Lue keskustelun säännöt.
Eikö saa olla pettynyt elämäänsä?
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunteet ole koskaan väärin, joten saa olla pettynyt.
Mutta itse ainakin pyrin siihen, etten jää kieriskelemään sellaisiin tunteisiin, jotka koen hyvinvointiani haittaavina ja negatiivisina, vaan yritän aktiivisesti tehdä tilanteille jotka tunteita aiheuttaa jotakin. Joskus voi toki olla asia jolle ei voi mitään, kuten itselläni krooninen kipusairaus, mutta sitten täytyy muuttaa omaa asennetta ja mahdollisuuksien mukaan silti elää niin täysillä kuin voi, keskittyä muihin asioihin kuin siitä ongelmasta valittamiseen joka pilaa vain omankin mielialan.
Sinä et osaa ottaa huomioon lapsuuden vaikutusta ihmisen kokemuksiin. Lapsi ei voi poistua tilanteista, joissa hänelle aikaan saadaan vaurioita onnellisuuteen, joten sinun metodissasi oletus on, että ihminen on saanut kasvaa suht onnellisen aikuisen tuottavassa perheessä.
Minulla ei ollut mitenkään hyvä lapsuus. Olin päihdeongelmaisen äidin vahinkolapsi, juovan äidin yh:na kasvattama. Köyhä ja kiusattu. Enkä ollenkaan väitä etteikö tämä epäoptimaalinen lapsuus olisi mitään vaikeuksia elämääni aiheuttanut. Kärsin ikävuodet 15-25 lähes jatkuvasta ahdistuksesta ja masennuksesta, sain paniikkikohtauksiakin, joista en kuitenkaan kertonut kellekään enkä hakenut apua, koska en luottanut ihmisiin niin paljoa että uskoisin että niiltä mitään apua voi saada. Tuo meni kuitenkin ohi ja sain oman pääni järjestykseen ihan itse, vähä vähältä tiedostamalla omia perususkomuksiani ihmisistä ja maailmasta ja omista voimavaroistani, ja muuttamalla niitä aina jos huomasin että nyt on väärä tai kärsimystä aiheuttava kuvio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunteet ole koskaan väärin, joten saa olla pettynyt.
Mutta itse ainakin pyrin siihen, etten jää kieriskelemään sellaisiin tunteisiin, jotka koen hyvinvointiani haittaavina ja negatiivisina, vaan yritän aktiivisesti tehdä tilanteille jotka tunteita aiheuttaa jotakin. Joskus voi toki olla asia jolle ei voi mitään, kuten itselläni krooninen kipusairaus, mutta sitten täytyy muuttaa omaa asennetta ja mahdollisuuksien mukaan silti elää niin täysillä kuin voi, keskittyä muihin asioihin kuin siitä ongelmasta valittamiseen joka pilaa vain omankin mielialan.
Tämä on onnellisuuden salaisuus
Ei ole. Todellakaan. Sinun mukaasi siis lapsi, joka on joutunut elämään onnettomuutta ylläpitävissä olosuhteissa olisi uhri lopun ikäänsä. Koska sellainen lapsi ei ole todellakaan millään lailla vastuussa pahasta mielestään aikuisena.
Jos vain itse olisimme vastuussa, kukaan kenen lapsuus on pitänyt onnettomuutta yllä koko ajan ei koskaan voisi olla kuin onneton, koska sehän on vain itsestä kiinni!
Ei ole. Se on toisistakin kiinni joskus. Väärin lapsena kohdeltu kaipaa ihmisten apua noustakseen suruistaan, se ei todellakaan ole jokaisen omalla vastuulla.
Se taas on eri asia kuin se, mitä jättikakkapökäleihmiset tästä usein johtopäättelevät, että kenelläkään olisi VELVOLLISUUS tukea ja auttaa toisia. EI OLE. Sen sijaan apua tarvitseva voi saada apua niiltä, jotka osaavat ja tahtovat auttaa. Mutta monille muiden apu on edellytys murheista pääsemiseksi.
Äitihullu, sinä olet avun tavoittamattomissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa olla, mutta kaikkein hedelmällisintä olisi, jos pystyy saamaan syyn selville, miksi elämästä ei tullut sellaista kuin toivoisi.
Sen jälkeen asialle voi tehdä jotain. Jos ei voi konkreettisesti tehdä, niin voi ainakin valita asenteensa siihen uudelleen.
Mua ärsyttää ihmiset, jotka kuvittelevat, että asenteen voi muuttaa ihminen ihan itsekseen. Ei aina voi, eikä se tarkoita sitä, että kyseisellä ihmisellä olisi asennevamma tai asenneongelma.
Esim. kehottaisin näitä asenteen omasta valinnasta paasaavia miettimään hetken, että millaisen asenteen HE valitsisivat, jos heidän oma vanhempansa opettaisi, että heillä on oltava VANHEMMAN LUPA kaikkiin omiin tunteisiinsa ja muuhun vastaavaan? Ja siis tämä opetus alkaisi ennen kuin he itse voisivat ymmärtää, että näin ei ole. Että vanhempi on väärässä ja lapsi oikeassa, jos puolustaa omia tunteitaan.
Tuossa voidaan haitata lapsen asennetta omaan elämäänsä todella vakavasti eikä lapsi ole vastuussa siitä, että asenne ei paranna.
Tuollaisessa tilanteessa se on ULKOPUOLISTEN vastuulla auttaa lapsi eroon tällaisesta vanhemmasta.Entä kun Lapsi on kohta 50?
Sillä ei ole merkitystä, sillä jos ihmiselle on opetettu, että joku muu määrittelee luvan hänen tunteilleen se ei poistu kuin toisten korjaamalla asia. Ei mikään ikä itsestään kulta pieni nollaa kokemuksiamme tai saamaamme oppia.
Ei ikä itsestään, mutta aika moni tiedostaa iän ja elämän myötä itsessään olevia kielteisiä ja kärsimystä aiheuttavia ajatus- ja toimintamalleja ja oppii muuttamaan niitä. Ei aina mitään ulkopuolisia siihen tarvita. Mutta toki osa tarvitsee esim. terapiasta apua syvempien lapsuudessa jo syntyneiden ja alitajuntaan uponneiden kuvioiden selvittelyssä.
Kuule, minäkin tiedostin jo 17-vuotiaana. Mitä apua siitä oli? Kun kukaan ei sanonut, että en tarvitse kenenkään lupaa tunteilleni? Kävin 6 vuotta terapiassakin, eikä tämä tullut esille. Koska terapeutit ovat niin tyhmiä, etteivät käsitä, että lasta voi olla syyllistetty siitä, että tämä on vanhempaansa fiksumpi. Kun minä tiesin ÄITIÄNI paremmin, mikä minulle on hyväksi, niin minut haukuttiin kodissani, että uhmaan äitiäni! Kuvitteletko sinä, että joku terapeutti tätä ymmärsi? Ei ymmärrä, ellei tajua narsistin uhrille aiheutettua häpeää! Ja sitähän ei useatkaan terapiasuuntaukset tajua.
Ainoa apu, joka minua silloin olisi auttanut olisi olkut kertoa, miten VÄÄRIN minun ÄITINI teki! Mutta ei. Terapioissa keskitytään uhriin. Mitä h*ttoa se auttoi, koska itsessäni ei ollut syytä?
Vierailija kirjoitti:
Saahan sitä olla pettynyt, harmistua ja nousta väärällä jalalla vaikka jokaikinen päivä elämään paskaa elämäänsä, mutta siihenkin voi väsyä, siihen mieli matalana matamiseen. Sitä voi ruveta katselemaan ympärilleen pikkuasioita, jotka on kuitenkin hyvin. Esim. Jalat toimii ja pääset liikkumaan ilman toisten apua, sekään ei ole itsestään selvyys. Kun menettää ”itsestäänselvyyksiä” elämässään, sitten niitä on taas hyvä ruveta haikailemaan, ne muuttuu jopa unelmiesi, kun ei elämä mennytkään niinkuin kuvitteli.
Tuo on pelkkää paskaa khmisen suusta, jolla ei ole ollut oikeasti pettynyt olo joka ei parane.
Saa olla onneton aina itsemurhaan saakka. Eri juttu sitten, auttaako se mitään.
Äitihullulla on ollut ihan unelmalapsuus verrattuna esim mun lapsuuteen. Mutta mulla on hyvä aikuisuus, koska ymmärrän että mennyt on mennyttä.
Elämä rakennetaan itse, jos elämään on pettynyt, katse peiliin ja muutosten tekoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa olla, mutta kaikkein hedelmällisintä olisi, jos pystyy saamaan syyn selville, miksi elämästä ei tullut sellaista kuin toivoisi.
Sen jälkeen asialle voi tehdä jotain. Jos ei voi konkreettisesti tehdä, niin voi ainakin valita asenteensa siihen uudelleen.
Mua ärsyttää ihmiset, jotka kuvittelevat, että asenteen voi muuttaa ihminen ihan itsekseen. Ei aina voi, eikä se tarkoita sitä, että kyseisellä ihmisellä olisi asennevamma tai asenneongelma.
Esim. kehottaisin näitä asenteen omasta valinnasta paasaavia miettimään hetken, että millaisen asenteen HE valitsisivat, jos heidän oma vanhempansa opettaisi, että heillä on oltava VANHEMMAN LUPA kaikkiin omiin tunteisiinsa ja muuhun vastaavaan? Ja siis tämä opetus alkaisi ennen kuin he itse voisivat ymmärtää, että näin ei ole. Että vanhempi on väärässä ja lapsi oikeassa, jos puolustaa omia tunteitaan.
Tuossa voidaan haitata lapsen asennetta omaan elämäänsä todella vakavasti eikä lapsi ole vastuussa siitä, että asenne ei paranna.
Tuollaisessa tilanteessa se on ULKOPUOLISTEN vastuulla auttaa lapsi eroon tällaisesta vanhemmasta.Entä kun Lapsi on kohta 50?
Sillä ei ole merkitystä, sillä jos ihmiselle on opetettu, että joku muu määrittelee luvan hänen tunteilleen se ei poistu kuin toisten korjaamalla asia. Ei mikään ikä itsestään kulta pieni nollaa kokemuksiamme tai saamaamme oppia.
Aivan. Tässä ajatuksessa kierit lopun ikäsi
Ei suinkaan. Vasta sen jälkeen kutakin ongelmaa voi käsitellä, kun siitä tulee tietoiseksi. En minä tiennyt, että äitini on määritellyt, mitä minä saan tuntea. Vaikka kärsin siitä, miten hän oli toiminut, eli opettanut, että minulla pitää olla lupa jokltain muilta kaikkiin tunteisiini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa olla, mutta kaikkein hedelmällisintä olisi, jos pystyy saamaan syyn selville, miksi elämästä ei tullut sellaista kuin toivoisi.
Sen jälkeen asialle voi tehdä jotain. Jos ei voi konkreettisesti tehdä, niin voi ainakin valita asenteensa siihen uudelleen.
Mua ärsyttää ihmiset, jotka kuvittelevat, että asenteen voi muuttaa ihminen ihan itsekseen. Ei aina voi, eikä se tarkoita sitä, että kyseisellä ihmisellä olisi asennevamma tai asenneongelma.
Esim. kehottaisin näitä asenteen omasta valinnasta paasaavia miettimään hetken, että millaisen asenteen HE valitsisivat, jos heidän oma vanhempansa opettaisi, että heillä on oltava VANHEMMAN LUPA kaikkiin omiin tunteisiinsa ja muuhun vastaavaan? Ja siis tämä opetus alkaisi ennen kuin he itse voisivat ymmärtää, että näin ei ole. Että vanhempi on väärässä ja lapsi oikeassa, jos puolustaa omia tunteitaan.
Tuossa voidaan haitata lapsen asennetta omaan elämäänsä todella vakavasti eikä lapsi ole vastuussa siitä, että asenne ei paranna.
Tuollaisessa tilanteessa se on ULKOPUOLISTEN vastuulla auttaa lapsi eroon tällaisesta vanhemmasta.Entä kun Lapsi on kohta 50?
Sillä ei ole merkitystä, sillä jos ihmiselle on opetettu, että joku muu määrittelee luvan hänen tunteilleen se ei poistu kuin toisten korjaamalla asia. Ei mikään ikä itsestään kulta pieni nollaa kokemuksiamme tai saamaamme oppia.
Ei ikä itsestään, mutta aika moni tiedostaa iän ja elämän myötä itsessään olevia kielteisiä ja kärsimystä aiheuttavia ajatus- ja toimintamalleja ja oppii muuttamaan niitä. Ei aina mitään ulkopuolisia siihen tarvita. Mutta toki osa tarvitsee esim. terapiasta apua syvempien lapsuudessa jo syntyneiden ja alitajuntaan uponneiden kuvioiden selvittelyssä.
Kuule, minäkin tiedostin jo 17-vuotiaana. Mitä apua siitä oli? Kun kukaan ei sanonut, että en tarvitse kenenkään lupaa tunteilleni? Kävin 6 vuotta terapiassakin, eikä tämä tullut esille. Koska terapeutit ovat niin tyhmiä, etteivät käsitä, että lasta voi olla syyllistetty siitä, että tämä on vanhempaansa fiksumpi. Kun minä tiesin ÄITIÄNI paremmin, mikä minulle on hyväksi, niin minut haukuttiin kodissani, että uhmaan äitiäni! Kuvitteletko sinä, että joku terapeutti tätä ymmärsi? Ei ymmärrä, ellei tajua narsistin uhrille aiheutettua häpeää! Ja sitähän ei useatkaan terapiasuuntaukset tajua.
Ainoa apu, joka minua silloin olisi auttanut olisi olkut kertoa, miten VÄÄRIN minun ÄITINI teki! Mutta ei. Terapioissa keskitytään uhriin. Mitä h*ttoa se auttoi, koska itsessäni ei ollut syytä?
Onneksi nyt olet kuitenkin tiedostanut että sinua kohtaan on tehty väärin, eikä asiat johdu jostain perustavaa laatua olevasta viasta sinussa. Kun olet kirjoittanut paljon siitä, että vain ulkopuoliset voi auttaa, niin ketkä ulkopuoliset nämä sitten on, jos esim. terapeuteistakaan et koe olevan apua? Auttoiko joku ulkopuolinen sinua ymmärtämään tuon äitikuvion, vai tajusitko sen lopulta itse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunteet ole koskaan väärin, joten saa olla pettynyt.
Mutta itse ainakin pyrin siihen, etten jää kieriskelemään sellaisiin tunteisiin, jotka koen hyvinvointiani haittaavina ja negatiivisina, vaan yritän aktiivisesti tehdä tilanteille jotka tunteita aiheuttaa jotakin. Joskus voi toki olla asia jolle ei voi mitään, kuten itselläni krooninen kipusairaus, mutta sitten täytyy muuttaa omaa asennetta ja mahdollisuuksien mukaan silti elää niin täysillä kuin voi, keskittyä muihin asioihin kuin siitä ongelmasta valittamiseen joka pilaa vain omankin mielialan.
Sinä et osaa ottaa huomioon lapsuuden vaikutusta ihmisen kokemuksiin. Lapsi ei voi poistua tilanteista, joissa hänelle aikaan saadaan vaurioita onnellisuuteen, joten sinun metodissasi oletus on, että ihminen on saanut kasvaa suht onnellisen aikuisen tuottavassa perheessä.
Minulla ei ollut mitenkään hyvä lapsuus. Olin päihdeongelmaisen äidin vahinkolapsi, juovan äidin yh:na kasvattama. Köyhä ja kiusattu. Enkä ollenkaan väitä etteikö tämä epäoptimaalinen lapsuus olisi mitään vaikeuksia elämääni aiheuttanut. Kärsin ikävuodet 15-25 lähes jatkuvasta ahdistuksesta ja masennuksesta, sain paniikkikohtauksiakin, joista en kuitenkaan kertonut kellekään enkä hakenut apua, koska en luottanut ihmisiin niin paljoa että uskoisin että niiltä mitään apua voi saada. Tuo meni kuitenkin ohi ja sain oman pääni järjestykseen ihan itse, vähä vähältä tiedostamalla omia perususkomuksiani ihmisistä ja maailmasta ja omista voimavaroistani, ja muuttamalla niitä aina jos huomasin että nyt on väärä tai kärsimystä aiheuttava kuvio.
Niin, sinä sait oman pääsi järjestettyä itse, koska tuollainen juoppo ei ole kyennyt määräilemään oikeuksistasi tunteisiisi. Kuka tahansa selvittäisi saman. Eri asia olla voimakkaan ja narsistisen pärjääjäihmisen pahoinkohtelema.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunteet ole koskaan väärin, joten saa olla pettynyt.
Mutta itse ainakin pyrin siihen, etten jää kieriskelemään sellaisiin tunteisiin, jotka koen hyvinvointiani haittaavina ja negatiivisina, vaan yritän aktiivisesti tehdä tilanteille jotka tunteita aiheuttaa jotakin. Joskus voi toki olla asia jolle ei voi mitään, kuten itselläni krooninen kipusairaus, mutta sitten täytyy muuttaa omaa asennetta ja mahdollisuuksien mukaan silti elää niin täysillä kuin voi, keskittyä muihin asioihin kuin siitä ongelmasta valittamiseen joka pilaa vain omankin mielialan.
Tämä on onnellisuuden salaisuus
Ei ole. Todellakaan. Sinun mukaasi siis lapsi, joka on joutunut elämään onnettomuutta ylläpitävissä olosuhteissa olisi uhri lopun ikäänsä. Koska sellainen lapsi ei ole todellakaan millään lailla vastuussa pahasta mielestään aikuisena.
Jos vain itse olisimme vastuussa, kukaan kenen lapsuus on pitänyt onnettomuutta yllä koko ajan ei koskaan voisi olla kuin onneton, koska sehän on vain itsestä kiinni!
Ei ole. Se on toisistakin kiinni joskus. Väärin lapsena kohdeltu kaipaa ihmisten apua noustakseen suruistaan, se ei todellakaan ole jokaisen omalla vastuulla.
Se taas on eri asia kuin se, mitä jättikakkapökäleihmiset tästä usein johtopäättelevät, että kenelläkään olisi VELVOLLISUUS tukea ja auttaa toisia. EI OLE. Sen sijaan apua tarvitseva voi saada apua niiltä, jotka osaavat ja tahtovat auttaa. Mutta monille muiden apu on edellytys murheista pääsemiseksi.Äitihullu, sinä olet avun tavoittamattomissa.
Niinkö? Älä aseta omaa avunantokykyäsi miksikään mittariksi. Olen tavannut monia ihmisiä, jotka khkenevät auttamaan toisin kuin sinä, jolla ei ole surullisille tarjota kuin arvostelua ja paskaa niskoihinsa.
Vierailija kirjoitti:
Saa olla onneton aina itsemurhaan saakka. Eri juttu sitten, auttaako se mitään.
Äitihullulla on ollut ihan unelmalapsuus verrattuna esim mun lapsuuteen. Mutta mulla on hyvä aikuisuus, koska ymmärrän että mennyt on mennyttä.
Elämä rakennetaan itse, jos elämään on pettynyt, katse peiliin ja muutosten tekoja.
Olet juuri noin tyhmä, että kadehdit paremman lapsuuden kokeneita. Jos sinussa olisi oikeaa hyvyyttä, toivoisit myös hyvän aikuisuuden kateuksissasi pyörimisen sijasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kätevää, kun ammattivalittaja ja äitihullu ovat samassa ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa olla pettynyt, mutta ei se siitä parempaa tee valitettavasti.
Ei teekään. Mietin jos taas menisin ammatinvalintapsykologille? Olen kyllä varmaan 10 eri ammatinvalintapsykologilla käynyt.
Ei ne mitään auta. Kukaan muu ei voi sun elämääs parantaa, paskaa se on silti lopulta vaikka kuinka katselisit sitä "valoisalta puolelta" ja "positiivisen kautta".
Ihanan kyyninen kommentti, ihan kuin minun ajatukseni kirjoitettuna. Tottahan tuo on, ammatinvalintapsykologit on yksi maailman turhimmista ammateista. Minullekin sitä ehdotettiin alkukesästä vaikka ei ole mitään ongelmaa ammatinvalinnan kanssa, olen valintani tehnyt mutta ilmeisesti TE-virkailija (yli-innokas virkapirkko) saa hyvät bonarit kun minut saa sinne suostuteltua :D. (Sivusta kommentoin en ole yksikään aiemmista)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa olla, mutta kaikkein hedelmällisintä olisi, jos pystyy saamaan syyn selville, miksi elämästä ei tullut sellaista kuin toivoisi.
Sen jälkeen asialle voi tehdä jotain. Jos ei voi konkreettisesti tehdä, niin voi ainakin valita asenteensa siihen uudelleen.
Mua ärsyttää ihmiset, jotka kuvittelevat, että asenteen voi muuttaa ihminen ihan itsekseen. Ei aina voi, eikä se tarkoita sitä, että kyseisellä ihmisellä olisi asennevamma tai asenneongelma.
Esim. kehottaisin näitä asenteen omasta valinnasta paasaavia miettimään hetken, että millaisen asenteen HE valitsisivat, jos heidän oma vanhempansa opettaisi, että heillä on oltava VANHEMMAN LUPA kaikkiin omiin tunteisiinsa ja muuhun vastaavaan? Ja siis tämä opetus alkaisi ennen kuin he itse voisivat ymmärtää, että näin ei ole. Että vanhempi on väärässä ja lapsi oikeassa, jos puolustaa omia tunteitaan.
Tuossa voidaan haitata lapsen asennetta omaan elämäänsä todella vakavasti eikä lapsi ole vastuussa siitä, että asenne ei paranna.
Tuollaisessa tilanteessa se on ULKOPUOLISTEN vastuulla auttaa lapsi eroon tällaisesta vanhemmasta.Entä kun Lapsi on kohta 50?
Sillä ei ole merkitystä, sillä jos ihmiselle on opetettu, että joku muu määrittelee luvan hänen tunteilleen se ei poistu kuin toisten korjaamalla asia. Ei mikään ikä itsestään kulta pieni nollaa kokemuksiamme tai saamaamme oppia.
Ei ikä itsestään, mutta aika moni tiedostaa iän ja elämän myötä itsessään olevia kielteisiä ja kärsimystä aiheuttavia ajatus- ja toimintamalleja ja oppii muuttamaan niitä. Ei aina mitään ulkopuolisia siihen tarvita. Mutta toki osa tarvitsee esim. terapiasta apua syvempien lapsuudessa jo syntyneiden ja alitajuntaan uponneiden kuvioiden selvittelyssä.
Kuule, minäkin tiedostin jo 17-vuotiaana. Mitä apua siitä oli? Kun kukaan ei sanonut, että en tarvitse kenenkään lupaa tunteilleni? Kävin 6 vuotta terapiassakin, eikä tämä tullut esille. Koska terapeutit ovat niin tyhmiä, etteivät käsitä, että lasta voi olla syyllistetty siitä, että tämä on vanhempaansa fiksumpi. Kun minä tiesin ÄITIÄNI paremmin, mikä minulle on hyväksi, niin minut haukuttiin kodissani, että uhmaan äitiäni! Kuvitteletko sinä, että joku terapeutti tätä ymmärsi? Ei ymmärrä, ellei tajua narsistin uhrille aiheutettua häpeää! Ja sitähän ei useatkaan terapiasuuntaukset tajua.
Ainoa apu, joka minua silloin olisi auttanut olisi olkut kertoa, miten VÄÄRIN minun ÄITINI teki! Mutta ei. Terapioissa keskitytään uhriin. Mitä h*ttoa se auttoi, koska itsessäni ei ollut syytä?Onneksi nyt olet kuitenkin tiedostanut että sinua kohtaan on tehty väärin, eikä asiat johdu jostain perustavaa laatua olevasta viasta sinussa. Kun olet kirjoittanut paljon siitä, että vain ulkopuoliset voi auttaa, niin ketkä ulkopuoliset nämä sitten on, jos esim. terapeuteistakaan et koe olevan apua? Auttoiko joku ulkopuolinen sinua ymmärtämään tuon äitikuvion, vai tajusitko sen lopulta itse?
Mies on ollut isoin auttaja. Häntä kohtaan olen saanut käyttäytyä juuri niin huonosti kuin itseäni on huvittanut, koska mies ei koe oikeudekseen sanella mun tunteitani. Tätä en tietenkäön tajunnut ja mies on saanut kohtuuttoman määrän p*skaa niskaansa kipuilustani. Kipuilin vain sitä, ettei minulla ollut sisälläni oikeutta omiin tunteisiini ja sen on äitini saanut aikaan.
Toinen asia joka vaikutti oli tulla äidiksi. On eri asia jos mä voin huonosti, mutta kun MUN LASTENI ÄITI voi huonosti, sitä mun onkin vaikeampaa sietää! Eli ryhdyin vaatimaan muilta enemmän. Siinä alkoivat jyvät erottua akanoista, eli ihmiset, jotka ovat surullisia aikaansaadessaan mulle pahan mielen ja ihmiset, jotka kiusaavat minua jos mulla on paha mieli.
Kolmas asia oli oivaltaa, että äitini on narsisti ainakin osaltaan. Ja hakeutua sellaista ymmärtävään terapiaan. Se oli ratkaisevaa, koska sellainen terapeutti ei tarkastele uhria eli minua, vaan miten minua on kohdeltu.
"Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", näin lausui muistaakseni psykiatri Jari Sinkkonen, ja minusta siinä on hyvä viisaus. Jokaisen ihmisen elämä on sarja hyviä ja huonoja hetkiä. Niitä hetkiä emme yleensä voi valita emmekä ainakaan jälkikäteen muuttaa. Kaikkien elämässä on lukemattomia pettymyksiä, isompia ja pienempiä, ja kaikkien elämässä on myös onnistumisen ja onnen hetkiä. Se on kuitenkin oma valinta, mitkä näistä hetkistä päättää muistaa ja mitkä valitsee oman elämänsä tarinaksi.
Joku kertoo itselleen tarinaa alistavista vanhemmista ja onnettomasta lapsuudesta pyyhkien samalla kaikki onnelliset hetket tarinastaan pois. Toinen taas muistaa tärkeimpänä ne ohikiitävät onnelliset hetket ja jättää lapsuuden pettymykset ja väheksymisen kokemukset sivurooliin. Jari Sinkkosen ajatus oli, että ihminen voi vielä aikuisiälläkin vaikuttaa siihen, muisteleeko ensisijaisesti kaikkea kokemaansa vääryyttä ja kaikkia kokemiaan epäonnistumisia, vai keskittyykö muistelemaan hyviä asioita elämässään. Nämä muistot puolestaan luovat omaan mielikuvitukseen jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millainen oma elämä on ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa olla pettynyt, mutta ei se siitä parempaa tee valitettavasti.
Ei teekään. Mietin jos taas menisin ammatinvalintapsykologille? Olen kyllä varmaan 10 eri ammatinvalintapsykologilla käynyt.
Ei ne mitään auta. Kukaan muu ei voi sun elämääs parantaa, paskaa se on silti lopulta vaikka kuinka katselisit sitä "valoisalta puolelta" ja "positiivisen kautta".
Ihanan kyyninen kommentti, ihan kuin minun ajatukseni kirjoitettuna. Tottahan tuo on, ammatinvalintapsykologit on yksi maailman turhimmista ammateista. Minullekin sitä ehdotettiin alkukesästä vaikka ei ole mitään ongelmaa ammatinvalinnan kanssa, olen valintani tehnyt mutta ilmeisesti TE-virkailija (yli-innokas virkapirkko) saa hyvät bonarit kun minut saa sinne suostuteltua :D. (Sivusta kommentoin en ole yksikään aiemmista)
Itselläni myös huono kokemus ammatinvalintapsykologista. Ei se osannut oikeastaan sanoa tai tehdä mitään, mitä itsekin en olisi tiennyt. Menin tilanteessa jossa olin pitänyt jo useita välivuosia lukion jälkeen kun en yhtään tiennyt mitä haluaisin opiskella. Psykologilla lähinnä käytiin läpi että mikä minua kiinnostaa: ei mikään, ja se juuri ongelma olikin, jos minua olisi joku ala kiinnostanut toki olisin sinne jo hakenut kovin! Sitten vahvuuksiani ja heikkouksiani, mutta ei niistäkään ollut apua, koska olen aina ollut sellainen keskitasoinen kaikessa, en erityislahjakas missään enkä erityisen huono missään. Lopulta päädyttiin käymään läpi listaa eri oppilaitosten koulutuslinjoista. Jostain syystä yliopistossa opiskelua ei käyty ollenkaan läpi, vaikka minulla oli varsin hyvä ylioppilastodistus ja sen puolesta olisi ollut mahdollista päästä sinnekin. Ammattikoulujen ja AMK tarjontaa siis selattiin, ja kun ei mikään kiinnostanut, niin lähdettiin liikkeelle siitä, mikä ei erityisemmin inhota. Lopulta päädyttiin bioanalyytikon koulutukseen, vaikka hoitoala ei muuten napannut, koska se näytti olevan vähimmän ihmisten hoitamista kuin muut hoitoalat. Jo ekana opintovuonna ammatinvalinta osoittautui täydeksi virheeksi ja myöhemmin menin yliopistoon opiskelemaan ihan muuta alaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa olla, mutta kaikkein hedelmällisintä olisi, jos pystyy saamaan syyn selville, miksi elämästä ei tullut sellaista kuin toivoisi.
Sen jälkeen asialle voi tehdä jotain. Jos ei voi konkreettisesti tehdä, niin voi ainakin valita asenteensa siihen uudelleen.
Mua ärsyttää ihmiset, jotka kuvittelevat, että asenteen voi muuttaa ihminen ihan itsekseen. Ei aina voi, eikä se tarkoita sitä, että kyseisellä ihmisellä olisi asennevamma tai asenneongelma.
Esim. kehottaisin näitä asenteen omasta valinnasta paasaavia miettimään hetken, että millaisen asenteen HE valitsisivat, jos heidän oma vanhempansa opettaisi, että heillä on oltava VANHEMMAN LUPA kaikkiin omiin tunteisiinsa ja muuhun vastaavaan? Ja siis tämä opetus alkaisi ennen kuin he itse voisivat ymmärtää, että näin ei ole. Että vanhempi on väärässä ja lapsi oikeassa, jos puolustaa omia tunteitaan.
Tuossa voidaan haitata lapsen asennetta omaan elämäänsä todella vakavasti eikä lapsi ole vastuussa siitä, että asenne ei paranna.
Tuollaisessa tilanteessa se on ULKOPUOLISTEN vastuulla auttaa lapsi eroon tällaisesta vanhemmasta.Entä kun Lapsi on kohta 50?
Sillä ei ole merkitystä, sillä jos ihmiselle on opetettu, että joku muu määrittelee luvan hänen tunteilleen se ei poistu kuin toisten korjaamalla asia. Ei mikään ikä itsestään kulta pieni nollaa kokemuksiamme tai saamaamme oppia.
Ei ikä itsestään, mutta aika moni tiedostaa iän ja elämän myötä itsessään olevia kielteisiä ja kärsimystä aiheuttavia ajatus- ja toimintamalleja ja oppii muuttamaan niitä. Ei aina mitään ulkopuolisia siihen tarvita. Mutta toki osa tarvitsee esim. terapiasta apua syvempien lapsuudessa jo syntyneiden ja alitajuntaan uponneiden kuvioiden selvittelyssä.
Kuule, minäkin tiedostin jo 17-vuotiaana. Mitä apua siitä oli? Kun kukaan ei sanonut, että en tarvitse kenenkään lupaa tunteilleni? Kävin 6 vuotta terapiassakin, eikä tämä tullut esille. Koska terapeutit ovat niin tyhmiä, etteivät käsitä, että lasta voi olla syyllistetty siitä, että tämä on vanhempaansa fiksumpi. Kun minä tiesin ÄITIÄNI paremmin, mikä minulle on hyväksi, niin minut haukuttiin kodissani, että uhmaan äitiäni! Kuvitteletko sinä, että joku terapeutti tätä ymmärsi? Ei ymmärrä, ellei tajua narsistin uhrille aiheutettua häpeää! Ja sitähän ei useatkaan terapiasuuntaukset tajua.
Ainoa apu, joka minua silloin olisi auttanut olisi olkut kertoa, miten VÄÄRIN minun ÄITINI teki! Mutta ei. Terapioissa keskitytään uhriin. Mitä h*ttoa se auttoi, koska itsessäni ei ollut syytä?Onneksi nyt olet kuitenkin tiedostanut että sinua kohtaan on tehty väärin, eikä asiat johdu jostain perustavaa laatua olevasta viasta sinussa. Kun olet kirjoittanut paljon siitä, että vain ulkopuoliset voi auttaa, niin ketkä ulkopuoliset nämä sitten on, jos esim. terapeuteistakaan et koe olevan apua? Auttoiko joku ulkopuolinen sinua ymmärtämään tuon äitikuvion, vai tajusitko sen lopulta itse?
Mies on ollut isoin auttaja. Häntä kohtaan olen saanut käyttäytyä juuri niin huonosti kuin itseäni on huvittanut, koska mies ei koe oikeudekseen sanella mun tunteitani. Tätä en tietenkäön tajunnut ja mies on saanut kohtuuttoman määrän p*skaa niskaansa kipuilustani. Kipuilin vain sitä, ettei minulla ollut sisälläni oikeutta omiin tunteisiini ja sen on äitini saanut aikaan.
Toinen asia joka vaikutti oli tulla äidiksi. On eri asia jos mä voin huonosti, mutta kun MUN LASTENI ÄITI voi huonosti, sitä mun onkin vaikeampaa sietää! Eli ryhdyin vaatimaan muilta enemmän. Siinä alkoivat jyvät erottua akanoista, eli ihmiset, jotka ovat surullisia aikaansaadessaan mulle pahan mielen ja ihmiset, jotka kiusaavat minua jos mulla on paha mieli.
Kolmas asia oli oivaltaa, että äitini on narsisti ainakin osaltaan. Ja hakeutua sellaista ymmärtävään terapiaan. Se oli ratkaisevaa, koska sellainen terapeutti ei tarkastele uhria eli minua, vaan miten minua on kohdeltu.
Ja tästä vielä se, että se kipuilu ja sitä seuraava ilkeys ei ole niitä kiellettyjä omia tunteita, vaan se ja siitä kumpuava raivostuminen ovat vain oire ja seuraus siitä, miten mua on omissa tunteissani lapsuudessa kohdeltu.
Varsinkin kun omissa tunteissani oli aina kyse itseni onnellisena pitämisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa olla, mutta kaikkein hedelmällisintä olisi, jos pystyy saamaan syyn selville, miksi elämästä ei tullut sellaista kuin toivoisi.
Sen jälkeen asialle voi tehdä jotain. Jos ei voi konkreettisesti tehdä, niin voi ainakin valita asenteensa siihen uudelleen.
Mua ärsyttää ihmiset, jotka kuvittelevat, että asenteen voi muuttaa ihminen ihan itsekseen. Ei aina voi, eikä se tarkoita sitä, että kyseisellä ihmisellä olisi asennevamma tai asenneongelma.
Esim. kehottaisin näitä asenteen omasta valinnasta paasaavia miettimään hetken, että millaisen asenteen HE valitsisivat, jos heidän oma vanhempansa opettaisi, että heillä on oltava VANHEMMAN LUPA kaikkiin omiin tunteisiinsa ja muuhun vastaavaan? Ja siis tämä opetus alkaisi ennen kuin he itse voisivat ymmärtää, että näin ei ole. Että vanhempi on väärässä ja lapsi oikeassa, jos puolustaa omia tunteitaan.
Tuossa voidaan haitata lapsen asennetta omaan elämäänsä todella vakavasti eikä lapsi ole vastuussa siitä, että asenne ei paranna.
Tuollaisessa tilanteessa se on ULKOPUOLISTEN vastuulla auttaa lapsi eroon tällaisesta vanhemmasta.Entä kun Lapsi on kohta 50?
Sillä ei ole merkitystä, sillä jos ihmiselle on opetettu, että joku muu määrittelee luvan hänen tunteilleen se ei poistu kuin toisten korjaamalla asia. Ei mikään ikä itsestään kulta pieni nollaa kokemuksiamme tai saamaamme oppia.
Ei ikä itsestään, mutta aika moni tiedostaa iän ja elämän myötä itsessään olevia kielteisiä ja kärsimystä aiheuttavia ajatus- ja toimintamalleja ja oppii muuttamaan niitä. Ei aina mitään ulkopuolisia siihen tarvita. Mutta toki osa tarvitsee esim. terapiasta apua syvempien lapsuudessa jo syntyneiden ja alitajuntaan uponneiden kuvioiden selvittelyssä.
Kuule, minäkin tiedostin jo 17-vuotiaana. Mitä apua siitä oli? Kun kukaan ei sanonut, että en tarvitse kenenkään lupaa tunteilleni? Kävin 6 vuotta terapiassakin, eikä tämä tullut esille. Koska terapeutit ovat niin tyhmiä, etteivät käsitä, että lasta voi olla syyllistetty siitä, että tämä on vanhempaansa fiksumpi. Kun minä tiesin ÄITIÄNI paremmin, mikä minulle on hyväksi, niin minut haukuttiin kodissani, että uhmaan äitiäni! Kuvitteletko sinä, että joku terapeutti tätä ymmärsi? Ei ymmärrä, ellei tajua narsistin uhrille aiheutettua häpeää! Ja sitähän ei useatkaan terapiasuuntaukset tajua.
Ainoa apu, joka minua silloin olisi auttanut olisi olkut kertoa, miten VÄÄRIN minun ÄITINI teki! Mutta ei. Terapioissa keskitytään uhriin. Mitä h*ttoa se auttoi, koska itsessäni ei ollut syytä?Onneksi nyt olet kuitenkin tiedostanut että sinua kohtaan on tehty väärin, eikä asiat johdu jostain perustavaa laatua olevasta viasta sinussa. Kun olet kirjoittanut paljon siitä, että vain ulkopuoliset voi auttaa, niin ketkä ulkopuoliset nämä sitten on, jos esim. terapeuteistakaan et koe olevan apua? Auttoiko joku ulkopuolinen sinua ymmärtämään tuon äitikuvion, vai tajusitko sen lopulta itse?
Mies on ollut isoin auttaja. Häntä kohtaan olen saanut käyttäytyä juuri niin huonosti kuin itseäni on huvittanut, koska mies ei koe oikeudekseen sanella mun tunteitani. Tätä en tietenkäön tajunnut ja mies on saanut kohtuuttoman määrän p*skaa niskaansa kipuilustani. Kipuilin vain sitä, ettei minulla ollut sisälläni oikeutta omiin tunteisiini ja sen on äitini saanut aikaan.
Toinen asia joka vaikutti oli tulla äidiksi. On eri asia jos mä voin huonosti, mutta kun MUN LASTENI ÄITI voi huonosti, sitä mun onkin vaikeampaa sietää! Eli ryhdyin vaatimaan muilta enemmän. Siinä alkoivat jyvät erottua akanoista, eli ihmiset, jotka ovat surullisia aikaansaadessaan mulle pahan mielen ja ihmiset, jotka kiusaavat minua jos mulla on paha mieli.
Kolmas asia oli oivaltaa, että äitini on narsisti ainakin osaltaan. Ja hakeutua sellaista ymmärtävään terapiaan. Se oli ratkaisevaa, koska sellainen terapeutti ei tarkastele uhria eli minua, vaan miten minua on kohdeltu.
Hyvä että olet saanut avun noihin asioihin. Varmasti on ollut kyllä läheisille joissain vaiheissa raskasta, mutta nyt sinulla on lähelläsi ne ihmiset, jotka kestää kohdata huonotkin vaiheet ja olot eivätkä häivy heti jos et olekaan aurinkoinen päivän piristys ja heidän viihdyttäjä - oikeat ystävät.
Se, miksi olet saanut kritiikkiä ja alapeukkuja tässä ketjussa johtuu varmaan siitä, että vaikka sinun kohdallasi varmaan tosiaan ongelmat oli niin syviä ettei mistään tällaisissa ketjuissa kerrotuista konsteista ollut apua, niin näin ei välttämättä ole kaikkien muiden kohdalla. Monen kokemus on että heidän omissa ongelmissaan on joskus auttanut esim. oma asenteiden muutos tai vaikka aktiivisempi toiminta ulkoisten huonojen olojen muuttamiseksi. Toki jotta tämä onnistuu, täytyy olla suht hyvässä tilanteessa psyykkiseltä perustaltaan.
Vierailija kirjoitti:
"Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", näin lausui muistaakseni psykiatri Jari Sinkkonen, ja minusta siinä on hyvä viisaus. Jokaisen ihmisen elämä on sarja hyviä ja huonoja hetkiä. Niitä hetkiä emme yleensä voi valita emmekä ainakaan jälkikäteen muuttaa. Kaikkien elämässä on lukemattomia pettymyksiä, isompia ja pienempiä, ja kaikkien elämässä on myös onnistumisen ja onnen hetkiä. Se on kuitenkin oma valinta, mitkä näistä hetkistä päättää muistaa ja mitkä valitsee oman elämänsä tarinaksi.
Joku kertoo itselleen tarinaa alistavista vanhemmista ja onnettomasta lapsuudesta pyyhkien samalla kaikki onnelliset hetket tarinastaan pois. Toinen taas muistaa tärkeimpänä ne ohikiitävät onnelliset hetket ja jättää lapsuuden pettymykset ja väheksymisen kokemukset sivurooliin. Jari Sinkkosen ajatus oli, että ihminen voi vielä aikuisiälläkin vaikuttaa siihen, muisteleeko ensisijaisesti kaikkea kokemaansa vääryyttä ja kaikkia kokemiaan epäonnistumisia, vai keskittyykö muistelemaan hyviä asioita elämässään. Nämä muistot puolestaan luovat omaan mielikuvitukseen jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millainen oma elämä on ollut.
Ei näissä mistään "väheksymisen kokemuksista" ole koskaan kysymys. On kyse PALJON isommista asioista, kuin sinä pienessä kapeakatseisessa mielessäsi ikinä pystyt ymmärtämään, ellet tapaa jotakuta, joka oikeita asioita ja ongelmia pystyisi sinulle selittämään ja kuvaamaan.
Jo se voi pilata ihmisen elämän, että oma vanhempi (narsisti kun on) uskoo, ettei lapsi saa itse valita tunteitaan eikä vastaavaa. Sen voi opettaa lapselle, vaikka sinä et tajuaisikaan, miten. Etkö muka tiedä, miten lapsia pystyy manipulomaan? Moni muu tietää.
Ja lapsen aikuishelvetti on valmis.
On tosin aika paljon aikuisia, joita on manipuloitu lapsina niin, että heillä ei ole aikuisina käsitystä siitä, että heitä manipuloitiin. Heillä menee keskimäärin aika ok, vaikka voivatkin sisimmässään usein pahoin ja suuntaavat sitä toisiin. Mutta se mitä ei tiedä ei satuta, eikö niin.
Ja jos joku vielä heikosti käsittääkin, että häntä on manipuloitu, mutta ei saa selvitettyä vuosiinkaan miten, niin se ei ole sen lapsen omaa ansiota, että tiedostaa manipulaation. Vaan hänellä on ollut elämässään jokin rakenne, jossa manipuloivaa otetta ei ole ollut, minkä vuoksi hän muistaa, että se toinen ote oli väärin.
Se ei tarkoita, että hän olisi manipulaation purkajana yhtään sinua taitavampi.
Ei ole. Todellakaan. Sinun mukaasi siis lapsi, joka on joutunut elämään onnettomuutta ylläpitävissä olosuhteissa olisi uhri lopun ikäänsä. Koska sellainen lapsi ei ole todellakaan millään lailla vastuussa pahasta mielestään aikuisena.
Jos vain itse olisimme vastuussa, kukaan kenen lapsuus on pitänyt onnettomuutta yllä koko ajan ei koskaan voisi olla kuin onneton, koska sehän on vain itsestä kiinni!
Ei ole. Se on toisistakin kiinni joskus. Väärin lapsena kohdeltu kaipaa ihmisten apua noustakseen suruistaan, se ei todellakaan ole jokaisen omalla vastuulla.
Se taas on eri asia kuin se, mitä jättikakkapökäleihmiset tästä usein johtopäättelevät, että kenelläkään olisi VELVOLLISUUS tukea ja auttaa toisia. EI OLE. Sen sijaan apua tarvitseva voi saada apua niiltä, jotka osaavat ja tahtovat auttaa. Mutta monille muiden apu on edellytys murheista pääsemiseksi.