En ymmärrä lasten hankintaa. MItkä teillä ovat tärkeimpiä syitä sille, että haluatte/halusitte lapsia?

Halusin lapsen. En kykene sitä järjellä selittämään. Se on ollut minulle paras asia elämässä. Olin 37 kun sain hänet, ja olin elänyt pitkitettyä nuoruutta melkein siihen asti. Olin siis onnellinen uudesta vaiheesta elämässä, menovaihe oli jo niin nähty.

Ymmärrän että monet eivät halua lasta. Sitä vain en ymmärrä kun pelätään lapsen tuovan harmeja ja vastoinkäymisiä, raskasta taakkaa. Onko todellakin elämästä tarkoitus selvitä mahdollisimman vähällä vaivannäöllä? Lapsen tuoma ilo ja onni vaivannäön lisäksi on jokapäiväistä. Sitä vain on mahdoton kuvailla lapsettomalle.

Ja kaikkihan me kerran olemme olleet lapsia. Olimmeko kaikki hirviöitä, ei toivottuja, vain siedettyjä?

Ap, minäkin sinun iässäsi ajattelin noin, ja listasin huonoja puolia. Ajattelin itse asiassa aika pitkäänkin sillä vielä 30v olin lapseton.

No nyt mulla on ne kaikki ”huonot puolet” ja olen silti superonnellinen!

- 4 lasta eikä koskaan omaa aikaa, ei tukiverkkoja eli en saa koskaan lapsenhoitoapua (mies toki hoitaa mutta kahdestaan ei päästä koskaan menemään), itse pitää hoitaa lapset vaikka olis 40c kuumetta

- vaikeat raskaudet, 9kk oksentelua ja välillä tipassa, paha olo kesti siis koko 9kk kaikilla kerroilla

- kaksi kertaa tullut paha repeämä, toisella kertaa erittäin paha kun repesi peräsuolen sulkijalihas

- paha erkauma jäänyt

- emättimen laskeuma jäänyt

- iso lovi eläkekertymässä äitiyslomien takia

Mutta lapseni on niin rakkaat ja ihanat että mikään noista ei tunnu edes uhraukselta! Mulla syy lapsen haluamiseen oli se että halusin kokeilla miltä se äitiys tuntuu. Se tuntui niin ihanalta että tein vielä kolme lisää. Sit tuli ikä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsen. En kykene sitä järjellä selittämään. Se on ollut minulle paras asia elämässä. Olin 37 kun sain hänet, ja olin elänyt pitkitettyä nuoruutta melkein siihen asti. Olin siis onnellinen uudesta vaiheesta elämässä, menovaihe oli jo niin nähty.

Ymmärrän että monet eivät halua lasta. Sitä vain en ymmärrä kun pelätään lapsen tuovan harmeja ja vastoinkäymisiä, raskasta taakkaa. Onko todellakin elämästä tarkoitus selvitä mahdollisimman vähällä vaivannäöllä? Lapsen tuoma ilo ja onni vaivannäön lisäksi on jokapäiväistä. Sitä vain on mahdoton kuvailla lapsettomalle.

Ja kaikkihan me kerran olemme olleet lapsia. Olimmeko kaikki hirviöitä, ei toivottuja, vain siedettyjä?

Olet oikeassa siinä että elämän tarkitus ei ole oma hedonistinen itsekäs nautiskelu. Elämän tarkotöitud pn palvelufunktio eli palvella toisia ihmisiä ja ihmiskuntaa. Äitiys ei ole ainoa tap siihen tietenkään mutta hyvä keino opetella epäitsekkääksi.

T. Valaistunut

Kropan ja alakerran muuttumisesta synnytyksen jälkeen se verran että en huomannut ainakaan itse suuria muutoksia. Haluni eivät hävinneet mihinkään. Olin yli nelikymppinen kolmivuotiaan yksinhuoltaja, vähän ylipainoinenkin, kun kohtasin miehen jonka kanssa minulla on ollut elämäni intohimoisin suhde. Hän, itsekin isä, ei ole koskaan kommentoinut vartaloani yhdelläkään negatiivisella sanalla.

Minulla ei ole lapsia enkä usko että koskaan haluankaan, ikää 28v. Elämäni rakkauden olen löytänyt ja joskus rakkaushuumassa ja etenkin ovulaation aikaan tulee sellainen olo, että jumankauta nyt täytä mut niillä vauvoilla :D mutta kyllä se olo siitä ohi menee kun tarpeeksi nussii. Järjellä pystyn kuitenkin ajattelemaan, että lapsi ei toisi elämääni mitään hyvää enkä ole sellainen ihminen, joka olisi sopiva äidiksi. Moni varmaan luottaa fiilikseen ja sen mukaan sitten menee ja jättää ehkäisyn pois, mutta eivätpä kaikki perheet kuitenkaan mitään onnen ja rakkauden tyyssijoja ole. Saattaisivat olla ilman lapsia.

Mulla ja puolisollani on hyvä ja rakastava suhde. Jotenkin se vain tuntui mukavalta ajatukselta perustaa perhe, meillä on nyt neljä 13-5-vuotiasta lasta, ja perheenä eläminen on antoisaa, haasteista huolimatta.

Minulla on paljon lapsettomia ystäviä, joille on muotoutunut pitkäaikaisista ystävistä perheen kaltainen luotettava ja pysyvä porukka, ja ihailen sellaista elämäntapaa myös. Itse en koskaan ole osannut ryhmäytyä ystävien kanssa niin tiiviiksi jengiksi. Omista lapsista ja puolisosta oon saanut sellaisen jengin ja meillä on mukavaa yhdessä, en vaihtaisi tätä mihinkään.

Pääosin nuo pelkäämäsi asiat ovat aika epärelevantteja ja harvinaisia, kuten lapsen sairastuminen johonkin parantumattomaan tappavaan tautiin. Raskaus ei välttämättä aiheuta mitään ihmeempiä oireita ja synnytyksestä toipuu hyvin nopsaan ihan entiselleen. Listasi kärjessä olevat asiat ovat ilmeisesti sinulle ne olennaisimmat, ja kolme ensimmäistä on minäminäminä-painotteisia. Oletko ajatellut, miksi sinua niin kovin kauhistuttaa, että joudut huolehtimaan jonkun muunkin tarpeista, ja  haluat nimen omaan keskittyä omaan itseesi? Asiat voi järjestää niin, että lapsella on muitakin läheisiä kuin sinä ja saat jaettua hoitovastuuta ja nukkua. Ihminen on aika sopeutuvainen, eikä satunnaiseen pieneen vaivaan kuole.

Minulla on kolme lasta ja kyllä he ovat aikaansaamistani asioista ihan siellä listan kärkipäässä.  On hienoa, kun on rakkaita ihmisiä ympärillä. Ollaan koettu mielenkiintoisia ja hauskoja asioita yhdessä perheenä, ja myös vastoinkäymiset on helpompi kantaa yhdessä. Se aika, jolloin lapset sitovat paljon vanhempia, menee nopeasti ohi, mutta onnea ja iloa riittää vuosikymmeniksi.

Vierailija kirjoitti:

Kropan ja alakerran muuttumisesta synnytyksen jälkeen se verran että en huomannut ainakaan itse suuria muutoksia. Haluni eivät hävinneet mihinkään. Olin yli nelikymppinen kolmivuotiaan yksinhuoltaja, vähän ylipainoinenkin, kun kohtasin miehen jonka kanssa minulla on ollut elämäni intohimoisin suhde. Hän, itsekin isä, ei ole koskaan kommentoinut vartaloani yhdelläkään negatiivisella sanalla.

Niinpä. Eikä lapsettomuus ap:sta kuolematonta tee. Hän välttää varmuudella muutaman luodin, jotka aika todennäköistä olisi väistänyt vaikka olisi saanut lapsia. Sen sijaan moniin syöpiin hän sairastuu todennäköisemmin.

Kortilla on aina kaksi puolta.

Terveydestään voi huolehtia tai olla huolehtimatta oli lapsia tai ei. Hän nyt taisi vain haluta perheellisyyden huonoista puolista pidemmän ja itselleen merkityksellisemmän listan kuin sen hyvistä puolista. Sen nyt näkee jo siitä, ettei ylitse pursuavasta rakkauden määrästä ole mitään mainintaa plussissa, mutta miinuksissa esitetään väistämättömänä faktana, että naisen sukuelimet tuhoutuvat synnytyksessä.

Kukin saa painottaa asioita makunsa mukaan, mutta ap ei kyllä edes välitä siitä mikä on todellisuutta.

Ap, sulla on esi-vauvakuume. Ei vielä vauvakuumetta eli pakottavaa tarvetta saada lapsi, mutta täytyy kuitenkin listata ja miettiä, miksi ei, ja pyöritellä asiaa mielessään. Esi-vauvakuumeen jälkimmäinen vaihe ennen vauvakuumetta on nimien miettiminen ja kiinnostus vauvantarvikkeisiin yms. käytännön detaljeihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kropan ja alakerran muuttumisesta synnytyksen jälkeen se verran että en huomannut ainakaan itse suuria muutoksia. Haluni eivät hävinneet mihinkään. Olin yli nelikymppinen kolmivuotiaan yksinhuoltaja, vähän ylipainoinenkin, kun kohtasin miehen jonka kanssa minulla on ollut elämäni intohimoisin suhde. Hän, itsekin isä, ei ole koskaan kommentoinut vartaloani yhdelläkään negatiivisella sanalla.

Niinpä. Eikä lapsettomuus ap:sta kuolematonta tee. Hän välttää varmuudella muutaman luodin, jotka aika todennäköistä olisi väistänyt vaikka olisi saanut lapsia. Sen sijaan moniin syöpiin hän sairastuu todennäköisemmin.

Kortilla on aina kaksi puolta.

Terveydestään voi huolehtia tai olla huolehtimatta oli lapsia tai ei. Hän nyt taisi vain haluta perheellisyyden huonoista puolista pidemmän ja itselleen merkityksellisemmän listan kuin sen hyvistä puolista. Sen nyt näkee jo siitä, ettei ylitse pursuavasta rakkauden määrästä ole mitään mainintaa plussissa, mutta miinuksissa esitetään väistämättömänä faktana, että naisen sukuelimet tuhoutuvat synnytyksessä.

Kukin saa painottaa asioita makunsa mukaan, mutta ap ei kyllä edes välitä siitä mikä on todellisuutta.

Hei! Kirjoitin aloituksessani näin:

- tottakai omia lapsia sitten rakastaa todella paljon, joten lopulta on "kokonainen" perhe, jonka kanssa (toivottavasti) on hyvin onnellinen

Tuosta ylitse pursuavasta rakkaudesta sen verran, että miten voisikaan olettaa minun tietävän sellaisesta mitään, kun ei minulla omia lapsia ole? Sen vuoksi juuri kyselen täällä ihmisten näkemyksiä, koska mulla ei henkilökohtaista kokemusta asiasta ole :)

-Ap

Halusin lapsia, koska halusin ehdottomasti kokea oman lapsen pitämisen sylissä, lapsen syntymän ja hänen kasvunsa seuraamisen. Ajattelin että ollaan hyviä vanhempia ja olin valmis kohtaamaan haatsteet. Mitään erityistä hyötyä en ajatellut. Olen saavuttanut paljon ja olen enemmänkin kai muiden mielestä uraäiti kuin mikään pullantuoksuinen mamma, mutta silti:

Lapset ovat antaneet elämään sellaista täydellistä onnea, ylpeyttä ja iloa, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään. Nyt tuntuu että ”oikea” elämä alkoi kun ensimmäinen lapsi syntyi. Lapset nyt teinejä ja esiteinejä. Olen valtavan onnellinen että he ovat elämässäni. En vaihtaisi päivääkään, en edes niitä huolentäytteisiä päiviä, kun joku lapsista oli sairas. Mutta olen tunneihminen ja en ole koskaan saanut erityistä nautintoa materiasta jne, joista moni ehkä saa enemmän irti kuin minä.

Minä voin myöntää, että minulla vaikutti paljon se, että niin kuuluu tehdä. Ajattelin, että jossain vaiheessa ne lapset pitää kuitenkin tehdä, joten turha sitä on pelätä. En jotenkin osannut ajatella omalle kohdalle vaihtoehtoa, etten lapsia koskaan tekisi. Ja ajattelin, että jos en niitä nuorempana tee, herään asiaan liian myöhään. Ja jälkeenpäin en ole kyllä asiaa koskaan katunut enkä vieläkään keksi yhtäkään syytä, miksen olisi lapsia tehnyt. Sanoisin, että lasten kautta olen oppinut elämässä niin paljon asioita, joita en muuten olisi oppinut. 

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsen. En kykene sitä järjellä selittämään. Se on ollut minulle paras asia elämässä. Olin 37 kun sain hänet, ja olin elänyt pitkitettyä nuoruutta melkein siihen asti. Olin siis onnellinen uudesta vaiheesta elämässä, menovaihe oli jo niin nähty.

Ymmärrän että monet eivät halua lasta. Sitä vain en ymmärrä kun pelätään lapsen tuovan harmeja ja vastoinkäymisiä, raskasta taakkaa. Onko todellakin elämästä tarkoitus selvitä mahdollisimman vähällä vaivannäöllä? Lapsen tuoma ilo ja onni vaivannäön lisäksi on jokapäiväistä. Sitä vain on mahdoton kuvailla lapsettomalle.

Ja kaikkihan me kerran olemme olleet lapsia. Olimmeko kaikki hirviöitä, ei toivottuja, vain siedettyjä?

Minä ainakin olen ollut vain siedetty, siltä on aina tuntunut. Elämäni on ollut kauhean vaivalloista lapsesta asti joten en hakua yhtään enempää vaivaa elämääni. Nämä "pitääkö elämän olla helppoa" - tyypit on juuri niitä joiden elämä on helppoa, ja, joku valvottu yö lasten kanssa on uroteko.

Olen kiltti, rauhallinen ja korkeakoulutettu. Mielestäni maailmassa tarvitaan jatkossakin meidän kaltaisia kilttejä, rauhallisia ja asioihin laajasti paneutuvia ihmisiä, joten itsekkäästi laitoin geenit eteenpäin. Kuin viestikapula, että kun kuolen, en ehkä ollutkaan sen aivan käsittämättömän pitkän aikavälin viimeinen. Teen kaikkeni sen eteen, että lapsilla olisi hyvä tulevaisuus.

HALUSIN lapsia. Simple as that. En todellakaan tehnyt tuollaisia listoja enkä tuota listaa jaksanut edes lukea. Huh.

Lapsia ei kannata tehdä jos niitä ei halua tai asiat tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeilta jo ajatuksen tasolla. Kuulostaa siltä että vanhemmuus olisi sinulle melkoista suorittamista..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsen. En kykene sitä järjellä selittämään. Se on ollut minulle paras asia elämässä. Olin 37 kun sain hänet, ja olin elänyt pitkitettyä nuoruutta melkein siihen asti. Olin siis onnellinen uudesta vaiheesta elämässä, menovaihe oli jo niin nähty.

Ymmärrän että monet eivät halua lasta. Sitä vain en ymmärrä kun pelätään lapsen tuovan harmeja ja vastoinkäymisiä, raskasta taakkaa. Onko todellakin elämästä tarkoitus selvitä mahdollisimman vähällä vaivannäöllä? Lapsen tuoma ilo ja onni vaivannäön lisäksi on jokapäiväistä. Sitä vain on mahdoton kuvailla lapsettomalle.

Ja kaikkihan me kerran olemme olleet lapsia. Olimmeko kaikki hirviöitä, ei toivottuja, vain siedettyjä?

Minä ainakin olen ollut vain siedetty, siltä on aina tuntunut. Elämäni on ollut kauhean vaivalloista lapsesta asti joten en hakua yhtään enempää vaivaa elämääni. Nämä "pitääkö elämän olla helppoa" - tyypit on juuri niitä joiden elämä on helppoa, ja, joku valvottu yö lasten kanssa on uroteko.

Ja Huom, toki se voi olla uroteko jos ei ole nukkunut viikkoon ja ei ole tukiverkkoja jne jne. Mutta kaikkien elämä ei ole helppoa ennen niitä lapsiakaan, jotka on joidenkin isoin haaste elämässä ja luulevst että muillakin on ollut helppoa, itsekästä jne jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kropan ja alakerran muuttumisesta synnytyksen jälkeen se verran että en huomannut ainakaan itse suuria muutoksia. Haluni eivät hävinneet mihinkään. Olin yli nelikymppinen kolmivuotiaan yksinhuoltaja, vähän ylipainoinenkin, kun kohtasin miehen jonka kanssa minulla on ollut elämäni intohimoisin suhde. Hän, itsekin isä, ei ole koskaan kommentoinut vartaloani yhdelläkään negatiivisella sanalla.

Niinpä. Eikä lapsettomuus ap:sta kuolematonta tee. Hän välttää varmuudella muutaman luodin, jotka aika todennäköistä olisi väistänyt vaikka olisi saanut lapsia. Sen sijaan moniin syöpiin hän sairastuu todennäköisemmin.

Kortilla on aina kaksi puolta.

Terveydestään voi huolehtia tai olla huolehtimatta oli lapsia tai ei. Hän nyt taisi vain haluta perheellisyyden huonoista puolista pidemmän ja itselleen merkityksellisemmän listan kuin sen hyvistä puolista. Sen nyt näkee jo siitä, ettei ylitse pursuavasta rakkauden määrästä ole mitään mainintaa plussissa, mutta miinuksissa esitetään väistämättömänä faktana, että naisen sukuelimet tuhoutuvat synnytyksessä.

Kukin saa painottaa asioita makunsa mukaan, mutta ap ei kyllä edes välitä siitä mikä on todellisuutta.

Hei! Kirjoitin aloituksessani näin:

- tottakai omia lapsia sitten rakastaa todella paljon, joten lopulta on "kokonainen" perhe, jonka kanssa (toivottavasti) on hyvin onnellinen

Tuosta ylitse pursuavasta rakkaudesta sen verran, että miten voisikaan olettaa minun tietävän sellaisesta mitään, kun ei minulla omia lapsia ole? Sen vuoksi juuri kyselen täällä ihmisten näkemyksiä, koska mulla ei henkilökohtaista kokemusta asiasta ole :)

-Ap

Väärä mieshän sinulla selvästi on, jos ylitsepursuava rakkaus on vierasta. Etsi sellainen mies, joka herättää sinut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsen. En kykene sitä järjellä selittämään. Se on ollut minulle paras asia elämässä. Olin 37 kun sain hänet, ja olin elänyt pitkitettyä nuoruutta melkein siihen asti. Olin siis onnellinen uudesta vaiheesta elämässä, menovaihe oli jo niin nähty.

Ymmärrän että monet eivät halua lasta. Sitä vain en ymmärrä kun pelätään lapsen tuovan harmeja ja vastoinkäymisiä, raskasta taakkaa. Onko todellakin elämästä tarkoitus selvitä mahdollisimman vähällä vaivannäöllä? Lapsen tuoma ilo ja onni vaivannäön lisäksi on jokapäiväistä. Sitä vain on mahdoton kuvailla lapsettomalle.

Ja kaikkihan me kerran olemme olleet lapsia. Olimmeko kaikki hirviöitä, ei toivottuja, vain siedettyjä?

Minä ainakin olen ollut vain siedetty, siltä on aina tuntunut. Elämäni on ollut kauhean vaivalloista lapsesta asti joten en hakua yhtään enempää vaivaa elämääni. Nämä "pitääkö elämän olla helppoa" - tyypit on juuri niitä joiden elämä on helppoa, ja, joku valvottu yö lasten kanssa on uroteko.

Ja Huom, toki se voi olla uroteko jos ei ole nukkunut viikkoon ja ei ole tukiverkkoja jne jne. Mutta kaikkien elämä ei ole helppoa ennen niitä lapsiakaan, jotka on joidenkin isoin haaste elämässä ja luulevst että muillakin on ollut helppoa, itsekästä jne jne

Heh, sä et selvästi tiedä mistä puhut. Vai onko sua esim. vesikidutettu? Sen voi rinnastaa siihen miltä tuntuu jos on huonosti nukkuvia lapsia vuosia putkeen. Se että toistuvasti saa liian vähän unta ja toistuvasti herätetään esim. juuri kun sait unenpäästä kiinni on todellakin ollut myös ihan oikea kidutuskeino, mutta myös arkea monelle äidille ja ehkä isällekkin. Sitä hajottavuutta ei todellakaan tajua ennenkuin sen itse kokee, sitä ennen se on vaan sellainen “läppä” mitä näkee vaikkapa Marja Hintikka showssa.

Vierailija kirjoitti:

Olin pitkään varma, etten ikinä halua lisääntyjäksi. En edes oikeastaan pidä lapsista, siedän kyllä sukulaislapsia. Ei kiinnosta imetys, vaipat, sormiruokailu, ryhmähaut tai harrastuskuskaukset. Tällä hetkellä meillä on miehen kanssa mukava tilanne, eli hyvä palkkaiset työt löytyy, on auto, koira ja maailman ympärikin ollaan jo matkustettu. Omistusasunnostakin löytyy ylimääräinen huone. Puitteet on siis ns. kunnossa lapsia varten ja tämmöistä elämää moni tuntuu havittelevan ennen lasten hankkimista. Vaikken lapsista pidäkään niin silti tässä kolmenkympin kynnyksellä on tullut tarve lisääntyä. Kello tikittää jne. Nyt meillä on pari kuukautta yritystä takana ja toiveina lapsi 2020. Välillä oikein vituttaa miten tämä eläimellinen lisääntymisvietti voikin olla niin vahva. 

Kaikillehan tätä ei tule ja se on vaan hyvä. 

Huh. Enpä ole tuota Luojan kiitos koskaan kokenut. T. vela 37v.

Se tuntuu kaukaiselta nyt, mutta jos haluat että sinulla on perhe läpi elämän niin sinun vaan pitää tehdä oma osasi. Lapset eivät ole elämäntapavalinta tai kulutushyödykkeitä, joina heitä nyt mietit. Lapsetkin ovat ihan oikeita ihmisiä, jotka hetken tarvitsevat apuasi ja ovat sinuun täysin sitoutuneita. Hyvän elämän voi tietysti elää ystävienkin kanssa. Itse kaipaan perheyhteyttä.