Miksi nykyään ei kutsuta kavereita kylään?

Minulla on pieni asunto eikä oikein puitteita kutsua kavereita kylään. Ei ole sohvaa eikä televisiota, vaikka tietokoneen näytöltä toki pystyy ohjelmia katsomaan. Jotenkin tuntuisi vaivaannuttavalta kutsua kavereita tänne kyhjöttämään. En myöskään itse erityisemmin tykkää kyläillä muiden luona, vaan mieluummin näen kaupungilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakotitalossa asuva kaverini miehensä kanssa tuli meille kylään ekaa (ja toistaiseksi ainoata) kertaa ja halusivat nähdä meidän koko asunnon, joka on siis 48 neliöinen kaksio parvekkeella. Noh, ei ollut näyttää kuin, että no tässä on olkkari ja tässä makkari ja täs on sit tää meidän parveke... Kuikuilivat parvekkeella ja mittailivat katseellaan ja sit kaverini totes ääneen, että ei kyllä voisi asua missään kerrostalossa. Miehensä siinä vain kovin nyökkäili mukana.

Tuli aika pahana sellainen kotihäpeäolo... Sen jälkeen en oo kutsunut ketään meille kylään enää.

Höh, aika törppö kaveri. Ei kyllä kannata olla kateellinen omakotitalossa asumisesta. Asuin ekat 19 vuotta elämästäni omakotitalossa ja kyllä tässä pienessä yksiössä on monella tavalla helpompaa. Ei tarvitse ainakaan tehdä mitään pihatöitä. t: ap

Lapsettomana pariskuntana tää olisikin ihan ok. Mutta nyt kun on lapsi, niin paheksunta tuntuu olevan aika kovaa, kun asuu pienessä kaksiossa. :´-( "Kyllä lapsi tarvitsee tilaa" Niin ja oman pihan!

Isäni oli kerran kylässä ja lapsemme kompastui vahingossa jonkun leluunsa, joka oli keskellä lattiaa. Heti alkoi hirveä voivottelu, kun "voi voi, on niin ahdasta, että ihan kompuroit!!". Argh.

Olen koittanut ajatella, että tämä on ihan hyvä silti, mutta nyt kun lapsi on jo 5v ja olemme olleet mummolassa maalla ja siellä lapsi saanut juosta pitkin poikin (vaikka toki kotonakin saa ja ulkoilemme kyllä :-D, mutta ei nyt ihan vastaavaa tietty kun ei ole sitä ikiomaa pihaa) ja tultuamme kotiin, alkaa kova kysely, koska menemme taas ja haluaa takaisin sinne. Viikko vierailusta ja joka kerta kun lähdemme ulos tai jonnekin, kysyy kärppänä mennäänkö me nyt mummolaan. Alkaa ahdistaa ja tuntua, että onko meidän koti ihan paska kuitenkin... :´-(

Teillä on hyvä koti. Lapsi ei tarvitse omaa pihaa. Luonnossa voi retkeillä.

Miten nykyinen tietokoneen ääressä vietetty työelämä voi rasittaa niin paljon? Että menee viikonloppu palautumiseen?

Vierailija kirjoitti:

Mistä tulee tämä ajatus, että koti pitäisi aina siivota vieraita varten? Eihän ennenkään niin tehty. Vieraat vain tulivat (usein jopa ilman ennakkovaroitusta) ja koti oli sellainen kuin sattui sillä hetkellä olemaan. En usko, että kovin montaa ihmistä haittasi, jos kyläpaikka ei ollutkaan vimpan päälle laitettu. 

Olen samaa mieltä. Kuulun ihmisiin, jotka kyläilevät, tai siis meillä on porukka, joka kyläilee toistensa luona, useimmiten ex tempore, toisinaan järkkäämme illanistujaiset.

Osa on lapsiperheitä, joten heille yllättäen mennessä koti saattaa olla totaalisessa kaaoksessa ja siivottu on viimeksi viikko sitten, mutta sitäkään ei huomaa.  Asukit eivät ota paineita, eikä minua häiritse. Tarvittaessa raivaan tilaa itselleni sohvalle.

Ei ennenvanhaankaan otettu paineita, jos tuli yllärivieraita ja silloin yllätysvierailut olivat hyvinkin yleinen juttu.

Mikä on saanut ihmiset kuvittelemaan, että kodin tulisi olla aina ns. edustuskunnossa?

Onko se "näyttämisen tarvetta", eli halutaan antaa omasta elämästä todellisuudesta poikkeava kuva - kuten instassa?

Mulle merkitsee vain se, että ihmisillä on hyvä fiilis. Vien aina tarjottavat mennessäni yllärivierailulle, en tietenkään odota, että porukka pitäisi vierasvaraa kaapeissa. Sitä paitsi lapsiperheissä ne kaapit tyhjennetään aina, ainakin koululaisperheissä:)

Pipoa vähän höllemmälle, koti on asukkaitaan varten, ei esittelyä.

Muistan jostain lastenkirjasta seuraavan. "Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan": 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pieni asunto eikä oikein puitteita kutsua kavereita kylään. Ei ole sohvaa eikä televisiota, vaikka tietokoneen näytöltä toki pystyy ohjelmia katsomaan. Jotenkin tuntuisi vaivaannuttavalta kutsua kavereita tänne kyhjöttämään. En myöskään itse erityisemmin tykkää kyläillä muiden luona, vaan mieluummin näen kaupungilla. 

Kun olin lapsi, iso perheemme eli yksiössä (asuntopulan aikaan, olen siis aika paljon vanhempi).

Vieraita kävi usein ja mekin kyläilimme usein.  Useimmat tuttumme asuivat myös ahtaasti, mutta se ei tuntunut estävän vierailuja mitenkään.

Eikä silloin katseltu telkkaria, vaan seurusteltiin. Juteltiin kaikesta mahdollisesta ja  yhteiskunnalliset asiat olivat kaikille tärkeitä, joten nekin olivat puheenaiheina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakotitalossa asuva kaverini miehensä kanssa tuli meille kylään ekaa (ja toistaiseksi ainoata) kertaa ja halusivat nähdä meidän koko asunnon, joka on siis 48 neliöinen kaksio parvekkeella. Noh, ei ollut näyttää kuin, että no tässä on olkkari ja tässä makkari ja täs on sit tää meidän parveke... Kuikuilivat parvekkeella ja mittailivat katseellaan ja sit kaverini totes ääneen, että ei kyllä voisi asua missään kerrostalossa. Miehensä siinä vain kovin nyökkäili mukana.

Tuli aika pahana sellainen kotihäpeäolo... Sen jälkeen en oo kutsunut ketään meille kylään enää.

Vastaava kokemus. :-(

Mut ei vaan oo täällä pk-seudulla varaa tosta noin vaan ostaa mitään omakotitaloa. Tai no, jonkun pommin tai jostain tosi syrjästä huonojen yhteyksien päästä vois jonkun saada, mut ei sellaiseen halua rahojaan laittaa... Helppo niiden on nenän varttaan pitkin katsella, jotka asuu kotikonnuillaan maalla. :-/ Kun täällä ne hyvät kaksiotkin maksaa yli 200 000e.

Sit vielä kun ollaan melkein nelikymppisiä ja asutaan vielä vuokralla! Sitä vasta kaikki kauhistelee tai toteaa silleen jännästi "aiii, te asutte vielä vuokralla...". No joo-o, asutaan. Kymmenen vuotta sit kun muutettiin tänne, piti asua vain ihan parisen vuotta max ja muuttaa sit takaisin, mistä tänne muutettiin ja ostaa oma. Mut niin se vaan elämä ja mieli muuttui ja jäätiinkin tänne. Piti tehdä lapsi ja muuttaa sitten omaan, kun oon raskaana. No, lapsen teko ei käynytkään niin käden käänteessä, meni vuosia, oli burnoutia, epävarmuutta töissä, yt-neuvotteluja, ei kuitenkaan tultu irtisanotuiksi, mut ei uskallettu ostaa vielä omaakaan, aateltiin, että no kohta, tuli sairasteluja, tuomio, ettei koskaan voida saada lasta, sit tulinkin yllättäen kuitenkin raskaaksi (onnellinen yllätys), oli tosi vaikea raskaus, ei puhettakaan, että pystyisi muuta kuin koittaan keskittyyn pysyyn hengissä, lapsi syntyi, oli haasteita vauva-&pikkulapsiaikana taas, samalla muita isoja riisejä, koitettu selvitä kaikesta läpi, lisää sairasteluja, aika vähissä, nykyään myös hirvittää kaikki homeasunnot, että mistä sitä kunnollisen löytää.

Joo, nyt sitä sit ollaan tässä yhä. Joo, aika meni ja vuokralla yhä. Tyhmiä, sanoisi joku, kun ollaan tän ikäisiä jo. Kyllä varmasti. Mut toisaalta tässä on ollut sellaista, että on ollut jo iso juttu, että on selvitty ylipäätään hengissä ja muuten kunnialla, ollaan vielä yhdessä onnellisina kaikesta huolimatta. Niinä päivinä kun on vointi ollut parempi on mieluummin tehty jotain kivaa perheenä yhdessä, käyty retkellä ym.

Eipä vaan tee mieli kutsua ketään kylään enää oikein.

Mitä siihen vuokralle asumiseen sitten pitäisi kommentoida? Lähinnä mietin, että tunnetko itse tuosta jotain ihme häpeää ja siksi suhtaudut asiaan noin? Saattaisin itsekin kysyä jotain ja jos tulisi esille että asutte vuokralla, voisin kommentoida tuohon tapaan, mutta en mitään pahaa tarkoittaisi. Mulle ainakaan oikeasti ei ole väliä, tai vaikuta mihinkään ihmissuhteeseen, millainen henkilön omistussuhde asuinpaikkaansa on. Yhtä lailla voisin kommentoida vastaavalla tavalla omistusasuntoa, jos olettaisin sen vuokra-asunnoksi. :)

Kutsuminen tuntuu vieraalta, mutta kyllä me kavereiden kanssa vietämme aikaa välillä jonkun kotona. Käydään yhdessä kaupassa ostamassa saftat ja juomingit, eli ei ole paineita tarjoilusta. Eli ei mene silleen että joku kutsuu ja vääntää tarjoilut, vaan yhdessä päätämme, kenen luokse menemme ja mitä syömme/juomme.

Mun luona saa myös muuten vapaasti kaverit tulla käymään, mutta mitään tarjoiluja en erikseen järkkää, enkä ketään varta vasten kutsu. Samaten käyn kavereilla, mutta en odota mitään tarjoiluja, koska en mä sen takia sinne mene.