Eikö saa olla pettynyt elämäänsä?

Vierailija kirjoitti:

En usko sellaista lapsuutta, jossa ei ole mitään hyvää. Ei auringonpaistetta, ei yhtään kivaa harrastusta, ei yhtään onnistumisen kokemusta vaikka koulusta.

Äitihullun äiti olisi omaani verrattuna ollut taivaan lahja. Ja silti muistan miten oli kivaa käydä uimassa ja kuunnella kirjastossa satuja, lukea kirjoja ja uppoutua niihin jne

Älä sitten usko. En ole äitihullu, mutta minulla ei ole hyviä muistoja lapsuudesta. Joo, luin kirjoja mutta pakenin niihin vallitsevaa todellisuutta, väkivaltaa, pelkoa ja turvattomuutta. Uimassa käytiin joo ja muistan miten huudettiin, kun erehdyin kaatumaan ja repimään pääni auki. Kukaan ei lukenut satuja enkä osannut kuunnella niitä mistään. Hienoa että sinulla on kivoja muistoja, ole onnellinen niistä. Kuten varmaan osaatkin olla. Älä silti mitätöi tai epäile muiden kokemuksia, siihen sinulla ei ole oikeutta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä yhteiskunnassa saa rypeä, mitä vähemmän itse hoitaa asioitaan, sitä enemmän saa apua.

Miksi valita rypeminen kun elämä on lyhyt ja kohta ohi, sitä en ymmärrä. Mutta kyllä sen saa vapaasti valita.

Mt-ongelma on kamala asia. Mutta sekin on oma valinta, yrittääkö tosissaan parantua, vaiko jatkaa sitä nykyelämää.

Ompa ihmisillä ruusuiset kuvitelmat avun saamisesta. Sitä ei todellakaan nykyisin saa kuin harvat ja valitut. Alle vuosi sitten kuoli ihminen, joka oli pyytänyt apua, ei saanut koska ei ollut tarpeeksi sairas. Lopulta tap*oi itsensä. Työskentelen mt-puolella ja aika moni asiakkaista saa juoksennella raiteilla, viiltää ranteensa auki, vetää lukuisia yliannostuksia ja mitään ei silti tapahdu. Kukaan ei auta.

Tervetuloa todellisuuteen höttökuvitelmista.

Vierailija kirjoitti:

En usko sellaista lapsuutta, jossa ei ole mitään hyvää. Ei auringonpaistetta, ei yhtään kivaa harrastusta, ei yhtään onnistumisen kokemusta vaikka koulusta.

Äitihullun äiti olisi omaani verrattuna ollut taivaan lahja. Ja silti muistan miten oli kivaa käydä uimassa ja kuunnella kirjastossa satuja, lukea kirjoja ja uppoutua niihin jne

Ei varmaan ole sellaista lapsuutta, jossa ei olisi ollut yhtäkään onnellista kokemusta. Mutta on kyllä ihmisiä, jotka eivät MUISTA yhtään sellaista. Se on itse asiassa hyvin varhaisessa lapsuudessa psyykkisesti vaurioituneille juuri ominaista, että mieli kiinnittää huomion ja tallentaa muistiin lähinnä ne kauheat asiat. Tämä on selviytymisen kannalta tietysti järkevää: vaarat on muistettava että osaa suojautua jatkossa. Mutta se on raskas taakka, että neutraalit tai hyvät asiat menee tietoisuudelta ja muistilta ohi, ja muistaa ihan kuin elämä olisi ollut pelkkä pettymysten ja kipujen ja väärinkohteluiden sarja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan puppua sellainen että voi tuosta vain "valita" oikean asenteen ja onnellisuus sataa niskaan. Uskon kyllä että jotkut huonoista oloista tulleet ovat onnistuneet kääntämään kelkkansa parempaan myöhemmin, mutta oikeasti omilla ansioilla on siinä vähän tekemistä. Aika ja oikeat olosuhteet vaikuttavat paljon samoin kuin jotkut synnyin piirteet. Normaali ihminen elää osittain illuusiossa ja uskoo vähän liikaakiin omiin vahvuuksiin ja selviytymiseen. Niin kuuluukin olla. Silti ärsyttää että samat ihmiset tulevat kertomaan omasta paremmuudesta olematta ollenkaan nöyriä sen onnen edessä mitä ovat saaneet osakseen. Taputetaan vain itseään selkään ja kerrotaan miten huono osaisimpien tulisi elää.

Tuskinpa siinä mistään omasta paremmuudesta kertomisesta on kyse vaan aidosta halusta auttaa. Jos kerran itsekin on saanut apua tietyistä asenteista tms. niin voihan olla että joku muukin saa. Täälläkin näitä juttuja lukee hyvin monenlaiset ihmiset, ja voi olla että osalle niistä ajatuksista ON apua. 

Eikö omia keinoja joilla on selvinnyt vaikeuksistaan, saisi kertoa ollenkaan sillä perusteella, että ne eivät auta kaikkia eikä kaikki ole niihin kykeneväisiä? Varsinkin, jos aloitus ei mitenkään kerro että nyt on kyse todella syvistä ongelmista, joihin ei kannata kevyttä self-helppiä antaa ollenkaan, koska se olisi sama kuin sanoa kliinisesti masentuneelle, että ota itseäsi vaan niskasta kiinni.

Vähän epäilen että aika harvan elämäntilanne johtuu vain siitä että ei ole älynnyt muuttaa asennettaan. Siksi tuo auttaminen lähinnä kuuloostaa oman vahvuuden pönkittämiseltä. Se että tarkoittaa hyvää ei aina tarkoita että myös tekee hyvää. t. se jota lainasit

Voi olla ettei se ole niin yleistä kuin olen luullut. Itselläni tosiaan oli aika julmetun kurjaa lähes kolmekymppiseksi asti, ihan siksi että päänsisäisesti narisin ja marisin ja uhriuduin aamusta iltaan. Koin etten voi millekään mitään. Ja minulla se mikä auttoi oli alkaa määrätietoisesti purkaa virheellisiä uskomuksia ja kielteistä sisäistä puhetta pois. Saattaa kyllä olla että muut ihmiset yleensä älyävät tällaiset nopeamminkin itsestään, eikä käy kuten minulle että ne huomaamatta valtaa koko mielen ja rajoittavat elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan puppua sellainen että voi tuosta vain "valita" oikean asenteen ja onnellisuus sataa niskaan. Uskon kyllä että jotkut huonoista oloista tulleet ovat onnistuneet kääntämään kelkkansa parempaan myöhemmin, mutta oikeasti omilla ansioilla on siinä vähän tekemistä. Aika ja oikeat olosuhteet vaikuttavat paljon samoin kuin jotkut synnyin piirteet. Normaali ihminen elää osittain illuusiossa ja uskoo vähän liikaakiin omiin vahvuuksiin ja selviytymiseen. Niin kuuluukin olla. Silti ärsyttää että samat ihmiset tulevat kertomaan omasta paremmuudesta olematta ollenkaan nöyriä sen onnen edessä mitä ovat saaneet osakseen. Taputetaan vain itseään selkään ja kerrotaan miten huono osaisimpien tulisi elää.

Tuskinpa siinä mistään omasta paremmuudesta kertomisesta on kyse vaan aidosta halusta auttaa. Jos kerran itsekin on saanut apua tietyistä asenteista tms. niin voihan olla että joku muukin saa. Täälläkin näitä juttuja lukee hyvin monenlaiset ihmiset, ja voi olla että osalle niistä ajatuksista ON apua. 

Eikö omia keinoja joilla on selvinnyt vaikeuksistaan, saisi kertoa ollenkaan sillä perusteella, että ne eivät auta kaikkia eikä kaikki ole niihin kykeneväisiä? Varsinkin, jos aloitus ei mitenkään kerro että nyt on kyse todella syvistä ongelmista, joihin ei kannata kevyttä self-helppiä antaa ollenkaan, koska se olisi sama kuin sanoa kliinisesti masentuneelle, että ota itseäsi vaan niskasta kiinni.

Vähän epäilen että aika harvan elämäntilanne johtuu vain siitä että ei ole älynnyt muuttaa asennettaan. Siksi tuo auttaminen lähinnä kuuloostaa oman vahvuuden pönkittämiseltä. Se että tarkoittaa hyvää ei aina tarkoita että myös tekee hyvää. t. se jota lainasit

Voi olla ettei se ole niin yleistä kuin olen luullut. Itselläni tosiaan oli aika julmetun kurjaa lähes kolmekymppiseksi asti, ihan siksi että päänsisäisesti narisin ja marisin ja uhriuduin aamusta iltaan. Koin etten voi millekään mitään. Ja minulla se mikä auttoi oli alkaa määrätietoisesti purkaa virheellisiä uskomuksia ja kielteistä sisäistä puhetta pois. Saattaa kyllä olla että muut ihmiset yleensä älyävät tällaiset nopeamminkin itsestään, eikä käy kuten minulle että ne huomaamatta valtaa koko mielen ja rajoittavat elämää.

Mahtavaa että olet onnistunut siinä. Minä en ole vieläkään, vaikka teen töitä aktiivisesti joka ikinen päivä sen eteen. En tiedä mikä minussa on vikana, kerta päämäärätietoinen työskentely, terapia, tai oikeastaan mikään ei auta. Elämä tuntuu vain paskalta ja asiat kaatuu aina päälle. Parisuhteet aina hajoo, aina huomaa että ympärillä on itsekkäitä ja hyväksikäyttäviä ihmisiä vaikka miten muka kuvittelisi seulovansa niitä, aina huomaa että talous kusee, ei saa unta ja fyysinen terveys pettää vähän väliä siitäkin huolimatta, että liikkuu lähes joka päivä, olen hoikka ja syön terveellisesti.

Joka päivä sitä päättää, että tänään kaikki muuttuu kunnes tajuaa, että samaa paskaa se on päivästä toiseen. Mieliala ei parane millään, vaikka miten tsemppaisi, päättäisi, hymyilisi, nauttisi pienistä hetkistä, liikkuisi läkähdyksiin saakka, hakisi apua. Ihan sama mitä tekee, mikään ei vie oloja pois, ei mikään.