Lue keskustelun säännöt.
Kysymys sinulle, joka näki etäisää harvoin!
04.08.2019 |
Ikäsi oli joskus ala-asteella. Isäsi perui paljon viikonloppuja. Tai ainakin lyhensi niitä. Syynä työt tms (ei mikään alkoholisti siis). Miltä se sinusta tuntui?
Lähiäidit täällä itkevät, kun isä ei käytä kaikkia tapaamiskertoja. Yritän tässä kartoittaa, tuntuuko se äiditä pahalta, vai tuntuuko se lapsestakin pahalta.
Kommentit (45)
Vanhemmat erosivat kun olin 12. Isää kiinnosti muutaman vuoden uudet naiset ja uusi elämä enemmän kuin minä ( emme tavanneet montakaan kertaa vuodessa). Koin sen hylkäykseksi ja teininä isä sai sitten myrtsiä naamaa eikä yrittänyt enää tavata. Ylioppilasjuhliini tuli kukkoilemaan vaikka oli heittänyt vastuut minusta jo 7 vuotta sitten. En ole häneen kovin kiintynyt nyt aikuisena, velvollisuudesta tapaan ja puhun muodollisia kuulumisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain pari vastausta... pitääkö tästä tehdä päätelmä, että se on se lähiäiti, joka hermoilee, kun isä peruu tapaamisia. Vain harvalle lapselle jää asiasta edes muistikuvaa.
Vai pitäiskö tästä tehdä se päätelmä että kysymys oli tyhmä.
Itselläni ainakin isän puuttuminen elämästä vaikuttaa vielä aikuisuudessakin monella tavalla.
On tyhmää sanoa että äidit on niitä jotka hermoilee kun isä peruu tapaamisia. Yleensä lasta on valmisteltu tapaamiseen, kerrottu että isä tulee hakemaan tms. Äidit ovat ne, jotka sitten ottavat sen lapsen pettymyksen vastaan ja selittävät tilanteen lapselle. Ja mahdollisesti peruvat omia sovittuja menojaan kun isä pettikin lupauksen.
Toki äidille tulee ongelmia, kun isä peruu. Ja äidille tulee paha mieli lapsen puolesta, kun lapsi pettyy tai häntä kiusataan tai on yksinäinen. Mutta usein meidän aikuisten paha mieli on kova sen takia, että meillä itsellämme on myös samoja kokemuksia, ja näin pahamieli on tavallista suurempi, ikäänkuin tuplakuorma.
Selvitän siis sitä, että onko sillä lapsella oikeasti tosi paha mieli, vai luuleeko vain äiti niin? Lapsi itse onkin vain vähän pettynyt, mutta ei oikeastaan paljoa.
Vierailija kirjoitti:
Hylkäämistä en muista lapsuudessa kokeneeni varsinaisesti pahanaolona. Lähinnä ikävänä, toisaalta pettymyksenä että isää ei kiinnostanut olla seurassa. Vasta aikuisena sen osaa käsitellä miten pahalta se tuntui.
Näissä on se ongelma että äidit kertovat lapsilleen että isäsi ei ole kiinnostunut olemaan seurassasi, ja hän hylkää sinua jatkuvasti. Oma lapseni, nyt jo hyvästi aikuinen ei kokenut kärsivänsä siitä että isälle menot peruuntuivat monesti, mutta se johtuikin siitä että minä en käyttänyt lasta aseena isäänsä vastaan, vaan pahoittelin, selitin, ja sitten mentiin eteenpäin enkä jäänyt katkerana itkemään ja mustaamaan lapsenkin mieltä. Hyi teitä.
Varmaan tuntuu lapsesta pahalta jos on isän kanssa ollut läheinen ennen eroa, muutenhan sillä ei niin väliä ole, mitä nyt jotain mielenterveysongelmia sitten vanhempana tulee.
Mun isä oli alkoholisti ja vanhemmat erosi kun olin 2v. Neljävuotiaana näin isää viimeisen kerran lapsena, seuraavan kerran kun näin isäni mulla oli jo oma pieni lapsi. Nyt isä on jo kuollut, mutta eipä me mitään läheisiä koskaan oltu, toki silti hänen kuolemansa otti vähän koville, kun luki sitten hänen papereistaan minkälainen elämä ja sairaudet hänellä oli ollut joista ei tietenkään minulle ollut mitään puhunut. En minä tuntenut isääni oikeastaan ollenkaan, eikä isäni tutustunut lapsiini.
Jos multa kysytään, niin kyllä molempien vanhempien pitäisi tehdä kaikkensa että lapset saa mahdollisimman paljon olla molempien vanhempien kanssa, niin että saa normaalin suhteen pidettyä yllä. Ei se niin hääviä ole kun toisilla on erittäinkin läheiset välit isäänsä ja itse ei osaa edes kuvitella moista.
Lapselle maailman tärkeimmät ihmiset on isä ja äiti. Sitten kun tulee ero, ja isää näkeekin vain pari kertaa kuukaudessa niin niitä tapaamisia odottaa kovasti. Sitten kun isä peruukin viime hetkellä niin pettymys on musertava. Hylkäämisen ja arvottomuuden tunteen kokeminen ei todellakaan tee hyvää lapsen itsetunnolle. Tiedän, koska monta kertaa olin perjantaina odottamassa reppu pakattuna eikä isä koskaan ilmestynytkään.
Jostain syystä sinä nyt yrität väheksyä tätä, ja syyttää kaikesta taas naisia. Motiiveja voi vain arvailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etäisä hylkäsi kokonaan, kun tuli uusia lapsia. Nyt on yrittänyt saada yhteyttä kun olen jo 19v. Se äijä on minulle kuollut, ei kiinnosta.
Mulla sama, paitsi, että itse soitin ollessani 19. Kuulemma evvk eikä ollut edes kertonut uusille lapsilleen, että olen olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Lapselle maailman tärkeimmät ihmiset on isä ja äiti. Sitten kun tulee ero, ja isää näkeekin vain pari kertaa kuukaudessa niin niitä tapaamisia odottaa kovasti. Sitten kun isä peruukin viime hetkellä niin pettymys on musertava. Hylkäämisen ja arvottomuuden tunteen kokeminen ei todellakaan tee hyvää lapsen itsetunnolle. Tiedän, koska monta kertaa olin perjantaina odottamassa reppu pakattuna eikä isä koskaan ilmestynytkään.
Jostain syystä sinä nyt yrität väheksyä tätä, ja syyttää kaikesta taas naisia. Motiiveja voi vain arvailla.
En syytä ketään. En äitiä enkä isää. Yritän pohtia lapsen näkökulmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuni sijaisperheessä oleville lapsille ei koskaan kerrota etukäteen, jos on tapaaminen. Se peruuntuu nimittäin niin usein alkoholin takia.
Olen itse asiassa jopa joskus toivonut, että isäni olisi ollut alkoholisti. Silloin olisin voinut selittää itselleni, että hän halusi tavata, muttei pystynyt siihen, koska oli humalassa eikä pysty lopettamaan juomista. Nyt häntä ei vaan kiinnosta, tai uudet lapset kiinnostaa. Tai lähinnä kai heidän äitinsä kiinnostaa ja lapset tulevat kaupan päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapselle maailman tärkeimmät ihmiset on isä ja äiti. Sitten kun tulee ero, ja isää näkeekin vain pari kertaa kuukaudessa niin niitä tapaamisia odottaa kovasti. Sitten kun isä peruukin viime hetkellä niin pettymys on musertava. Hylkäämisen ja arvottomuuden tunteen kokeminen ei todellakaan tee hyvää lapsen itsetunnolle. Tiedän, koska monta kertaa olin perjantaina odottamassa reppu pakattuna eikä isä koskaan ilmestynytkään.
Jostain syystä sinä nyt yrität väheksyä tätä, ja syyttää kaikesta taas naisia. Motiiveja voi vain arvailla.
En syytä ketään. En äitiä enkä isää. Yritän pohtia lapsen näkökulmaa.
Kova tarve kuitenkin väheksyä lapsen pettymystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hylkäämistä en muista lapsuudessa kokeneeni varsinaisesti pahanaolona. Lähinnä ikävänä, toisaalta pettymyksenä että isää ei kiinnostanut olla seurassa. Vasta aikuisena sen osaa käsitellä miten pahalta se tuntui.
Näissä on se ongelma että äidit kertovat lapsilleen että isäsi ei ole kiinnostunut olemaan seurassasi, ja hän hylkää sinua jatkuvasti. Oma lapseni, nyt jo hyvästi aikuinen ei kokenut kärsivänsä siitä että isälle menot peruuntuivat monesti, mutta se johtuikin siitä että minä en käyttänyt lasta aseena isäänsä vastaan, vaan pahoittelin, selitin, ja sitten mentiin eteenpäin enkä jäänyt katkerana itkemään ja mustaamaan lapsenkin mieltä. Hyi teitä.
Höpö höpö. Kyllä noi asiat olen joutunut kokemaan ihan aikuisena. Nykyään isästä tuntuu vain tuolta että olen hylännyt hänet äidin takia. Ei vain paljon kiinnosta, käsitelkööt ihan itse omat tunteensa niin minäkin olen joutunut tekemään. Onneksi se idiootti ei enää ripustaudu äitiin syyttelemällä häntä milloin mistäkin.
Näin isää joka toinen viikonloppu. Eli nykykäsityksen mukaan melko harvoin. Silloin se oli normi. Minusta ei tuntunut pahalta. Muistan vaan sen, kun en ikinä olisi oikeastaan halunnut lähteä isän luokse, koska olin tottunut asumaan äidin luona. Isän luona ei ollut kaikkea sitä, mihin oli äidin luona tottunut. Tuntui enemmänkin siltä, että olisi vain yökylässä eikä varsinaisesti kotona. Mutta siis hyvät välit on isään edelleenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapselle maailman tärkeimmät ihmiset on isä ja äiti. Sitten kun tulee ero, ja isää näkeekin vain pari kertaa kuukaudessa niin niitä tapaamisia odottaa kovasti. Sitten kun isä peruukin viime hetkellä niin pettymys on musertava. Hylkäämisen ja arvottomuuden tunteen kokeminen ei todellakaan tee hyvää lapsen itsetunnolle. Tiedän, koska monta kertaa olin perjantaina odottamassa reppu pakattuna eikä isä koskaan ilmestynytkään.
Jostain syystä sinä nyt yrität väheksyä tätä, ja syyttää kaikesta taas naisia. Motiiveja voi vain arvailla.
En syytä ketään. En äitiä enkä isää. Yritän pohtia lapsen näkökulmaa.
Kova tarve kuitenkin väheksyä lapsen pettymystä.
En vielä väheksy, vaan pohdin pitäisikö väheksyä?
Vierailija kirjoitti:
Näin isää joka toinen viikonloppu. Eli nykykäsityksen mukaan melko harvoin. Silloin se oli normi. Minusta ei tuntunut pahalta. Muistan vaan sen, kun en ikinä olisi oikeastaan halunnut lähteä isän luokse, koska olin tottunut asumaan äidin luona. Isän luona ei ollut kaikkea sitä, mihin oli äidin luona tottunut. Tuntui enemmänkin siltä, että olisi vain yökylässä eikä varsinaisesti kotona. Mutta siis hyvät välit on isään edelleenkin.
Eihän isäsi koti ollutkaan sinun kotisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten lapsi voi muodostaa edes käsitystä isästään, jos ei tätä tapaa. Nimensä mukaan silloin etäisä on etäinen.
Ap johdattelee saadakseen haluamiaan vastauksia.
Pelkäsin isääni, koska hän oli arvaamaton, haukkui äitiäni jatkuvasti, sai raivokohtauksia missä tahansa, esim. liikenteessä, koska uskoi takana ajavan tekevän hänelle kiusaa. Lähti ajamaan kahtasataa, sitten jarrut kiinni, ajeli pitkin jalkakäytäviä huutaen, kiroten ja nyrkkiä puiden. Me lapset olimme kyydissä näillä kerroilla. Alkoholia isäni ei käyttänyt, virallista diagnoosia hänellä ei ollut, paitsi masennus.
Joka toinen viikonloppu yleensä menimme hänen luokseen. Hän ei perunut kertoja, mutta yökylään emme uskaltaneet jäädä kuin pari kertaa. Äiti oli huolissaan, mutta ei yrittänyt estää meitä menemästä.
Tottakai lapsi kärsii tapaamisten peruuntumisesta, mikäli isä on ollut lapselle läheinen tai tärkeä. Miksi edes kysyt näin tyhmiä kysymyksiä? Aiotko kenties hylätä oman lapsesi ja yrität nyt saada ihmiset sanomaan että se on ihan ok ja näin oikeuttaa toimintasi?
Vierailija kirjoitti:
Tottakai lapsi kärsii tapaamisten peruuntumisesta, mikäli isä on ollut lapselle läheinen tai tärkeä. Miksi edes kysyt näin tyhmiä kysymyksiä? Aiotko kenties hylätä oman lapsesi ja yrität nyt saada ihmiset sanomaan että se on ihan ok ja näin oikeuttaa toimintasi?
Olen nainen. Omat lapseni ovat jo aikuisia. Pohdin edelleen sitä, että paljon ongelma oli minun ja paljon se oli lapseni. Teinkö minä kärpäsestä härkäsen?
Vierailija kirjoitti:
Tottakai lapsi kärsii tapaamisten peruuntumisesta, mikäli isä on ollut lapselle läheinen tai tärkeä. Miksi edes kysyt näin tyhmiä kysymyksiä? Aiotko kenties hylätä oman lapsesi ja yrität nyt saada ihmiset sanomaan että se on ihan ok ja näin oikeuttaa toimintasi?
Tainnut jo hylätä...
Isäni oli alkoholisti, kävi töissä eikä ollut koskaan väkivaltainen tai vihainen.
Hän kannusti ja oli ylpeä lapsistaan, toisin kuin ei alkoholisti äitini.