vanhoillisten näkemysten takia  enkä uskaltanut mistään puhua. Nyt aikuisenakin reaktioni olisi kuin nolostelevalla lapsella. Annan itsestäni kuvan aseksuaalisena ihmisenä vaikken ole moista koskaan edes ajatellut, haluan vain pitää seksielämän yksitysielämän asiana mutta kyllä olisin tarvinnut tietoa luotettavalta aikuiselta mitä tulee rajoihin, pornoon yms. 

Ota tila haltuun eli nosta katse lattiasta ja huomaat, ettei sinua tuijoteta. Jos katselee vain alas, ei näe mitä ympärillä tapahtuu ja mielikuvitus laukkaa. Aran näköinen vasta huomiota herättääkin. Sinullakin on oikeus kuulua ja näkyä.