Minkälainen oma lapsuus oli teillä. jotka ette nyt pidä lapsista? Aidosti kiinnostaa, en ilkeile

"Pitää lapsista" tai "Ei pidä lapsista" ovat ylipäänsä vähän outoja käsitteitä.

Muistaakseni Viivi & Wagnerissa oli joskus pätkä, jossa Viivi kysyy porsaaltaan; "Pidätkö lapsista?"

Tähän Wagner totesi mielestäni mainiosti jotain sinnepäin että: "Mikä kysymys tuo on? Eihän kukaan koskaan kysy sitäkään, että pidätkö aikuisista?"

Joistain lapsista sitä pitää, toisista taas ei.

Eräs tunnettu ajattelija lanseerasi taannoin seuraavan lauseen:

"Lapset ovat kuin pieruja. Omiaan kyllä kestää, mutta toisten omat ovat sietämättömiä."

Rakastan omia lapsiani ja voin kuvitella, että jotkut muutkin lapset ovat ihan kivoja. Yleisesti ottaen en pidä alle teini-ikäisistä lapsista.

Minulla oli hyvä lapsuus 70-80 -luvulla, mutta kuri oli kova. Opin hyvät (vanhanaikaiset) käytöstavat, istuin kauniisti hiljaa mekossa ja isot rusetit palmikoissani. Omilleni en pidä noin kovaa kuria. Heillä saa olla omia ajatuksia, eikä kyynärpäiden laitosta pöydälle seuraa valitiusta.

Ällöttää likaiset, huutavat, kaiken rikkovat omanapaiset pikkulapset, joiden käytökseen vanhemmat eivät puutu. Uhmakohtaukset ja pikkuvauvojen itkut ovat eri asia, mutta niitäkään en halua kuulla jatkuvasti.

Vierailija kirjoitti:

"Pitää lapsista" tai "Ei pidä lapsista" ovat ylipäänsä vähän outoja käsitteitä.

Muistaakseni Viivi & Wagnerissa oli joskus pätkä, jossa Viivi kysyy porsaaltaan; "Pidätkö lapsista?"

Tähän Wagner totesi mielestäni mainiosti jotain sinnepäin että: "Mikä kysymys tuo on? Eihän kukaan koskaan kysy sitäkään, että pidätkö aikuisista?"

Joistain lapsista sitä pitää, toisista taas ei.

Eräs tunnettu ajattelija lanseerasi taannoin seuraavan lauseen:

"Lapset ovat kuin pieruja. Omiaan kyllä kestää, mutta toisten omat ovat sietämättömiä."

Mä en myöskään ymmärrä tätä kysymystä, mutta ymmärrän silti sen että joku ei hanki itse lapsia. Nykyään kun voi valita, eikö ole pakko.

Mutta vain Suomessa avoimesti kovaan ääneen sanotaan että ei pidetä lapsista ja se on ok. Itse kyllä pidän sellaisia ihmisiä jotenkin lapsellisena/keskenkasvuisina. Jos joku sanoo että ei pidä vanhuksista, niin se olisi ikärasismia. Miksi lapsia saa väheksyä ihan miten haluaa?

Eipä oikeastaan ollut mitään onnellista lapsuutta joten huono. Tosin en vihaa lapsia mutta en ole niitä koskaan halunnut. Olin 16-vuotias kun totesin etten halua koskaan lapsia. Olisin kuitenkin ollut varmaan ihan hyvä vanhempi jos lapsi jostakin syystä olisi kuitenkin siunaantunut, nyt myöhäistä.

Minulla oli onnellinen ja turvallinen lapsuus, ainoana lapsena, josta olen todella onnellinen! Pienenä en leikkinyt nukeilla tms. En pitänyt vauvoista/lapsista. Leikkikavereita kyllä oli. Olin suuntautunut enemän eläimiin, josta tuli myöhemmin harrastukseni. 

Vierailija kirjoitti:

Erinomainen. Oli kaikkea mitä tarvitsi, hellyyttä, hyvät vanhemmat ja sisarukset. Ei mitään puuttunut.

En vain näin aikuisiällä pidä lapsista. Ovat rasittavia, suorastaan ärsyttäviä. Koko ajan vaatimassa kaikkea ja mekastavat. Lisäksi, mua ei yksinkertaisesti kiinnosta mikään lapsiin liittyvä (pottailu, sormiruokailu, lastenvaunut....).

En minä vihamielinen ole, mutta välttelen. Pidettiin mm. lapsettomat häät enkä osallistu lastenkutsuille. Kummikaan en ole, tosin en kuulu kirkkoonkaan.

2 lapsen äitinä olen onnistunut välttämään pottailut, vaippailut ja mammailut. Olemme eläneet tavallista, lässyvapaata elämää.

Hyvä tavallinen lapsuus 1980-luvulla. Äiti oli kotiäiti kunnes menin kouluun. Mutta olin jo lapsena tosikko ja pikkuvanha, en oikein välittänyt muiden lasten puheista tai leikeistä. Juttelin mieluummin aikuisten kanssa. Muutenkin olin yksikseni viihtyvää introverttiä tyyppiä. Se luonteenpiirre iän myötä on vahvistunut. En pidä lapsista, koska ne pitää meteliä ja tunkee iholle ja vaatii huomiota, ja itse taas kaipaan tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmelapsisen perheen nuorimmainen. Synnyimme kaikki 70-luvulla helsinkiläisessä lähiössä. Meillä oli ihan tavallinen, kahden akateemisen työssäkäyvän vanhemman ydinperhe. Voisinpa jopa sanoa, että äitini piti ja pitää edelleen lapsista. Kuitenkin vain yhdellä meistä sisaruksista on omia lapsia, eikä hänkään mikään äitityyppi mielestäni ole. Ja hän onkin mummolla paljon hoidattanut lapsiaan.

Joskus se ketju vain katkeaa. Sukupolvet pienenevät ja lopulta hiipuvat. Elämässä ja suvussa ei tarvitse olla mitään vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Pitää lapsista" tai "Ei pidä lapsista" ovat ylipäänsä vähän outoja käsitteitä.

Muistaakseni Viivi & Wagnerissa oli joskus pätkä, jossa Viivi kysyy porsaaltaan; "Pidätkö lapsista?"

Tähän Wagner totesi mielestäni mainiosti jotain sinnepäin että: "Mikä kysymys tuo on? Eihän kukaan koskaan kysy sitäkään, että pidätkö aikuisista?"

Joistain lapsista sitä pitää, toisista taas ei.

Eräs tunnettu ajattelija lanseerasi taannoin seuraavan lauseen:

"Lapset ovat kuin pieruja. Omiaan kyllä kestää, mutta toisten omat ovat sietämättömiä."

Mä en myöskään ymmärrä tätä kysymystä, mutta ymmärrän silti sen että joku ei hanki itse lapsia. Nykyään kun voi valita, eikö ole pakko.

Mutta vain Suomessa avoimesti kovaan ääneen sanotaan että ei pidetä lapsista ja se on ok. Itse kyllä pidän sellaisia ihmisiä jotenkin lapsellisena/keskenkasvuisina. Jos joku sanoo että ei pidä vanhuksista, niin se olisi ikärasismia. Miksi lapsia saa väheksyä ihan miten haluaa?

Miksi sinä saat väheksyä muita ihmisiä ja kutsua heitä keskenkasvuisiksi?

Normaali ysärilapsuus oli, aika ”tunnekylmäähän” se kasvatus oli silloin, kaukana mistään ”lässytyksestä” tai jatkuvasta lapsien huomioimisesta, siksi varmaan kartan nykyistä vanhemmuutta jota olen sivusta nähnyt, musta ei olisi sellaiseen panostamiseen oman tunnekylmyytenikään vuoksi. Olin lapsena hyvin samankaltainen kuin tuolla aiemmin kommentoinut, eli en silloinkaan leikkinyt millään nukeilla ja kohdistin kaiken empatian ja hellyyden aina eläimiin, ja halusin olla paljon rauhassa kuten nykyäänkin, en halua ihmisiä liian lähelle.

Kiva lapsuus. En pitänyt lapsista ennenkuin sain omia. En pidä muiden lapsista kyllä vieläkään.

Lapsuuteni oli elämäni parasta aikaa! Minulla oli iso kaveriporukka jokapäiväisessä elämässäni, joiden kanssa ollaan vieläkin ystäviä. Sain lähipiiriltäni paljon rakkautta ja hyväksyntää. Onnellinen, täydellinen lapsuus. En ole ylpeä tästä, mutta inhoan lapsia. Myönnän suoraan että syyni on maailman typerin: en ole itse enää lapsi. Se on siis oikeasti ainut syy jonka tiedän. Tekisin mitä vaan että pääsisin elämään ne ajat uudestaan.

Aika lailla peruslapsuus ajankohdan huomioon ottaen. Synnyin 1980-luvulla ja sain perheessäni osakseni kyllä lohdutusta ja mielenkiintoa mutta toisaalta rangaistukset olivat toisinaan ylimitoitettuja. Myös aikuisten tapa negata lapsia ja suorastaan v***uilla heille jätti ikävän maun, vaikka se yritettiin kuitata huumorilla.

En lapsenakaan pitänyt toisista lapsista siksi, että inhosin heidän yksinkertaisuuttaan, hierarkkisuuttaan ja kaikensorttisia valtapelejään. Minulle syntyi myös pikkusisarus, joka oli temperamentiltaan lähes itseni vastakohta. Tämä aiheutti minulle kotielämässä valtavaa stressiä mutta sitähän ei voinut/saanut tuohon aikaan tunnustaa. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikille lapsille sisarus ei tee hyvää ja myös jotkut vanhemmat olisivat onnellisempia ainoastaan yhden lapsen vanhempina.

Elän mielestäni ihan ok tasapainoista elämää. Olen asiakeskeinen mutta tarvittaessa myös hyvin sympaattinen. Olen lähtökohtaisesti kuitenkin kiinnostunut enemmän asioista ja ilmiöistä kuin ihmisistä, ja pidän tätä yhtenä vahvuutenani. Ihmiskeskeiset henkilöt kun usein tuppaavat näkemään ongelmia siellä missä niitä ei ole ja pitämään omaa maailmankatsomustaan ainoana oikeana sellaisena. Lapsia minulla ei ole enkä heitä haluakaan, osaksi siksi, että muistan edelleen, kuinka armoton ja pinnallinen lasten maailma voi olla. En siis ole koskaan ymmärtänyt sanontoja "lasten viattomuudesta".

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuteni oli elämäni parasta aikaa! Minulla oli iso kaveriporukka jokapäiväisessä elämässäni, joiden kanssa ollaan vieläkin ystäviä. Sain lähipiiriltäni paljon rakkautta ja hyväksyntää. Onnellinen, täydellinen lapsuus. En ole ylpeä tästä, mutta inhoan lapsia. Myönnän suoraan että syyni on maailman typerin: en ole itse enää lapsi. Se on siis oikeasti ainut syy jonka tiedän. Tekisin mitä vaan että pääsisin elämään ne ajat uudestaan.

Mulla oli surkea lapsuus ja haluaisin myös olla itse lapsi, siis elää sellaisen täydellisen lapsuuden. En näe lapsia lapsina vaan ärsyttävintä kilpailijoina, jotka saa kaikkea mitä minä olen jäänyt vaille. Viimeksi ärsytti kaupassa eräs n 2 v pikkutyttö joka sössötti jotain jollekulle sillä "olen pikku söpöläinen" - äänellä jota erityisesti tytöt harrastaa. Haluisin vain huutaa että lakkaa sössöttämästä senkin rumilus, mutta käännyin vain muualle.

Ihan perus lapsuus, vanhemmat onnellisesti yhdessä ja sisarus, jonka kanssa leikkiä. Lama ei koskettanut perhettämme, ja saimme hyvän kasvatuksen.

En pidä lapsista, koska lapset ovat tarvitsevia, takertuvia, sotkuisia ja äänekkäitä. Olin itse rauhallinen, aikuismainen lapsi, ja useimmat lapset ärsyttivät minua jo tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Aika lailla peruslapsuus ajankohdan huomioon ottaen. Synnyin 1980-luvulla ja sain perheessäni osakseni kyllä lohdutusta ja mielenkiintoa mutta toisaalta rangaistukset olivat toisinaan ylimitoitettuja. Myös aikuisten tapa negata lapsia ja suorastaan v***uilla heille jätti ikävän maun, vaikka se yritettiin kuitata huumorilla.

En lapsenakaan pitänyt toisista lapsista siksi, että inhosin heidän yksinkertaisuuttaan, hierarkkisuuttaan ja kaikensorttisia valtapelejään. Minulle syntyi myös pikkusisarus, joka oli temperamentiltaan lähes itseni vastakohta. Tämä aiheutti minulle kotielämässä valtavaa stressiä mutta sitähän ei voinut/saanut tuohon aikaan tunnustaa. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikille lapsille sisarus ei tee hyvää ja myös jotkut vanhemmat olisivat onnellisempia ainoastaan yhden lapsen vanhempina.

Elän mielestäni ihan ok tasapainoista elämää. Olen asiakeskeinen mutta tarvittaessa myös hyvin sympaattinen. Olen lähtökohtaisesti kuitenkin kiinnostunut enemmän asioista ja ilmiöistä kuin ihmisistä, ja pidän tätä yhtenä vahvuutenani. Ihmiskeskeiset henkilöt kun usein tuppaavat näkemään ongelmia siellä missä niitä ei ole ja pitämään omaa maailmankatsomustaan ainoana oikeana sellaisena. Lapsia minulla ei ole enkä heitä haluakaan, osaksi siksi, että muistan edelleen, kuinka armoton ja pinnallinen lasten maailma voi olla. En siis ole koskaan ymmärtänyt sanontoja "lasten viattomuudesta".

Minkälainen suhde sinulla on sisarukseesi nykyisin? Oletteko puhuneet lapsuudenkokemuksistanne?

Vasyttava lapsuus, jossa jouduin olemaan jatkuvasti huolissani tasapainottomista ja vastuuttomista vanhemmistani. Vakavia paihde- tai rahaongelmia meilla ei ollut, mutta jatkuva pelko- ja jannitystila on jattanyt jalkensa. Minulta pyydettiin neuvoa ja tukea vanhempien taholta jo aivan liian varhain.

En suinkaan inhoa lapsia. Olen vaan kuluttanut loppuun ne vanhemmuuspaukkuni jo omassa lapsuudessani. Moni on kehunut etta minusta tulisi varmasti rento mutta jarkeva aiti, koska en niuhota turhista mutta pidan aina huolen etta oikeasti tarkeat hommat hoidetaan. Jonkunlainen Vilho Koskela siis. Se onnistuukin minulta kotvan aikaa aivan helposti, mutta omien tukiverkkojen puute aiheuttaa sen, etta lapsia en jaksa enka uskalla hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika lailla peruslapsuus ajankohdan huomioon ottaen. Synnyin 1980-luvulla ja sain perheessäni osakseni kyllä lohdutusta ja mielenkiintoa mutta toisaalta rangaistukset olivat toisinaan ylimitoitettuja. Myös aikuisten tapa negata lapsia ja suorastaan v***uilla heille jätti ikävän maun, vaikka se yritettiin kuitata huumorilla.

En lapsenakaan pitänyt toisista lapsista siksi, että inhosin heidän yksinkertaisuuttaan, hierarkkisuuttaan ja kaikensorttisia valtapelejään. Minulle syntyi myös pikkusisarus, joka oli temperamentiltaan lähes itseni vastakohta. Tämä aiheutti minulle kotielämässä valtavaa stressiä mutta sitähän ei voinut/saanut tuohon aikaan tunnustaa. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikille lapsille sisarus ei tee hyvää ja myös jotkut vanhemmat olisivat onnellisempia ainoastaan yhden lapsen vanhempina.

Elän mielestäni ihan ok tasapainoista elämää. Olen asiakeskeinen mutta tarvittaessa myös hyvin sympaattinen. Olen lähtökohtaisesti kuitenkin kiinnostunut enemmän asioista ja ilmiöistä kuin ihmisistä, ja pidän tätä yhtenä vahvuutenani. Ihmiskeskeiset henkilöt kun usein tuppaavat näkemään ongelmia siellä missä niitä ei ole ja pitämään omaa maailmankatsomustaan ainoana oikeana sellaisena. Lapsia minulla ei ole enkä heitä haluakaan, osaksi siksi, että muistan edelleen, kuinka armoton ja pinnallinen lasten maailma voi olla. En siis ole koskaan ymmärtänyt sanontoja "lasten viattomuudesta".

Minkälainen suhde sinulla on sisarukseesi nykyisin? Oletteko puhuneet lapsuudenkokemuksistanne?

Kiitos kysymästäsi! Nykyään meillä on ihan ok suhde, olemme molemmat nyt kolmekymppisiä ja ikä on tasoittanut räikeimpiä luonne-eroja. Emme ole puhuneet lapsuudestamme, koska meillä on molemmilla se "vika", että meidän on hankalaa yrittää jutella rakentavasti henkilökohtaisista asioista. Olen toisinaan kyllä miettinyt, ettei hänelläkään varmasti ollut helppoa pomotteluun taipuvaisen ja paljon itsenäisemmän isosiskon kanssa. Kunpa vain ihmiset oikeasti osaisivat miettiä, kuinka pahasti sisaruussuhteet voivat tyssiä lapsuuskokemukset pitkälle aikuisuuteen...meillä onneksi ikä on auttanut huomattavasti.

Onnellinen lapsuus oli. Vaikka olen lama aikaan lapsuutta viettänyt, oli molemmilla vanhemilla työt. Matkusteltiin paljon, tetiin asioita perheenä. 

Syy miksi en pidä lapsista, ei siis löydy lapsuudestani. Olen TODELLA ääniyliherkkä ja kaikki kovat äänet ahdistavat minua. Eikä kärsivällisyyteni kestä iänikuisia kysymyksiä.

Tavallinen, hyvä lapsuus. Yksi nuorempi sisar, vanhemmat edelleen yhdessä ja kaikkiin on hyvät välit. Omakotitalo, koira, keskituloiset vanhemmat. Ei hemmoteltu, mutta ei ankaraa kuriakaan. Sisareni on erittäin lapsirakas.

Siinä kyllä huomaan eroavani monista, että itse en ole koskaan yhtään kaivannut lapsuutta. Olen huomannut miten moni nostalgisoi sitä. En vain jostain syystä tykännyt olla lapsi, vaikka minulla olikin kaikki paremmin kuin monella muulla.

Koko ajan joku määräili, omaa mielipidettä ei kuunneltu tai otettu vakavasti. Olin myös tosi rauhallinen ja kiltti lapsi, jopa liiankin. Yritin miellyttää kaikkia koko ajan. Muut meluavat lapset, etenkin pojat, usein ärsytti tai jopa vähän pelotti, koska ne saattoi vaikka töniä, vetää hiuksista tai heittää leluilla ja olla muuten arvaamattomia ja pitivät kamalaa meteliä. Sitä piti vaan sietää, mutta aikuisena ei onneksi tarvitse. Itse tykkäsin piirrellä ja lukea.

Nykyäänkin arvostan rauhaa ja omaa tilaa ja vapautta tosi paljon, enkä voi kuvitella haluavani lapsia. En minä nyt lapsia vihaa, mutta en kyllä rehellisyyden nimissä oikein pidäkkään, vaikka toki yritän olla mukava.