Lue keskustelun säännöt.
Diagnosoikaa minut tai koko elämä
02.08.2019 |
Nuorena opiskelin, nyt teen töitä ja harrastan ja kaikki on kunnossa. Mutta en pidä mistään, en saa nautintoa mistään, en ole kiinnostunut mistään, millään ei ole mitään väliä eikä merkitystä, minulla ei ole mielipiteitä tai arvoja tai toiveita tai haluja tai unelmia, kaikki on yhdentekevää. Syön vain koska muutoin kuolisin. Nukun vain koska muutoin kuolisin. Elän vain koska muutoin kuolisin. En tiedä syytä elää joten kunpa kuolisin, mutta en pysty lopettamaan elämääni joten on pakko jatkaa elämistä. Näin on ollut koko elämäni ajan tai siis niin kauan kuin muistan. Minulla ei kyllä kauheasti ole muistoja elämästäni koska kaikki on aina ollut yhdentekevää. Kun kaikki on yhdentekevää niin muistot ovat turhia, mikään ei ole muistamisen arvoista.
Kävin lääkärillä, hän määräsi minulle masennuslääkkeitä, käytin niitä vuoden, ne eivät vaikuttaneet millään lailla, lääkäri sanoi että voin lopettaa niiden käyttämisen ja lääkäri sanoi että olen terve ja että tämä on "normaalia elämää". En ymmärrä miten voi olla normaalia elämää se jos ei kertakaikkiaan tiedä mitään syytä elää, ei mitään syytä nousta aamulla sängystä, ei mitään syytä mennä illalla sänkyyn. Jossain nyt on pahasti vikaa: minussa tai "normaalissa elämässä". Kummassa vika? Mikä vika? Vai eikö kenelläkään ole mitään syytä elää eikä mitään syytä tehdä mitään?
Tulen normaalista keskiluokkaisesta koulutetusta perheestä. Ei minulle ole koskaan mitään erityistä tapahtunut, olen aina vain tehnyt mitä on täytynyt tehdä eli hoitanut velvollisuuteni, tehnyt työni, kuntoillut ja pitänyt kroppani kunnossa. Nukun ok, syön ok, en käytä päihteitä. En juhli koska ei minulla ole mitään syytä juhlia. En puhu ihmisille koska ei minulla ole mitään syytä puhua.
Usein olen rauhallinen. Usein olen yksinäinen mutta ei ihmisten seura yksinäisyyttäni vähennä. Usein olen pitkästynyt. Mitä enemmän teen asioita sitä pitkästyneempi olen. Jos pitkästyneisyyteni jatkuu pitkään niin se kasvaa turhautuneisuudeksi, minulla meinaa mennä hermot. Sitten minua rasittaa ja väsyttää. Mietin että joskus tulevaisuudessa ehkä lopetan työt ja jään kodittomaksi istumaan puiston penkille. Sitten ei tarvitse tehdä mitään joten ei tarvitse pitkästyä ja turhautua ja rasittua ja väsyä. Mukavempi odotella kuolemaa istuen rauhassa eikä touhuten sitä sun tätä. Kun ei tiedä mitään syytä tehdä mitään niin mieluiten vain istuu tekemättä mitään. En ymmärrä miksi jatkaisin työntekoa kun ei rahalla ole minulle mitään merkitystä.
Minulla ei ole mitään diagnosoituja sairauksia, ei ole kai koskaan ollut. No, nyt minulla on jotain pientä ihottumaa hartiassa. Ei minua kiinnosta mennä lääkärille jotta saisin ihottuman hoidettua, ehkä menen joskus, ei sillä väliä. Ei millään ole mitään väliä.
Toivottavasti nyt muistin kertoa kaiken oleellisen.
t. mies 35v, sinkku koska naiset eivät kiinnosta
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan tuossa selvää anhedoniaa. Onko sinulla mitään ihmissuhteita ollut koskaan? Onko kukaan ollut sinulle tärkeä, edes äiti tai isä? Mitkä ovat tunteesi perhettä kohtaan nykyään?
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuossa selvää anhedoniaa. Onko sinulla mitään ihmissuhteita ollut koskaan? Onko kukaan ollut sinulle tärkeä, edes äiti tai isä? Mitkä ovat tunteesi perhettä kohtaan nykyään?
Anhedonia? Taitaa tarkoittaa mielihyvän puutetta. No, kyllä, minulla on ihan täysi mielihyvän puute. Muilla ihmisillä kuulemma aivoissa on jokin "palkitsemismekanismi" joka tuottaa joissain tilanteissa jotain hyvää oloa. Minulla ei selvästikään sellaista ole.
Ihmissuhteita on ollut vain joitain sattumanvaraisia kaveruuksia ja harrastustuttavia. Mutta en minä paljon mitään sen kummempaa ole kaivannutkaan kun minulla ei ole liiemmin ollut mitään jaettavaa mieltäni painamassa. Romanttisia suhteita lakkasin aktiivisesti etsimästä kun huomasin että nekään eivät yksinäisyyttäni vähennä. Kollegoiden kanssa olen pitänyt hyvät välit, he ihmettelevät minusta että "miten kukaan voi olla noin tylsä?" Vanhempia ja sisaruksia tapaan joskus harvoin, hekin vaikuttavat tälläisiltä samanlaisilta persoonattomilta kuin minä, eivät hekään koskaan mistään puhu, olemme aina olleet toisillemme etäisiä, kukin on vain elänyt yksin omaa elämäänsä, jo lapsina teimme niin. He eivät koskaan olleet minulle erityisen tärkeitä, eli minulla ei ole koskaan ollut mitään erityisen tärkeää ihmissuhdetta. Minulla ei ole perhettäni kohtaan tai ketään muutakaan kohtaan tunteita. Suuren osan negatiivisista tunteistani kerroin jo aloituksessa. Ainoat positiiviset "tunteeni" ovat:
1. Jos joku koskettaa ihoani niin se tuntuu hyvältä. Eli siis ihoni tuntoaisti toimii.
2. Nauramalla voin lievittää stressiä. Eli siis pieni merkityksetön hauskanpito keventää oloani jos sille kevennykselle on aihetta. Mutta siis useimmiten pysyn rauhallisena ja huolettomana ihan muuteskin.
Joku tuttava joskus sanoi "voi kauhistus, miten on mahdollista että et välitä kenestäkään, oletkohan jonkinlainen psy ko paatti". Mutta eihän tämä selvästikään mitään psy ko patiaa ole, koska enhän minä välitä myöskään itsestäni. Ja psy ko paatit kuulemmat tuntevat erittäin vähän pelkoa. Minä taas pelkään ihan normaaliin tapaan jos jotain vaarallista tapahtuu. En saa vaaroista ja riskeistä mitään hurmiota. Elän turvallisesti ja tylsästi.
-ap
Olet terve. Elämä on sairas.
Omista elämäsi jollekin suurelle elämäntyölle niin elämälläsi on jokin sisältö, jokin merkitys. Niin ei tarvitse koko aika vain sitä kuolemaa odotella. Ei sillä väliä mikä se elämäntyö on, se saa olla jotain ihan turhaakin.
Noinhan se menee. Elämä takana, ei mitään edessä. Ei ole masennus vaan elämän loppuminen. Mielen sisällä elämä loppuu paljon ennenkuin elämä loppuu kropassa. Meidän kroppa pysyy nykyään liian pitkään hengissä parantuneen elintason ja ruokavalion ja lääketieteen ansiosta. Mitä pidempi elämä sen kurjempi.