Lue keskustelun säännöt.
Haluan katkaista välit äitipuoleen - miten teen sen?
12.08.2019 |
Isäni teki aikanaan 90-luvun lopussa klassiset, ja vaihtoi aviokriisin yhteydessä vaimon nuorempaan. "Äitipuolellani" on ollut alusti asti vaikea sulattaa isäni elämää ennen heidän liittoaan. Isältä katosi eron myötä kaveripiiristä kaikki isän ja äidin yhteiset ystävät, ja äitipuoli on suhtautunut minuun ja siskooni aina torjuvasti. Äitimme on aivan tabuhahmo, josta ei saanut puhua, ja ilmeisesti äitipuolemme kuvittelee, että hän yhä haikailee isän perään. Todellisuudessa äitimme oli alkushokin jälkeen huojentunut erosta ja hänellä on ollut vuosien varrella useampia miesystäviä.
Vuosikausia elimme pikkusiskoni kanssa joka toinen viikonloppu epämiellyttävässä jännittyneessä tilassa, kun piti olla näkymätön ja kuulumaton äitipuolelle. Jännite korostui kun isä ja vaimonsa saivat yhteisen lapsen. Meillä vanhemmilla isän lapsilla ei tuntunut olevan mitään paikkaa koko talossa, ja lopetimmekin säännölliset isävierailut heti kun oli mahdollista viettää viikonloppuja leireillä/kavereiden kanssa jne. Kuitenkin isä on yrittänyt kaikkensa että meillä olisi hänen kanssaan hyvät välit. Viime vuosina olemme taas lähentyneet, sillä äitipuoleni tekee paljon työmatkoja ulkomaille, ja näemme tällöin isää ja velipuolta.
Nyt siskollani on todettu vakava sairaus, joka tulee ajan kuluessa viemään hänen toimintakykynsä ja altistaa muille, tappaville sairauksille. Olemme pitäneet perhepalavereita yhdessä äitini ja isäni kanssa, ja tehneet toimintasuunnitelmaa miten auttaa siskoa. Äitipuolesta on tässä kohtaa kuoriutunut suoraan sanottuna hirviö. Hän on mm. yrittänyt estää poikaansa auttamasta, vedoten siihen että lukiolaisena veljemme ei saisi lenkittää siskonsa koiraa pari kertaa viikossa, vaan pitäisi tehdä läksyjä tämä aika. Hän on myös lähettänyt täysin puskista äidillemme viestin, jossa "avuliaasti" listannut kotihoitofirmoja ja vihjannut että äitimme yrittää tyttären sairauden varjolla nähdä ex-miestään. Taannoin ollessamme isän kanssa katsomassa siskoa sairaalassa, äitipuoli soitteli usempaan kertaan kun auton kanssa oli jotain häikkää. Myöhemmin kun kysyin isältä, miten auton kanssa kävi, totesi hän vaisusti ettei sitä vaivannut muu kuin omistaja. Seurasi lyhyt keskustelu, jonka pohjalta uskon että isäni voi paljon huonommin avioliitossaan kuin näyttää ulospäin. Ehkä isääni kalvaa syyllisyys ensimmäisen avioliiton rumasta lopusta, ja kitkuttelee tässä nykyisessä koska 'itsehän on soppansa keittänyt'.
Olen päättänyt että laitan välit poikki äitipuolen kanssa. Tällaisessa kriisitilanteessa jossa siskoni terveys ja henki on panoksena, minuakaan ei kiinnosta vaivata päätäni äitipuoleni alemmuuskompleksilla. Siskoni ei myöskään jaksa olla äitipuolen kanssa tekemisissä, mutta ei uskalla eikä jaksa konfrontoida. Kannattaako välit laittaa poikki kasvotusten jolloin antaa toiselle osapuolelle tilaisuuden tulla kuulluksi vai esim. kirjoittamalla kirjeen? Minua jännittää, vaikuttaako tämä haitallisesti suhteeseni velipuoleeni, ja miten isämme asiaan reagoi.
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Siskoni ei ole tekemässä kuolemaa, mutta hän sairastaa tautia, johon ei ole parannusta. Kehon huono immuniteettikyky altistaa muille sairauksille kuten keuhkokuumeelle, johon on mahdollista kuolla. Kysymys ei siis ole akuutista kriisistä, vaan tilanteesta, mikä kestää siskoni lopun elämän. Nyt etsitään hoitomuotoja ja elinympäristöä jotka mahdollistaisivat mahdollisimman terveen elämän. Taudin luonteeseen kuuluu että menee aalloissa, on hyviä ja huonoja kausia.
Viime aikoina siskoni on ollut vuodepotilas ja hänellä on koira, jota on käytettävä ulkona useita kertoja päivässä. Mukana auttamassa on niin minä, isämme ja äitimme, kuin koko joukko muita sukulaisia ja siskoni ystäviä. Velipuolemme ehdotti itse että voisi viedä koiran pidemmälle lenkille pari kertaa viikossa, kun muutenkin käy juoksemassa. Äitipuoli ei tästä siis pitänyt, vaan tarjosi äidilleni tilalle kotipalvelua (jonka vastuulle ei yleensä muuten koiran ulkoiluttaminen kuulu ja siskoni on tietenkin selvittänyt mikä kaikki vakuutuksen ja kunnallisen puolen kautta on mahdollista). On ihan selvää että äitipuoli haluaa pitää isäni erossa äidistäni, ja velipuoleni erossa siskostani, tuntuu kuin pelkäisi tämän saavan tartunnan.
Te, joiden mielestä minun pitäisi selvittää tämä ensisijaisesti isäni kanssa, niin miten kuvittelette että voin luottaa isääni joka ei osannut pitää puoliamme edes silloin kun olimme lapsia? Esim. viime syksynä ehdotin että minusta olisi kiva viettää joulua yhdessä minun kodissani (jossa äitipuoli joutuu olemaan vieraskoreampi), äitipuoleni ilmoitti että he viettävät joulua vain omassa kodissaan. Hän menee yleisen moraalikoodiston nimissä kyllä tervehtimään siskoani sairaalaan, mutta ei tarjoa mitään omaa apuaan. Istuu vaan vartin selittämässä mitä remppaa mökillä on tehty jne. Siksi minusta tuntuu että minun on jotenkin selvitettävä tämä asia suoraan äitipuoleni kanssa, sekä minun että ennen kaikkea siskoni voimavarat eivät vain enää riitä äitipuolen pillin tahdissa tanssimiseen.
Kaipaisin enemmän konkreettisia neuvoja samankaltaista kokeneilta, koska en tosiaan ole koskaan joutunut laittamaan kenenkään kanssa välejä poikki. Tai jos poikki nyt on oikea sana.
- Ap
Kuinka siis konkreettisesti siskosi joutuu tanssimaan äitipuolen pillin mukaan? Tuon joulujutun ymmärrän tosi hyvin. Hyvin moni haluaa viettää joulun omassa kotonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tuo on kerta elämän mittainen tilanne, niin varmaan kotiapu onkin paras ratkaisu. Ja sitä saa myös koiran ulkoiluttamiseen.
Mutta jos velipuoli itse haluaa napata koiran lenkille mukaan, niin nappaa. Ei siitä sen enempää tarvitse sinunkaan draamaa luoda. Mutta eri asia on se, että kuinka pitkäksi aikaa hän voi sitä tehdä. Eli lähinnä apu, kun voi, mutta ei sitoutumista.
Lähesty asiaa siitä näkökulmasta, että sinun ei tarvitse puuttua mitenkään siihen, miten muut täysi-ikäiset asiaa lähestyvät tai miten he ottavat osaa siskosi hoitoon. Tai mitä he siskoasi kohtaan tuntevat. Keskityt vain siihen, miten itse olet läsnä siskollesi tai autat häntä. Se on se asia, mikä sinulle kuuluu. Eli sinä et voi myöskään vaatia tai olettaa muilta. Tavallaan pysy omalla tontillasi.
Päätät itse omasta osuudestasi ja annat muiden päättää omastaan. Isääsi pidät yhteyttä itse ja suoraan. Jos et luota isääsi, niin et luota. Mutta se on sinun ja isäsi välinen asia. Velipuolesi on pian 18 (kun on lukiossa jo), joten hänkin pian päättää itse kommunikoinnistaan ja osallisuudestaan. Älä sinä pyri siitä päättämään. Jos tuo tilanne on elämän mittainen, niin tuo veljesi pari lenkkiä viikossa lukioaikana on ihan sama. Sitten aikuisena ehtii auttaa, miten itse haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Siskoni ei ole tekemässä kuolemaa, mutta hän sairastaa tautia, johon ei ole parannusta. Kehon huono immuniteettikyky altistaa muille sairauksille kuten keuhkokuumeelle, johon on mahdollista kuolla. Kysymys ei siis ole akuutista kriisistä, vaan tilanteesta, mikä kestää siskoni lopun elämän. Nyt etsitään hoitomuotoja ja elinympäristöä jotka mahdollistaisivat mahdollisimman terveen elämän. Taudin luonteeseen kuuluu että menee aalloissa, on hyviä ja huonoja kausia.
Viime aikoina siskoni on ollut vuodepotilas ja hänellä on koira, jota on käytettävä ulkona useita kertoja päivässä. Mukana auttamassa on niin minä, isämme ja äitimme, kuin koko joukko muita sukulaisia ja siskoni ystäviä. Velipuolemme ehdotti itse että voisi viedä koiran pidemmälle lenkille pari kertaa viikossa, kun muutenkin käy juoksemassa. Äitipuoli ei tästä siis pitänyt, vaan tarjosi äidilleni tilalle kotipalvelua (jonka vastuulle ei yleensä muuten koiran ulkoiluttaminen kuulu ja siskoni on tietenkin selvittänyt mikä kaikki vakuutuksen ja kunnallisen puolen kautta on mahdollista). On ihan selvää että äitipuoli haluaa pitää isäni erossa äidistäni, ja velipuoleni erossa siskostani, tuntuu kuin pelkäisi tämän saavan tartunnan.
Te, joiden mielestä minun pitäisi selvittää tämä ensisijaisesti isäni kanssa, niin miten kuvittelette että voin luottaa isääni joka ei osannut pitää puoliamme edes silloin kun olimme lapsia? Esim. viime syksynä ehdotin että minusta olisi kiva viettää joulua yhdessä minun kodissani (jossa äitipuoli joutuu olemaan vieraskoreampi), äitipuoleni ilmoitti että he viettävät joulua vain omassa kodissaan. Hän menee yleisen moraalikoodiston nimissä kyllä tervehtimään siskoani sairaalaan, mutta ei tarjoa mitään omaa apuaan. Istuu vaan vartin selittämässä mitä remppaa mökillä on tehty jne. Siksi minusta tuntuu että minun on jotenkin selvitettävä tämä asia suoraan äitipuoleni kanssa, sekä minun että ennen kaikkea siskoni voimavarat eivät vain enää riitä äitipuolen pillin tahdissa tanssimiseen.
Kaipaisin enemmän konkreettisia neuvoja samankaltaista kokeneilta, koska en tosiaan ole koskaan joutunut laittamaan kenenkään kanssa välejä poikki. Tai jos poikki nyt on oikea sana.
- Ap
Ei kai sinun kuulukaan olettaa, että äitipuoli ottaisi jotain konkreettista vastuuta auttamisesta? Sitäkö oletat?
Niinhän se menee, että ihminen kasvaa kriiseissä. Siskosi sairastuminen on saanut sinut kasvattamaan itsesi tarpeeksi vahvaksi vetämään rajat äitipuolellesi. Et ole kirjoittanut kuinka vanha olet, mutta kirjoittamasi pohjalta vaikutat olevan jossain kolmekymmenen tienoilla. Silloin ihmisen kuuluukin löytää se oma ääni nuoruuden etsintöjen jälkeen. Jos teillä ei ole koskaan ollut yhtään konfrontaatiota äitipuolesi kanssa aiemmin, hän ei todennäköisesti edes hahmota kuinka nurkkaan on teidät siskokset kodissaan ajanut. Hän on vain toiminut oman persoonansa mukaisesti, mikä kuulostaa hieman introvertiltä.
Äitipuolesi käy läpi tyhjentyvän pesän vaihetta, jolloin myös joutuu enemmän kasvotusten omien menneiden virheiden kanssa. Virheiden, joita on tehnyt niin äitinä, puolisona kuin äitipuolena. Vanhentuminen ei ole helppoa, etenkään jos ikäeroa äitipuolen ja isän välillä on. Siskosi sairastuminen tuo ehkä liian lähelle sekä pelon oman lapsen pärjäämisestä, huolen omasta terveydestä, että ikäeron miehen kanssa. Samalla tavalla myös sinä olet joutunut takaisin murrosiän vuosiin, kun joudut taas operoimaan äitipuolen kanssa eri tavalla kuin aikuisena olet viime vuodet tottunut elämään. Ehdottaisin että käyt juttelemassa ammattiterapeutin kanssa tästä siskosi tilanteesta. Samalla voit saada vähän tuntumaa siihen, olisiko terapiasta apua. Syömishäiriö ja itsetuho eivät valitettavasti kaikilla jää nuoruuteen, vaan aktivoituvat vaikeina aikoina.
Minäkin uskon että tuo kotihoidon vinkkaaminen oli ihan vilpitön teko. Äitipuolellasi ei ole sattuneesta syystä lämmintä suhdetta pikkusiskoosi, joten yrittää omalla hyvin kolkolla tavallaan näyttää että välittää, ja että ajattelee myös miten teidän äitinne jaksaa. Äitipuoli saattaa myös tietää paremmin kuin te lapset, miten paljon tyttären sairaus vie isältänne voimia. Eikä teidänkään äitinne välttämättä mikään pyhimys ole, vaikka olisi kuinka päässyt erosta eteenpäin - se mikä on ilkeämielistä vihjailua äitinne mielestä, voi olla syvältä menneisyydestä ryöpsähtävää katkeruutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi et laita isääsi tilille teoistaan tai paremminkin tekemättömistä teoistaan? Moraalisesti suurin rikollinen tuossa kuviossa on isäsi, joka on kaikki nämä vuodet katsellut sormiensa välistä vaimonsa tekosia ja vaikenemalla sallinut kaiken.
Isäsi tehtävähän se olisi ollut pitää omien lapsiensa puolia!
Sun kannattaa ap miettiä mitä haluat saavuttaa, mikä olisi parasta siskosi kannalta? Saatko dramaattisella välien katkaisulla aikaiseksi mitään positiivista siskosi kannalta? Lopettaisiko äitipuoli siskosi luona vierailut ja hänen väsyttämisensä (+ puoli) vai vimmastuisiko hän entisestään ja vaikeuttaisi velipuolenne yhteydenpitoa entisestään (- puoli). Tee lista ja mieti mahdolliset (ja mahdottomat) skenaariot etukäteen ja punnitse tarkkaan, miten kannattaa toimia. Ymmärrän hyvin, että tekee mieli avata sanainen arkku kaikesta kokemastanne vääryydestä, mutta epäilen suuresti, että kuvailemasi henkilö kykenisi ottamaan vastaan sanomisesi, menemään itseensä, pyytämään anteeksi ja muuttamaan käytöstään. Todennäköisesti hän loukkaantuu ja hyökkää (hyökkäys on paras puolustus) ja tekee siskosi auttamisesta vieläkin vaikeampaa (saattaa esim. kirstää isänne katkaisemaan kaiken yhteydenpidon). Toki jo se, että saa omalta puoleltaan suoraan sanottua, miltä itsestä tuntuu toisen käytös, helpottaa omaa oloa. Mutta miten se käytännössä auttaa sisartasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisaresi sairaus on sen luontoinen, että asioita kannattaa katsoa pitemmällä perspektiivillä. Tosiasia on se, että tuttavat, ystävät ja sukulaisetkaan eivät jaksa vuosikausia sitoutua kenenkään auttamiseen. Tiedän tämän ihan omasta kokemuksesta. Sikäli velipuolen koiranulkoilutus on aivan se ja sama.
Edeltävän neuvo tuossa oli tosi hyvä, älä järjestele muiden suhteita, vain omasi kuuluvat sinulle. Jos et enää halua olla yhteyksissä äitipuoleen, niin lopeta se omalta osaltasi ja kerro siitä isällesi. Äitipuolellekin, jos sattuu kysymään. En todellakaan usko, että äitipuolesi käytökseen mitkään sinun kirjeesi tai mielipiteesi vaikuttavat. Mutta jos suoraan sanominen sinua helpottaa, niin voit sanoa kaiken mitä mieltäsi painaa ensin isällesi.
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se menee, että ihminen kasvaa kriiseissä. Siskosi sairastuminen on saanut sinut kasvattamaan itsesi tarpeeksi vahvaksi vetämään rajat äitipuolellesi. Et ole kirjoittanut kuinka vanha olet, mutta kirjoittamasi pohjalta vaikutat olevan jossain kolmekymmenen tienoilla. Silloin ihmisen kuuluukin löytää se oma ääni nuoruuden etsintöjen jälkeen. Jos teillä ei ole koskaan ollut yhtään konfrontaatiota äitipuolesi kanssa aiemmin, hän ei todennäköisesti edes hahmota kuinka nurkkaan on teidät siskokset kodissaan ajanut. Hän on vain toiminut oman persoonansa mukaisesti, mikä kuulostaa hieman introvertiltä.
Äitipuolesi käy läpi tyhjentyvän pesän vaihetta, jolloin myös joutuu enemmän kasvotusten omien menneiden virheiden kanssa. Virheiden, joita on tehnyt niin äitinä, puolisona kuin äitipuolena. Vanhentuminen ei ole helppoa, etenkään jos ikäeroa äitipuolen ja isän välillä on. Siskosi sairastuminen tuo ehkä liian lähelle sekä pelon oman lapsen pärjäämisestä, huolen omasta terveydestä, että ikäeron miehen kanssa. Samalla tavalla myös sinä olet joutunut takaisin murrosiän vuosiin, kun joudut taas operoimaan äitipuolen kanssa eri tavalla kuin aikuisena olet viime vuodet tottunut elämään. Ehdottaisin että käyt juttelemassa ammattiterapeutin kanssa tästä siskosi tilanteesta. Samalla voit saada vähän tuntumaa siihen, olisiko terapiasta apua. Syömishäiriö ja itsetuho eivät valitettavasti kaikilla jää nuoruuteen, vaan aktivoituvat vaikeina aikoina.
Minäkin uskon että tuo kotihoidon vinkkaaminen oli ihan vilpitön teko. Äitipuolellasi ei ole sattuneesta syystä lämmintä suhdetta pikkusiskoosi, joten yrittää omalla hyvin kolkolla tavallaan näyttää että välittää, ja että ajattelee myös miten teidän äitinne jaksaa. Äitipuoli saattaa myös tietää paremmin kuin te lapset, miten paljon tyttären sairaus vie isältänne voimia. Eikä teidänkään äitinne välttämättä mikään pyhimys ole, vaikka olisi kuinka päässyt erosta eteenpäin - se mikä on ilkeämielistä vihjailua äitinne mielestä, voi olla syvältä menneisyydestä ryöpsähtävää katkeruutta.
Tämä on hyvin kirjoitettu. Tuskin asia kokonaisuudessaan on ihan yksinkertainen tai kukaan osapuoli puhdas ja viaton pulmunen, joka on toiminut täysin oikein.. Et myöskään sinä. Asiat harvoin ovat mustavalkeita.
Jännää on se, että yhtä aikaa olet loukkaantunut siitä, että äitipuoli kävi siskoasi katsomassa (mielestäsi väärä motiivi ja puhui vääriä asioita - moni sairashan muuten nimenomaan haluaa puhua ihan muusta kuin itsestään) ja sitten taas olet myös loukkaantunut, että ei tarjoa apua.
Yhtä aikaa siis sekä haluat että et halua hänen osallistumistaan..?
Eihän sinulla itselläsi ole tarvetta kontrolloida sitä, että miten kunkin kuuluisi tuntea tai toimia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietenkään kenenkään ei tarvitse rakastaa miehensä lapsia kuin omiaan. Mutta minusta on silti aivan kamalan sydämetöntä, että näkee kuinka elämänkumppanin lapsi voi huonosti ja tarvitsee apua, eikä itse tarjoa omaansa. Ap:n äitipuoli kuulostaa läpikotaisesti itsekkäältä hahmolta, jonka heittämä varjo on kylmä siihen joutuneille. Kun ulkonäkö ja vitaalisuus alkavat rapista, jää ihmisestä seisomaan sielu sen armottomassa paljaudessaan.
Vierailija kirjoitti:
Sisaresi sairaus on sen luontoinen, että asioita kannattaa katsoa pitemmällä perspektiivillä. Tosiasia on se, että tuttavat, ystävät ja sukulaisetkaan eivät jaksa vuosikausia sitoutua kenenkään auttamiseen. Tiedän tämän ihan omasta kokemuksesta. Sikäli velipuolen koiranulkoilutus on aivan se ja sama.
Edeltävän neuvo tuossa oli tosi hyvä, älä järjestele muiden suhteita, vain omasi kuuluvat sinulle. Jos et enää halua olla yhteyksissä äitipuoleen, niin lopeta se omalta osaltasi ja kerro siitä isällesi. Äitipuolellekin, jos sattuu kysymään. En todellakaan usko, että äitipuolesi käytökseen mitkään sinun kirjeesi tai mielipiteesi vaikuttavat. Mutta jos suoraan sanominen sinua helpottaa, niin voit sanoa kaiken mitä mieltäsi painaa ensin isällesi.
Korjaan viestiäni, etteivät siis kaukaisemmat sukulaiset jaksa osallistua. Pitkäaikaissairaan hoito jää lähimpien vastuulle aina, näin se vain tuppaa menemään. Pitkäaikaissairaalle voi siksi olla parempi asua hoitokodissa. Hoito on parempaa, ei tarvitse myöskään tuntea rasittavansa muita ja elää itsenäisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se menee, että ihminen kasvaa kriiseissä. Siskosi sairastuminen on saanut sinut kasvattamaan itsesi tarpeeksi vahvaksi vetämään rajat äitipuolellesi. Et ole kirjoittanut kuinka vanha olet, mutta kirjoittamasi pohjalta vaikutat olevan jossain kolmekymmenen tienoilla. Silloin ihmisen kuuluukin löytää se oma ääni nuoruuden etsintöjen jälkeen. Jos teillä ei ole koskaan ollut yhtään konfrontaatiota äitipuolesi kanssa aiemmin, hän ei todennäköisesti edes hahmota kuinka nurkkaan on teidät siskokset kodissaan ajanut. Hän on vain toiminut oman persoonansa mukaisesti, mikä kuulostaa hieman introvertiltä.
Äitipuolesi käy läpi tyhjentyvän pesän vaihetta, jolloin myös joutuu enemmän kasvotusten omien menneiden virheiden kanssa. Virheiden, joita on tehnyt niin äitinä, puolisona kuin äitipuolena. Vanhentuminen ei ole helppoa, etenkään jos ikäeroa äitipuolen ja isän välillä on. Siskosi sairastuminen tuo ehkä liian lähelle sekä pelon oman lapsen pärjäämisestä, huolen omasta terveydestä, että ikäeron miehen kanssa. Samalla tavalla myös sinä olet joutunut takaisin murrosiän vuosiin, kun joudut taas operoimaan äitipuolen kanssa eri tavalla kuin aikuisena olet viime vuodet tottunut elämään. Ehdottaisin että käyt juttelemassa ammattiterapeutin kanssa tästä siskosi tilanteesta. Samalla voit saada vähän tuntumaa siihen, olisiko terapiasta apua. Syömishäiriö ja itsetuho eivät valitettavasti kaikilla jää nuoruuteen, vaan aktivoituvat vaikeina aikoina.
Minäkin uskon että tuo kotihoidon vinkkaaminen oli ihan vilpitön teko. Äitipuolellasi ei ole sattuneesta syystä lämmintä suhdetta pikkusiskoosi, joten yrittää omalla hyvin kolkolla tavallaan näyttää että välittää, ja että ajattelee myös miten teidän äitinne jaksaa. Äitipuoli saattaa myös tietää paremmin kuin te lapset, miten paljon tyttären sairaus vie isältänne voimia. Eikä teidänkään äitinne välttämättä mikään pyhimys ole, vaikka olisi kuinka päässyt erosta eteenpäin - se mikä on ilkeämielistä vihjailua äitinne mielestä, voi olla syvältä menneisyydestä ryöpsähtävää katkeruutta.
Tämä on hyvin kirjoitettu. Tuskin asia kokonaisuudessaan on ihan yksinkertainen tai kukaan osapuoli puhdas ja viaton pulmunen, joka on toiminut täysin oikein.. Et myöskään sinä. Asiat harvoin ovat mustavalkeita.
Jännää on se, että yhtä aikaa olet loukkaantunut siitä, että äitipuoli kävi siskoasi katsomassa (mielestäsi väärä motiivi ja puhui vääriä asioita - moni sairashan muuten nimenomaan haluaa puhua ihan muusta kuin itsestään) ja sitten taas olet myös loukkaantunut, että ei tarjoa apua.
Yhtä aikaa siis sekä haluat että et halua hänen osallistumistaan..?
Eihän sinulla itselläsi ole tarvetta kontrolloida sitä, että miten kunkin kuuluisi tuntea tai toimia?
Mikä mahtava argumentaatio ja tapa lakaista kaikki väärät teot maton alle - tokaista että kaikki ovat VARMASTI syyllisiä. Ihmisten on todella vaikea kohdata ja hyväksyä sitä, että on ihmisiä jotka kohtelevat ilman syytä muita paskasti. Eikä se ole millään muotoa tämän uhrin vika. Kai se on jotain pelkoa siitä, että sinuakin voidaan kohdella joskus todella paskasti ilman, että ansaitset sellaista kohtelua millään tavalla. Haluat hallita ja ajatella, että elämä ja muut ihmiset ovat hallinnassasi. Että sinulle ei voisi tapahtua mitään, mihin et itse voisi vaikuttaa.
Että kannattaa miettiä niitä omia sokeita pisteitään ensin ennen kuin tulee jakelemaan viisauksia ja tietämään, että kaikissa osapuolissa on pakko olla jotain vikaa.
Ohis
No poika on lukiossa ja ilmeisesti ihan järkevä. Ottaa koiran mukaan, jos ottaa, mutta ottakaa tekin huomioon, että tuon ikäisen sitoutuminen ei välttämättä kestä kuin hetken ajan. Äitipuoli voi tuntea poikansa innostuksen tässä tapauksessa. Muuten hän on kohdellut teitä kurjasti ja jättäisin vaan välittämättä.
Voimia siskolle ja hänen perheelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se menee, että ihminen kasvaa kriiseissä. Siskosi sairastuminen on saanut sinut kasvattamaan itsesi tarpeeksi vahvaksi vetämään rajat äitipuolellesi. Et ole kirjoittanut kuinka vanha olet, mutta kirjoittamasi pohjalta vaikutat olevan jossain kolmekymmenen tienoilla. Silloin ihmisen kuuluukin löytää se oma ääni nuoruuden etsintöjen jälkeen. Jos teillä ei ole koskaan ollut yhtään konfrontaatiota äitipuolesi kanssa aiemmin, hän ei todennäköisesti edes hahmota kuinka nurkkaan on teidät siskokset kodissaan ajanut. Hän on vain toiminut oman persoonansa mukaisesti, mikä kuulostaa hieman introvertiltä.
Äitipuolesi käy läpi tyhjentyvän pesän vaihetta, jolloin myös joutuu enemmän kasvotusten omien menneiden virheiden kanssa. Virheiden, joita on tehnyt niin äitinä, puolisona kuin äitipuolena. Vanhentuminen ei ole helppoa, etenkään jos ikäeroa äitipuolen ja isän välillä on. Siskosi sairastuminen tuo ehkä liian lähelle sekä pelon oman lapsen pärjäämisestä, huolen omasta terveydestä, että ikäeron miehen kanssa. Samalla tavalla myös sinä olet joutunut takaisin murrosiän vuosiin, kun joudut taas operoimaan äitipuolen kanssa eri tavalla kuin aikuisena olet viime vuodet tottunut elämään. Ehdottaisin että käyt juttelemassa ammattiterapeutin kanssa tästä siskosi tilanteesta. Samalla voit saada vähän tuntumaa siihen, olisiko terapiasta apua. Syömishäiriö ja itsetuho eivät valitettavasti kaikilla jää nuoruuteen, vaan aktivoituvat vaikeina aikoina.
Minäkin uskon että tuo kotihoidon vinkkaaminen oli ihan vilpitön teko. Äitipuolellasi ei ole sattuneesta syystä lämmintä suhdetta pikkusiskoosi, joten yrittää omalla hyvin kolkolla tavallaan näyttää että välittää, ja että ajattelee myös miten teidän äitinne jaksaa. Äitipuoli saattaa myös tietää paremmin kuin te lapset, miten paljon tyttären sairaus vie isältänne voimia. Eikä teidänkään äitinne välttämättä mikään pyhimys ole, vaikka olisi kuinka päässyt erosta eteenpäin - se mikä on ilkeämielistä vihjailua äitinne mielestä, voi olla syvältä menneisyydestä ryöpsähtävää katkeruutta.
Tämä on hyvin kirjoitettu. Tuskin asia kokonaisuudessaan on ihan yksinkertainen tai kukaan osapuoli puhdas ja viaton pulmunen, joka on toiminut täysin oikein.. Et myöskään sinä. Asiat harvoin ovat mustavalkeita.
Jännää on se, että yhtä aikaa olet loukkaantunut siitä, että äitipuoli kävi siskoasi katsomassa (mielestäsi väärä motiivi ja puhui vääriä asioita - moni sairashan muuten nimenomaan haluaa puhua ihan muusta kuin itsestään) ja sitten taas olet myös loukkaantunut, että ei tarjoa apua.
Yhtä aikaa siis sekä haluat että et halua hänen osallistumistaan..?
Eihän sinulla itselläsi ole tarvetta kontrolloida sitä, että miten kunkin kuuluisi tuntea tai toimia?
Mikä mahtava argumentaatio ja tapa lakaista kaikki väärät teot maton alle - tokaista että kaikki ovat VARMASTI syyllisiä. Ihmisten on todella vaikea kohdata ja hyväksyä sitä, että on ihmisiä jotka kohtelevat ilman syytä muita paskasti. Eikä se ole millään muotoa tämän uhrin vika. Kai se on jotain pelkoa siitä, että sinuakin voidaan kohdella joskus todella paskasti ilman, että ansaitset sellaista kohtelua millään tavalla. Haluat hallita ja ajatella, että elämä ja muut ihmiset ovat hallinnassasi. Että sinulle ei voisi tapahtua mitään, mihin et itse voisi vaikuttaa.
Että kannattaa miettiä niitä omia sokeita pisteitään ensin ennen kuin tulee jakelemaan viisauksia ja tietämään, että kaikissa osapuolissa on pakko olla jotain vikaa.
Ohis
Mietipä mitä pahaa äitipuoli on AP:n mielestä tehnyt: Tullut käymään sairaalassa, mutta motiivi oli varmasti väärä. Puhunut sairaalassa, mutta väärin, kun puhui mökistä. Ja autovika oli kuskin syy (pätee minuun aina).
Ehkä senkin voisi hyväksyä, että ehkä isä on se 'syyllinen'. Johonkin se alkuperäinen avioliittokin epäonnistui.
Kun kaksi ihmistä eroaa, niin epäonnistuminen on jo tapahtunut. Yleensä on vaikea hyväksyä, että syy on omassa vanhemmassa, joten vanhempipuolia on hyvä syyttää.
Vierailija kirjoitti:
Sun kannattaa ap miettiä mitä haluat saavuttaa, mikä olisi parasta siskosi kannalta? Saatko dramaattisella välien katkaisulla aikaiseksi mitään positiivista siskosi kannalta? Lopettaisiko äitipuoli siskosi luona vierailut ja hänen väsyttämisensä (+ puoli) vai vimmastuisiko hän entisestään ja vaikeuttaisi velipuolenne yhteydenpitoa entisestään (- puoli). Tee lista ja mieti mahdolliset (ja mahdottomat) skenaariot etukäteen ja punnitse tarkkaan, miten kannattaa toimia. Ymmärrän hyvin, että tekee mieli avata sanainen arkku kaikesta kokemastanne vääryydestä, mutta epäilen suuresti, että kuvailemasi henkilö kykenisi ottamaan vastaan sanomisesi, menemään itseensä, pyytämään anteeksi ja muuttamaan käytöstään. Todennäköisesti hän loukkaantuu ja hyökkää (hyökkäys on paras puolustus) ja tekee siskosi auttamisesta vieläkin vaikeampaa (saattaa esim. kirstää isänne katkaisemaan kaiken yhteydenpidon). Toki jo se, että saa omalta puoleltaan suoraan sanottua, miltä itsestä tuntuu toisen käytös, helpottaa omaa oloa. Mutta miten se käytännössä auttaa sisartasi?
Ap kysy neuvoja "välien katkaisemiseen", niin mun mielestä tuossa yllä olevassa on aika hyvin neuvottu, mistä kannattaa lähteä liikkeelle. Miettii miten haluaa tilanteen muuttuvan ja sitten keinot, miten siihen pääsee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se menee, että ihminen kasvaa kriiseissä. Siskosi sairastuminen on saanut sinut kasvattamaan itsesi tarpeeksi vahvaksi vetämään rajat äitipuolellesi. Et ole kirjoittanut kuinka vanha olet, mutta kirjoittamasi pohjalta vaikutat olevan jossain kolmekymmenen tienoilla. Silloin ihmisen kuuluukin löytää se oma ääni nuoruuden etsintöjen jälkeen. Jos teillä ei ole koskaan ollut yhtään konfrontaatiota äitipuolesi kanssa aiemmin, hän ei todennäköisesti edes hahmota kuinka nurkkaan on teidät siskokset kodissaan ajanut. Hän on vain toiminut oman persoonansa mukaisesti, mikä kuulostaa hieman introvertiltä.
Äitipuolesi käy läpi tyhjentyvän pesän vaihetta, jolloin myös joutuu enemmän kasvotusten omien menneiden virheiden kanssa. Virheiden, joita on tehnyt niin äitinä, puolisona kuin äitipuolena. Vanhentuminen ei ole helppoa, etenkään jos ikäeroa äitipuolen ja isän välillä on. Siskosi sairastuminen tuo ehkä liian lähelle sekä pelon oman lapsen pärjäämisestä, huolen omasta terveydestä, että ikäeron miehen kanssa. Samalla tavalla myös sinä olet joutunut takaisin murrosiän vuosiin, kun joudut taas operoimaan äitipuolen kanssa eri tavalla kuin aikuisena olet viime vuodet tottunut elämään. Ehdottaisin että käyt juttelemassa ammattiterapeutin kanssa tästä siskosi tilanteesta. Samalla voit saada vähän tuntumaa siihen, olisiko terapiasta apua. Syömishäiriö ja itsetuho eivät valitettavasti kaikilla jää nuoruuteen, vaan aktivoituvat vaikeina aikoina.
Minäkin uskon että tuo kotihoidon vinkkaaminen oli ihan vilpitön teko. Äitipuolellasi ei ole sattuneesta syystä lämmintä suhdetta pikkusiskoosi, joten yrittää omalla hyvin kolkolla tavallaan näyttää että välittää, ja että ajattelee myös miten teidän äitinne jaksaa. Äitipuoli saattaa myös tietää paremmin kuin te lapset, miten paljon tyttären sairaus vie isältänne voimia. Eikä teidänkään äitinne välttämättä mikään pyhimys ole, vaikka olisi kuinka päässyt erosta eteenpäin - se mikä on ilkeämielistä vihjailua äitinne mielestä, voi olla syvältä menneisyydestä ryöpsähtävää katkeruutta.
Tämä on hyvin kirjoitettu. Tuskin asia kokonaisuudessaan on ihan yksinkertainen tai kukaan osapuoli puhdas ja viaton pulmunen, joka on toiminut täysin oikein.. Et myöskään sinä. Asiat harvoin ovat mustavalkeita.
Jännää on se, että yhtä aikaa olet loukkaantunut siitä, että äitipuoli kävi siskoasi katsomassa (mielestäsi väärä motiivi ja puhui vääriä asioita - moni sairashan muuten nimenomaan haluaa puhua ihan muusta kuin itsestään) ja sitten taas olet myös loukkaantunut, että ei tarjoa apua.
Yhtä aikaa siis sekä haluat että et halua hänen osallistumistaan..?
Eihän sinulla itselläsi ole tarvetta kontrolloida sitä, että miten kunkin kuuluisi tuntea tai toimia?
Mikä mahtava argumentaatio ja tapa lakaista kaikki väärät teot maton alle - tokaista että kaikki ovat VARMASTI syyllisiä. Ihmisten on todella vaikea kohdata ja hyväksyä sitä, että on ihmisiä jotka kohtelevat ilman syytä muita paskasti. Eikä se ole millään muotoa tämän uhrin vika. Kai se on jotain pelkoa siitä, että sinuakin voidaan kohdella joskus todella paskasti ilman, että ansaitset sellaista kohtelua millään tavalla. Haluat hallita ja ajatella, että elämä ja muut ihmiset ovat hallinnassasi. Että sinulle ei voisi tapahtua mitään, mihin et itse voisi vaikuttaa.
Että kannattaa miettiä niitä omia sokeita pisteitään ensin ennen kuin tulee jakelemaan viisauksia ja tietämään, että kaikissa osapuolissa on pakko olla jotain vikaa.
OhisMietipä mitä pahaa äitipuoli on AP:n mielestä tehnyt: Tullut käymään sairaalassa, mutta motiivi oli varmasti väärä. Puhunut sairaalassa, mutta väärin, kun puhui mökistä. Ja autovika oli kuskin syy (pätee minuun aina).
Ehkä senkin voisi hyväksyä, että ehkä isä on se 'syyllinen'. Johonkin se alkuperäinen avioliittokin epäonnistui.
Kun kaksi ihmistä eroaa, niin epäonnistuminen on jo tapahtunut. Yleensä on vaikea hyväksyä, että syy on omassa vanhemmassa, joten vanhempipuolia on hyvä syyttää.
Olet aika ankaran ja syyllistävän oloinen ihminen. Olet ilmeisesti imenyt täysin kritiikittömästi tämän vanhan suomalaisen perin kristillisen tyylin ajatella, että avioero on nimenomaan epäonnistuminen, vaikka asia harvoin on niin mustavalkoinen. Projisoit omaa haluasi löytää syyllisiä ja ajattelusi mustavalkoisuutta ap:hen. Olet ankara myös itseäsi kohtaan ja pyrit välttämään virheitä?
Ihmisillä on taipumus jo valmiiksi hahmottaa kaikkea omien asenteidensa kautta. Kun äitipuoli tulee sairaalaan siskoa katsomaan, niin sen voi joko ajatella niin, että tuli vääristä syistä ja puhui vääristä asioista. Tai niin, että on kiva, kun tuli ja mukava, kun jutteli mökistä.
On selvää, että AP (ellei nyt koko juttu ole paha äitipuoli provo) on kärsinyt ydinperheen erosta. Ja varmasti jo siksi kaikki äitipuoleen liittyvä tulkitaan negatiivisesti. Mutta ehkä äitipuolikin on vain välinesubjekti sille pahalle ololle, joka lapsena vanhempien erosta jäi. Olisiko ns syyllinen kuitenkin omissa vanhemmissa? Vanhempien käsittelemätön erodraama kanavoidaan usein vanhempien uusiin puolisoihin.
Vierailija kirjoitti:
Hei tei jotka kirjoitatte että vain yhden puolen kertomus tässä kuullaan: syyllistätte siis oikeasti LAPSIA siitä että joku aikuinen on ryhtynyt suhtautumaan eriarvoistavasti? Ap:n tarina ei valitettavasti eroa mistään aiemmin kuulemastani uusioperhekuviosta, poikkeuksetta äitipuolilla on vaikeaa uuden miehen tyttärien kanssa. Ei Tuhkimo jne muut paha äitipuoli-sadut ole tyhjästä syntyneet...
Mulla ainakin on maailman ihanin ja lempein äitipuoli, ja pidän isäni ja hänen yhteisiä lapsia sisaruksinani. Elämäni olisi ollut hyvin erilaista ilman tätä ihanaa ihmistä. Eli poikkeuksia kyllä on. N37
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se menee, että ihminen kasvaa kriiseissä. Siskosi sairastuminen on saanut sinut kasvattamaan itsesi tarpeeksi vahvaksi vetämään rajat äitipuolellesi. Et ole kirjoittanut kuinka vanha olet, mutta kirjoittamasi pohjalta vaikutat olevan jossain kolmekymmenen tienoilla. Silloin ihmisen kuuluukin löytää se oma ääni nuoruuden etsintöjen jälkeen. Jos teillä ei ole koskaan ollut yhtään konfrontaatiota äitipuolesi kanssa aiemmin, hän ei todennäköisesti edes hahmota kuinka nurkkaan on teidät siskokset kodissaan ajanut. Hän on vain toiminut oman persoonansa mukaisesti, mikä kuulostaa hieman introvertiltä.
Äitipuolesi käy läpi tyhjentyvän pesän vaihetta, jolloin myös joutuu enemmän kasvotusten omien menneiden virheiden kanssa. Virheiden, joita on tehnyt niin äitinä, puolisona kuin äitipuolena. Vanhentuminen ei ole helppoa, etenkään jos ikäeroa äitipuolen ja isän välillä on. Siskosi sairastuminen tuo ehkä liian lähelle sekä pelon oman lapsen pärjäämisestä, huolen omasta terveydestä, että ikäeron miehen kanssa. Samalla tavalla myös sinä olet joutunut takaisin murrosiän vuosiin, kun joudut taas operoimaan äitipuolen kanssa eri tavalla kuin aikuisena olet viime vuodet tottunut elämään. Ehdottaisin että käyt juttelemassa ammattiterapeutin kanssa tästä siskosi tilanteesta. Samalla voit saada vähän tuntumaa siihen, olisiko terapiasta apua. Syömishäiriö ja itsetuho eivät valitettavasti kaikilla jää nuoruuteen, vaan aktivoituvat vaikeina aikoina.
Minäkin uskon että tuo kotihoidon vinkkaaminen oli ihan vilpitön teko. Äitipuolellasi ei ole sattuneesta syystä lämmintä suhdetta pikkusiskoosi, joten yrittää omalla hyvin kolkolla tavallaan näyttää että välittää, ja että ajattelee myös miten teidän äitinne jaksaa. Äitipuoli saattaa myös tietää paremmin kuin te lapset, miten paljon tyttären sairaus vie isältänne voimia. Eikä teidänkään äitinne välttämättä mikään pyhimys ole, vaikka olisi kuinka päässyt erosta eteenpäin - se mikä on ilkeämielistä vihjailua äitinne mielestä, voi olla syvältä menneisyydestä ryöpsähtävää katkeruutta.
Tämä on hyvin kirjoitettu. Tuskin asia kokonaisuudessaan on ihan yksinkertainen tai kukaan osapuoli puhdas ja viaton pulmunen, joka on toiminut täysin oikein.. Et myöskään sinä. Asiat harvoin ovat mustavalkeita.
Jännää on se, että yhtä aikaa olet loukkaantunut siitä, että äitipuoli kävi siskoasi katsomassa (mielestäsi väärä motiivi ja puhui vääriä asioita - moni sairashan muuten nimenomaan haluaa puhua ihan muusta kuin itsestään) ja sitten taas olet myös loukkaantunut, että ei tarjoa apua.
Yhtä aikaa siis sekä haluat että et halua hänen osallistumistaan..?
Eihän sinulla itselläsi ole tarvetta kontrolloida sitä, että miten kunkin kuuluisi tuntea tai toimia?
Mikä mahtava argumentaatio ja tapa lakaista kaikki väärät teot maton alle - tokaista että kaikki ovat VARMASTI syyllisiä. Ihmisten on todella vaikea kohdata ja hyväksyä sitä, että on ihmisiä jotka kohtelevat ilman syytä muita paskasti. Eikä se ole millään muotoa tämän uhrin vika. Kai se on jotain pelkoa siitä, että sinuakin voidaan kohdella joskus todella paskasti ilman, että ansaitset sellaista kohtelua millään tavalla. Haluat hallita ja ajatella, että elämä ja muut ihmiset ovat hallinnassasi. Että sinulle ei voisi tapahtua mitään, mihin et itse voisi vaikuttaa.
Että kannattaa miettiä niitä omia sokeita pisteitään ensin ennen kuin tulee jakelemaan viisauksia ja tietämään, että kaikissa osapuolissa on pakko olla jotain vikaa.
OhisMietipä mitä pahaa äitipuoli on AP:n mielestä tehnyt: Tullut käymään sairaalassa, mutta motiivi oli varmasti väärä. Puhunut sairaalassa, mutta väärin, kun puhui mökistä. Ja autovika oli kuskin syy (pätee minuun aina).
Ehkä senkin voisi hyväksyä, että ehkä isä on se 'syyllinen'. Johonkin se alkuperäinen avioliittokin epäonnistui.
Kun kaksi ihmistä eroaa, niin epäonnistuminen on jo tapahtunut. Yleensä on vaikea hyväksyä, että syy on omassa vanhemmassa, joten vanhempipuolia on hyvä syyttää.
Olet aika ankaran ja syyllistävän oloinen ihminen. Olet ilmeisesti imenyt täysin kritiikittömästi tämän vanhan suomalaisen perin kristillisen tyylin ajatella, että avioero on nimenomaan epäonnistuminen, vaikka asia harvoin on niin mustavalkoinen. Projisoit omaa haluasi löytää syyllisiä ja ajattelusi mustavalkoisuutta ap:hen. Olet ankara myös itseäsi kohtaan ja pyrit välttämään virheitä?
Mitä on syyllistävyys? Ketä on oikein syyllistää? Äitipuoliako, kuten AP tekee? Onko vanhempipuoli aina paha? Onko lapsipuoli aina hyvä? Onko alunperäinen ydinperhe aina oikein? Pystyykö kukaan kuvaamaan tai edes hahmottamaan mitään perhedraamoja objektiivisesti, tuskin? Onko jokainen asenteidensa orja? Eli oikeasti huonosta vanhempipuolesta kärsinyt (tai uusperheitä vastustava) lähtökohtaisesti uskoo aina, kun vanhempipuolia arvostellaan?
Jatkoa tähän vielä että jos äitipuolesi on noin ikävä ihminen, niin hän luultavasti käyttäytyy vähintäänkin yhtä huonosti, vaikka katkaisetkin välit. Voit kuvitella, että pääset siitä ihmisestä, mutta epäilen. Hankalat, ilkeät ihmiset työntyvät elämääsi siitä huolimatta. Joten ignooraisin vain tyypin ja kertoisin kaikki äitipuolen ikävät kommentit hänelle, vaikka isäsi ei tekisikään mitään asialle.