Eikö saa olla pettynyt elämäänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", näin lausui muistaakseni psykiatri Jari Sinkkonen, ja minusta siinä on hyvä viisaus. Jokaisen ihmisen elämä on sarja hyviä ja huonoja hetkiä. Niitä hetkiä emme yleensä voi valita emmekä ainakaan jälkikäteen muuttaa. Kaikkien elämässä on lukemattomia pettymyksiä, isompia ja pienempiä, ja kaikkien elämässä on myös onnistumisen ja onnen hetkiä. Se on kuitenkin oma valinta, mitkä näistä hetkistä päättää muistaa ja mitkä valitsee oman elämänsä tarinaksi.

Joku kertoo itselleen tarinaa alistavista vanhemmista ja onnettomasta lapsuudesta pyyhkien samalla kaikki onnelliset hetket tarinastaan pois. Toinen taas muistaa tärkeimpänä ne ohikiitävät onnelliset hetket ja jättää lapsuuden pettymykset ja väheksymisen kokemukset sivurooliin. Jari Sinkkosen ajatus oli, että ihminen voi vielä aikuisiälläkin vaikuttaa siihen, muisteleeko ensisijaisesti kaikkea kokemaansa vääryyttä ja kaikkia kokemiaan epäonnistumisia, vai keskittyykö muistelemaan hyviä asioita elämässään. Nämä muistot puolestaan luovat omaan mielikuvitukseen jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millainen oma elämä on ollut.

Ei näissä mistään "väheksymisen kokemuksista" ole koskaan kysymys. On kyse PALJON isommista asioista, kuin sinä pienessä kapeakatseisessa mielessäsi ikinä pystyt ymmärtämään, ellet tapaa jotakuta, joka oikeita asioita ja ongelmia pystyisi sinulle selittämään ja kuvaamaan.

Jo se voi pilata ihmisen elämän, että oma vanhempi (narsisti kun on) uskoo, ettei lapsi saa itse valita tunteitaan eikä vastaavaa. Sen voi opettaa lapselle, vaikka sinä et tajuaisikaan, miten. Etkö muka tiedä, miten lapsia pystyy manipulomaan? Moni muu tietää.

Ja lapsen aikuishelvetti on valmis.

On tosin aika paljon aikuisia, joita on manipuloitu lapsina niin, että heillä ei ole aikuisina käsitystä siitä, että heitä manipuloitiin. Heillä menee keskimäärin aika ok, vaikka voivatkin sisimmässään usein pahoin ja suuntaavat sitä toisiin. Mutta se mitä ei tiedä ei satuta, eikö niin.

Ja jos joku vielä heikosti käsittääkin, että häntä on manipuloitu, mutta ei saa selvitettyä vuosiinkaan miten, niin se ei ole sen lapsen omaa ansiota, että tiedostaa manipulaation. Vaan hänellä on ollut elämässään jokin rakenne, jossa manipuloivaa otetta ei ole ollut, minkä vuoksi hän muistaa, että se toinen ote oli väärin.

Se ei tarkoita, että hän olisi manipulaation purkajana yhtään sinua taitavampi.

Tämä menee yli ymmärrykseni. Minua ovat manipuloineet vain avaruusoliot ja tietenkin aikanaan ulkomaiset tiedustelupalvelut asentamalla manipulointilaitteita aivoihini.

Vierailija kirjoitti:

"Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", näin lausui muistaakseni psykiatri Jari Sinkkonen, ja minusta siinä on hyvä viisaus. Jokaisen ihmisen elämä on sarja hyviä ja huonoja hetkiä. Niitä hetkiä emme yleensä voi valita emmekä ainakaan jälkikäteen muuttaa. Kaikkien elämässä on lukemattomia pettymyksiä, isompia ja pienempiä, ja kaikkien elämässä on myös onnistumisen ja onnen hetkiä. Se on kuitenkin oma valinta, mitkä näistä hetkistä päättää muistaa ja mitkä valitsee oman elämänsä tarinaksi.

Joku kertoo itselleen tarinaa alistavista vanhemmista ja onnettomasta lapsuudesta pyyhkien samalla kaikki onnelliset hetket tarinastaan pois. Toinen taas muistaa tärkeimpänä ne ohikiitävät onnelliset hetket ja jättää lapsuuden pettymykset ja väheksymisen kokemukset sivurooliin. Jari Sinkkosen ajatus oli, että ihminen voi vielä aikuisiälläkin vaikuttaa siihen, muisteleeko ensisijaisesti kaikkea kokemaansa vääryyttä ja kaikkia kokemiaan epäonnistumisia, vai keskittyykö muistelemaan hyviä asioita elämässään. Nämä muistot puolestaan luovat omaan mielikuvitukseen jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millainen oma elämä on ollut.

Entä jos lapsuudesta ei ole hyviä muistoja? Entä jos kiusattiin sekä kotona että koulussa? Entä jos halusi ku*lla jo kuudennella luokalla? Entä jos ei kykene muistamaan yhtäkään hyvää muistoa omasta lapsuuden perheestään? Kaikki muistot ovat yksinkertaisesti paskoja? Miten niistä revit kasaan hyvää lapsuutta? Et mitenkään.

Minä olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja traumaperäisistä oireista koko elämäni ja kärsin edelleen. Vaikka olen tehnyt ihan hitosti sen eteen, että olo olisi parempi. Olen keskittynyt hyvään, kiitollisuuteen, tavannut ihmisiä, solminut ystävyyssuhteita ja parisuhteita, työskennellyt, opiskellut, liikkunut, syönyt terveellisesti, meditoinut jne jne jne. Käynyt terapiassa, vuosikausia.

Mikään ei auta. Tämä tyhjyys, ahdistuneisuus ja masennus on ja pysyy. Syvä arvottomuuden tunne ja häpeä. Mikään ei vie näitä pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa olla pettynyt, mutta ei se siitä parempaa tee valitettavasti.

Ei teekään. Mietin jos taas menisin ammatinvalintapsykologille? Olen kyllä varmaan 10 eri ammatinvalintapsykologilla käynyt.

Miksi menisit ammatinvalitapsykologille, jos et halua töihin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", näin lausui muistaakseni psykiatri Jari Sinkkonen, ja minusta siinä on hyvä viisaus. Jokaisen ihmisen elämä on sarja hyviä ja huonoja hetkiä. Niitä hetkiä emme yleensä voi valita emmekä ainakaan jälkikäteen muuttaa. Kaikkien elämässä on lukemattomia pettymyksiä, isompia ja pienempiä, ja kaikkien elämässä on myös onnistumisen ja onnen hetkiä. Se on kuitenkin oma valinta, mitkä näistä hetkistä päättää muistaa ja mitkä valitsee oman elämänsä tarinaksi.

Joku kertoo itselleen tarinaa alistavista vanhemmista ja onnettomasta lapsuudesta pyyhkien samalla kaikki onnelliset hetket tarinastaan pois. Toinen taas muistaa tärkeimpänä ne ohikiitävät onnelliset hetket ja jättää lapsuuden pettymykset ja väheksymisen kokemukset sivurooliin. Jari Sinkkosen ajatus oli, että ihminen voi vielä aikuisiälläkin vaikuttaa siihen, muisteleeko ensisijaisesti kaikkea kokemaansa vääryyttä ja kaikkia kokemiaan epäonnistumisia, vai keskittyykö muistelemaan hyviä asioita elämässään. Nämä muistot puolestaan luovat omaan mielikuvitukseen jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millainen oma elämä on ollut.

Entä jos lapsuudesta ei ole hyviä muistoja? Entä jos kiusattiin sekä kotona että koulussa? Entä jos halusi ku*lla jo kuudennella luokalla? Entä jos ei kykene muistamaan yhtäkään hyvää muistoa omasta lapsuuden perheestään? Kaikki muistot ovat yksinkertaisesti paskoja? Miten niistä revit kasaan hyvää lapsuutta? Et mitenkään.

Minä olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja traumaperäisistä oireista koko elämäni ja kärsin edelleen. Vaikka olen tehnyt ihan hitosti sen eteen, että olo olisi parempi. Olen keskittynyt hyvään, kiitollisuuteen, tavannut ihmisiä, solminut ystävyyssuhteita ja parisuhteita, työskennellyt, opiskellut, liikkunut, syönyt terveellisesti, meditoinut jne jne jne. Käynyt terapiassa, vuosikausia.

Mikään ei auta. Tämä tyhjyys, ahdistuneisuus ja masennus on ja pysyy. Syvä arvottomuuden tunne ja häpeä. Mikään ei vie näitä pois.

Jokaisella on oikeus kokea elämänsä haluamallaan tavalla. Sinä haluat kokea sen juuri noin. Silti sinulla on vain yksi ainoa elämä, uusintakierrosta ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", näin lausui muistaakseni psykiatri Jari Sinkkonen, ja minusta siinä on hyvä viisaus. Jokaisen ihmisen elämä on sarja hyviä ja huonoja hetkiä. Niitä hetkiä emme yleensä voi valita emmekä ainakaan jälkikäteen muuttaa. Kaikkien elämässä on lukemattomia pettymyksiä, isompia ja pienempiä, ja kaikkien elämässä on myös onnistumisen ja onnen hetkiä. Se on kuitenkin oma valinta, mitkä näistä hetkistä päättää muistaa ja mitkä valitsee oman elämänsä tarinaksi.

Joku kertoo itselleen tarinaa alistavista vanhemmista ja onnettomasta lapsuudesta pyyhkien samalla kaikki onnelliset hetket tarinastaan pois. Toinen taas muistaa tärkeimpänä ne ohikiitävät onnelliset hetket ja jättää lapsuuden pettymykset ja väheksymisen kokemukset sivurooliin. Jari Sinkkosen ajatus oli, että ihminen voi vielä aikuisiälläkin vaikuttaa siihen, muisteleeko ensisijaisesti kaikkea kokemaansa vääryyttä ja kaikkia kokemiaan epäonnistumisia, vai keskittyykö muistelemaan hyviä asioita elämässään. Nämä muistot puolestaan luovat omaan mielikuvitukseen jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millainen oma elämä on ollut.

Entä jos lapsuudesta ei ole hyviä muistoja? Entä jos kiusattiin sekä kotona että koulussa? Entä jos halusi ku*lla jo kuudennella luokalla? Entä jos ei kykene muistamaan yhtäkään hyvää muistoa omasta lapsuuden perheestään? Kaikki muistot ovat yksinkertaisesti paskoja? Miten niistä revit kasaan hyvää lapsuutta? Et mitenkään.

Minä olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja traumaperäisistä oireista koko elämäni ja kärsin edelleen. Vaikka olen tehnyt ihan hitosti sen eteen, että olo olisi parempi. Olen keskittynyt hyvään, kiitollisuuteen, tavannut ihmisiä, solminut ystävyyssuhteita ja parisuhteita, työskennellyt, opiskellut, liikkunut, syönyt terveellisesti, meditoinut jne jne jne. Käynyt terapiassa, vuosikausia.

Mikään ei auta. Tämä tyhjyys, ahdistuneisuus ja masennus on ja pysyy. Syvä arvottomuuden tunne ja häpeä. Mikään ei vie näitä pois.

Jokaisella on oikeus kokea elämänsä haluamallaan tavalla. Sinä haluat kokea sen juuri noin. Silti sinulla on vain yksi ainoa elämä, uusintakierrosta ei tule.

Ei se ole mistään halusta kiinni. Ei tämä ole mikään valintakysymys. Älykkäämpi ihminen olisi osannut päätellä, että olen yrittänyt tässä vuosikymmenien varrella kaikkeni, että saan tilanteen muuttumaan. Jos saisin valita, en haluaisi tätä olotilaa. Jos se valinnasta olisi kiinni, olisin paljon mielummin onnellinen ja levollinen, kuin turvaton, ahdistunut ja tyhjä.

Tämä asiaa on oikeastaan turha selittää liian yksikertaiselle ihmiselle, jonka elämä käsittää pelkästään mustavalkoisia totuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", näin lausui muistaakseni psykiatri Jari Sinkkonen, ja minusta siinä on hyvä viisaus. Jokaisen ihmisen elämä on sarja hyviä ja huonoja hetkiä. Niitä hetkiä emme yleensä voi valita emmekä ainakaan jälkikäteen muuttaa. Kaikkien elämässä on lukemattomia pettymyksiä, isompia ja pienempiä, ja kaikkien elämässä on myös onnistumisen ja onnen hetkiä. Se on kuitenkin oma valinta, mitkä näistä hetkistä päättää muistaa ja mitkä valitsee oman elämänsä tarinaksi.

Joku kertoo itselleen tarinaa alistavista vanhemmista ja onnettomasta lapsuudesta pyyhkien samalla kaikki onnelliset hetket tarinastaan pois. Toinen taas muistaa tärkeimpänä ne ohikiitävät onnelliset hetket ja jättää lapsuuden pettymykset ja väheksymisen kokemukset sivurooliin. Jari Sinkkosen ajatus oli, että ihminen voi vielä aikuisiälläkin vaikuttaa siihen, muisteleeko ensisijaisesti kaikkea kokemaansa vääryyttä ja kaikkia kokemiaan epäonnistumisia, vai keskittyykö muistelemaan hyviä asioita elämässään. Nämä muistot puolestaan luovat omaan mielikuvitukseen jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millainen oma elämä on ollut.

Entä jos lapsuudesta ei ole hyviä muistoja? Entä jos kiusattiin sekä kotona että koulussa? Entä jos halusi ku*lla jo kuudennella luokalla? Entä jos ei kykene muistamaan yhtäkään hyvää muistoa omasta lapsuuden perheestään? Kaikki muistot ovat yksinkertaisesti paskoja? Miten niistä revit kasaan hyvää lapsuutta? Et mitenkään.

Minä olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja traumaperäisistä oireista koko elämäni ja kärsin edelleen. Vaikka olen tehnyt ihan hitosti sen eteen, että olo olisi parempi. Olen keskittynyt hyvään, kiitollisuuteen, tavannut ihmisiä, solminut ystävyyssuhteita ja parisuhteita, työskennellyt, opiskellut, liikkunut, syönyt terveellisesti, meditoinut jne jne jne. Käynyt terapiassa, vuosikausia.

Mikään ei auta. Tämä tyhjyys, ahdistuneisuus ja masennus on ja pysyy. Syvä arvottomuuden tunne ja häpeä. Mikään ei vie näitä pois.

Jokaisella on oikeus kokea elämänsä haluamallaan tavalla. Sinä haluat kokea sen juuri noin. Silti sinulla on vain yksi ainoa elämä, uusintakierrosta ei tule.

Ei se ole mistään halusta kiinni. Ei tämä ole mikään valintakysymys. Älykkäämpi ihminen olisi osannut päätellä, että olen yrittänyt tässä vuosikymmenien varrella kaikkeni, että saan tilanteen muuttumaan. Jos saisin valita, en haluaisi tätä olotilaa. Jos se valinnasta olisi kiinni, olisin paljon mielummin onnellinen ja levollinen, kuin turvaton, ahdistunut ja tyhjä.

Tämä asiaa on oikeastaan turha selittää liian yksikertaiselle ihmiselle, jonka elämä käsittää pelkästään mustavalkoisia totuuksia.

Minä ymmärrän sua täysin ja mulla on samanlainen lapsuus, sekä myös mennyt 20v kun olen yrittänyt korjata itseäni, myös tuloksetta. Mullakaan niitä hyviä muistoja ei oikeasti ole, sadistisen psyko-rääkkääjän lapsella ei paljon onnehippuja elämässä ole.

Sanon vaan sen että älä puhu näistä hyvän perheen lapsille. He eivät ikinä pysty edes mielikuvituksessaan kuvittelemaan millainen lapsuus tuollainen on ollut. Ei heillä ole yhtään tunnekokemusta siitä mitä olet kokenut. He naiivisti luulevat että itse voi valita onnellisuuden. Heillä on rakkaus tukenaan ja turva vanhemmistaan, meillä sitä ei ole ollut koskaan, edes lapsena. Vain saman kokenut voi ymmärtää mistä puhut, hyväosaiset syyttää asiasta sinua kun ”valitset rypeä” ja ”valitset pilata onnesi”.

Ihan puppua sellainen että voi tuosta vain "valita" oikean asenteen ja onnellisuus sataa niskaan. Uskon kyllä että jotkut huonoista oloista tulleet ovat onnistuneet kääntämään kelkkansa parempaan myöhemmin, mutta oikeasti omilla ansioilla on siinä vähän tekemistä. Aika ja oikeat olosuhteet vaikuttavat paljon samoin kuin jotkut synnyin piirteet. Normaali ihminen elää osittain illuusiossa ja uskoo vähän liikaakiin omiin vahvuuksiin ja selviytymiseen. Niin kuuluukin olla. Silti ärsyttää että samat ihmiset tulevat kertomaan omasta paremmuudesta olematta ollenkaan nöyriä sen onnen edessä mitä ovat saaneet osakseen. Taputetaan vain itseään selkään ja kerrotaan miten huono osaisimpien tulisi elää.

Vierailija kirjoitti:

Ihan puppua sellainen että voi tuosta vain "valita" oikean asenteen ja onnellisuus sataa niskaan. Uskon kyllä että jotkut huonoista oloista tulleet ovat onnistuneet kääntämään kelkkansa parempaan myöhemmin, mutta oikeasti omilla ansioilla on siinä vähän tekemistä. Aika ja oikeat olosuhteet vaikuttavat paljon samoin kuin jotkut synnyin piirteet. Normaali ihminen elää osittain illuusiossa ja uskoo vähän liikaakiin omiin vahvuuksiin ja selviytymiseen. Niin kuuluukin olla. Silti ärsyttää että samat ihmiset tulevat kertomaan omasta paremmuudesta olematta ollenkaan nöyriä sen onnen edessä mitä ovat saaneet osakseen. Taputetaan vain itseään selkään ja kerrotaan miten huono osaisimpien tulisi elää.

Tuskinpa siinä mistään omasta paremmuudesta kertomisesta on kyse vaan aidosta halusta auttaa. Jos kerran itsekin on saanut apua tietyistä asenteista tms. niin voihan olla että joku muukin saa. Täälläkin näitä juttuja lukee hyvin monenlaiset ihmiset, ja voi olla että osalle niistä ajatuksista ON apua. 

Eikö omia keinoja joilla on selvinnyt vaikeuksistaan, saisi kertoa ollenkaan sillä perusteella, että ne eivät auta kaikkia eikä kaikki ole niihin kykeneväisiä? Varsinkin, jos aloitus ei mitenkään kerro että nyt on kyse todella syvistä ongelmista, joihin ei kannata kevyttä self-helppiä antaa ollenkaan, koska se olisi sama kuin sanoa kliinisesti masentuneelle, että ota itseäsi vaan niskasta kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan puppua sellainen että voi tuosta vain "valita" oikean asenteen ja onnellisuus sataa niskaan. Uskon kyllä että jotkut huonoista oloista tulleet ovat onnistuneet kääntämään kelkkansa parempaan myöhemmin, mutta oikeasti omilla ansioilla on siinä vähän tekemistä. Aika ja oikeat olosuhteet vaikuttavat paljon samoin kuin jotkut synnyin piirteet. Normaali ihminen elää osittain illuusiossa ja uskoo vähän liikaakiin omiin vahvuuksiin ja selviytymiseen. Niin kuuluukin olla. Silti ärsyttää että samat ihmiset tulevat kertomaan omasta paremmuudesta olematta ollenkaan nöyriä sen onnen edessä mitä ovat saaneet osakseen. Taputetaan vain itseään selkään ja kerrotaan miten huono osaisimpien tulisi elää.

Tuskinpa siinä mistään omasta paremmuudesta kertomisesta on kyse vaan aidosta halusta auttaa. Jos kerran itsekin on saanut apua tietyistä asenteista tms. niin voihan olla että joku muukin saa. Täälläkin näitä juttuja lukee hyvin monenlaiset ihmiset, ja voi olla että osalle niistä ajatuksista ON apua. 

Eikö omia keinoja joilla on selvinnyt vaikeuksistaan, saisi kertoa ollenkaan sillä perusteella, että ne eivät auta kaikkia eikä kaikki ole niihin kykeneväisiä? Varsinkin, jos aloitus ei mitenkään kerro että nyt on kyse todella syvistä ongelmista, joihin ei kannata kevyttä self-helppiä antaa ollenkaan, koska se olisi sama kuin sanoa kliinisesti masentuneelle, että ota itseäsi vaan niskasta kiinni.

Toki on ok että neuvoo ja ehdottaa keinoja josta on saanut apua. Mutta siinä mennään metsään pahasti että hyväosaiset, rakastavat vanhemmat ja turvallisen lapsuuden saaneet, alkaa kertomaan kaltoinkohdelluille ja räätyille millainen elämä niillä on ollut, mitä kaikkea ne tekevät väärin ja miten itse ovat kutsuneet rilabteen luokseen negatiivisella ajattelulla.

Kaikki vetovoiman laki, salaisuus ym pskat vielä pahentaa asiaa kun niissä opetetaan että vaikeudet ja hankalat asiat on omaa syytäsi kun olet ”kutsunut” negatiivisella ajattelulla.

Mua itseäni on pahoinpidelty jo vauvana. Pieni viaton vauva ei todellakaan ole negatiivinen tai omalla negatiivisuudellaan tilannut väkivaltaista luonnevikavanhempaa rääkkäämään itseään. Motään perusturvallisuutta tai kiintymyssuhdetta ei ole ollut koskaan. On vähän eri asia lukea self help kirjallisuutta kun on turvallinen lapsuus ja rakkaat isi js äiti aina apuna. Kuin sitten lukea self help kirjallisuutta oman isänsä uhkailemana, tietäen että vanhempsi haluaa kaikin tavoin vahingoittaa sinua ja toivovat sinulle vain pahaa.

Ekassa tapauksessa self help voi auttaa, tokassa siitä tulee vain vihaiseksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan puppua sellainen että voi tuosta vain "valita" oikean asenteen ja onnellisuus sataa niskaan. Uskon kyllä että jotkut huonoista oloista tulleet ovat onnistuneet kääntämään kelkkansa parempaan myöhemmin, mutta oikeasti omilla ansioilla on siinä vähän tekemistä. Aika ja oikeat olosuhteet vaikuttavat paljon samoin kuin jotkut synnyin piirteet. Normaali ihminen elää osittain illuusiossa ja uskoo vähän liikaakiin omiin vahvuuksiin ja selviytymiseen. Niin kuuluukin olla. Silti ärsyttää että samat ihmiset tulevat kertomaan omasta paremmuudesta olematta ollenkaan nöyriä sen onnen edessä mitä ovat saaneet osakseen. Taputetaan vain itseään selkään ja kerrotaan miten huono osaisimpien tulisi elää.

Tuskinpa siinä mistään omasta paremmuudesta kertomisesta on kyse vaan aidosta halusta auttaa. Jos kerran itsekin on saanut apua tietyistä asenteista tms. niin voihan olla että joku muukin saa. Täälläkin näitä juttuja lukee hyvin monenlaiset ihmiset, ja voi olla että osalle niistä ajatuksista ON apua. 

Eikö omia keinoja joilla on selvinnyt vaikeuksistaan, saisi kertoa ollenkaan sillä perusteella, että ne eivät auta kaikkia eikä kaikki ole niihin kykeneväisiä? Varsinkin, jos aloitus ei mitenkään kerro että nyt on kyse todella syvistä ongelmista, joihin ei kannata kevyttä self-helppiä antaa ollenkaan, koska se olisi sama kuin sanoa kliinisesti masentuneelle, että ota itseäsi vaan niskasta kiinni.

Vähän epäilen että aika harvan elämäntilanne johtuu vain siitä että ei ole älynnyt muuttaa asennettaan. Siksi tuo auttaminen lähinnä kuuloostaa oman vahvuuden pönkittämiseltä. Se että tarkoittaa hyvää ei aina tarkoita että myös tekee hyvää. t. se jota lainasit

Todellakin on oikeus olla pettynyt. Joollakin elämä vain murjoo ja lyttää vaikka miten tekisit kaiken oikein, olisit kiltti ja mukava, avulias ja aurinkoinen, ajattelisit positiivisesti. Silti jostain kumman syystä paska vaan kaatuu niskaan.

Elämää ei voi kontrolloida.

Uppis

En ymmärrä tätä nykyajan "onko minulla lupa tuntea näin?"- ja "sinulla on oikeus tunteisiisi"-ajattelua. Ihminen tuntee sitä mitä tuntee, keskustelu oikeuksista tuntea jotain on epämielekästä, yhtä tyhjän kanssa.

Entä saako puhua siitä mitä tuntee? Totta kai saa. Raamatun Jobkin kärsimyksissään tilitti todella synkkiä juttuja ja vuodatuksia eikä Jumala moittinut häntä siitä, vaikka Jobin ystävät eivät olisi välittäneet niitä kuulla.

Faith kirjoitti:

En ymmärrä tätä nykyajan "onko minulla lupa tuntea näin?"- ja "sinulla on oikeus tunteisiisi"-ajattelua. Ihminen tuntee sitä mitä tuntee, keskustelu oikeuksista tuntea jotain on epämielekästä, yhtä tyhjän kanssa.

Entä saako puhua siitä mitä tuntee? Totta kai saa. Raamatun Jobkin kärsimyksissään tilitti todella synkkiä juttuja ja vuodatuksia eikä Jumala moittinut häntä siitä, vaikka Jobin ystävät eivät olisi välittäneet niitä kuulla.

Se johtuu siitä, että meille on opetettu, että on hyväksyttyä on vain onnellinen ja pärjäävä. Selviytyjä sanan yltiöromanttisessa ja naiivistisessa merkityksessä. Masennus, tyhjyys, ahdistus, elämänsä vihaaminen ovat tabuja. Kukaan ei halua kertoa sellaisen ”sankarin” tarinaa, joka ei hymyillen hehkuta omaa selviytymistään. Sellaista tarinaa, jota me kaikki lukuisat selviytyjät elämme - sinnittelyä päivästä toiseen. Joo, en ole tuhonnut elämääni täysin, teen töitä jne. eli olen tavallaan selviytynyt, mutta sisäisesti olen täysin rikki. Ihan sama mitä sitä tekee. Tätä ei kukaan halua kuulla tai ymmärtää, vaan tulee juuri nuita kultalusikka perseessä syntyneiden kommentteja siitä, miten minä vain valitsen ja haluan rypeä masennuksessa ja tyhjyydessä. Tämä yhteiskunta ei salli kuin positiivisia tunteita ja hehkutusta. Pärjäämistä.

Ole ihan rauhassa pettynyt. Se olisikin kummallista, jos ei koskaan olisi pettynyt.

En usko sellaista lapsuutta, jossa ei ole mitään hyvää. Ei auringonpaistetta, ei yhtään kivaa harrastusta, ei yhtään onnistumisen kokemusta vaikka koulusta.

Äitihullun äiti olisi omaani verrattuna ollut taivaan lahja. Ja silti muistan miten oli kivaa käydä uimassa ja kuunnella kirjastossa satuja, lukea kirjoja ja uppoutua niihin jne

Kyllä tässä yhteiskunnassa saa rypeä, mitä vähemmän itse hoitaa asioitaan, sitä enemmän saa apua.

Miksi valita rypeminen kun elämä on lyhyt ja kohta ohi, sitä en ymmärrä. Mutta kyllä sen saa vapaasti valita.

Mt-ongelma on kamala asia. Mutta sekin on oma valinta, yrittääkö tosissaan parantua, vaiko jatkaa sitä nykyelämää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä yhteiskunnassa saa rypeä, mitä vähemmän itse hoitaa asioitaan, sitä enemmän saa apua.

Miksi valita rypeminen kun elämä on lyhyt ja kohta ohi, sitä en ymmärrä. Mutta kyllä sen saa vapaasti valita.

Mt-ongelma on kamala asia. Mutta sekin on oma valinta, yrittääkö tosissaan parantua, vaiko jatkaa sitä nykyelämää.

Ei kaikki väkivaltalapsuudesta särkyneet ole mt-ongelmaisia. Esim minusta ei kukaan uskoisi päällepäin.

T. Menestynyt johtaja, 400 alaista - ja silti aivan paskana lapsuuden kauhuista ja väkivallasta

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä yhteiskunnassa saa rypeä, mitä vähemmän itse hoitaa asioitaan, sitä enemmän saa apua.

Miksi valita rypeminen kun elämä on lyhyt ja kohta ohi, sitä en ymmärrä. Mutta kyllä sen saa vapaasti valita.

Mt-ongelma on kamala asia. Mutta sekin on oma valinta, yrittääkö tosissaan parantua, vaiko jatkaa sitä nykyelämää.

Tässä juuri hyväosainen selittämässä huono-osaisimmille mikä heitä vaivaa, mitä he tekevät väärin, ja miten itse valitsivat kurjuuden! 10/10 malliesimerkki, tälle ei ole sanaa olemassa mutta vähän sama kuin ”rich-splaining”.

Jos on pettynyt, on pettynyt. Tuntekaa kaikki tunteenne rauhassa, niillä on teille tärkeitä viestejä. Tuntemalla myös vapaudutte niistä aikanaan, kun ne ovat tehneet tehtävänsä. Sitten voi miettiä, miten haluaa konkreettisesti jatkaa elämässä eteenpäin.