Minkälainen oma lapsuus oli teillä. jotka ette nyt pidä lapsista? Aidosti kiinnostaa, en ilkeile

Perinteinen kasarilapsuus, kotona syömässä ja nukkumassa, muuten pihalla kavereiden kanssa. Olen ainokainen, hyvät vanhemmat, ollaan edelleen läheisiä. Itselläni on yksi aikuinen lapsi, mutten ole koskaan pitänyt muiden lapsista.

En lapsenakaan tykännyt muista lapsista. Olivat liian lapsellisia.

Minua käytettiin lapsena seksuaalisesti hyväksi.

Erinomainen. Oli kaikkea mitä tarvitsi, hellyyttä, hyvät vanhemmat ja sisarukset. Ei mitään puuttunut.

En vain näin aikuisiällä pidä lapsista. Ovat rasittavia, suorastaan ärsyttäviä. Koko ajan vaatimassa kaikkea ja mekastavat. Lisäksi, mua ei yksinkertaisesti kiinnosta mikään lapsiin liittyvä (pottailu, sormiruokailu, lastenvaunut....).

En minä vihamielinen ole, mutta välttelen. Pidettiin mm. lapsettomat häät enkä osallistu lastenkutsuille. Kummikaan en ole, tosin en kuulu kirkkoonkaan.

Ihan tavallinen lapsuus. Olin aika vilkas lapsi, eli juuri sellainen joita suorastaan inhoan nykyisin.

Kelasin jo jossain tarhaiässä ettei minua lasten teko kiinnosta enkä semmoisia tule tekemään. Velattomuudella ja lapsuudellani ei näin omasta mielestäni ole yhteyttä.

Rakastavat ja kannustavat vanhemmat, kolmilapsinen perhe, suku aika tiivis ja silti rento. Koin itseni onnelliseksi lapsena.

En vihaa lapsia, mutta en niistä kovin pidäkään. Kohteliaisuudesta hymyilen hyväksyvästi ja osa lapsista on kyllä hauskan ja miellyttävän oloisia jolloin on helppo hymyilläkin. En kuitenkaan halua niitä syliin, enkä jaksaisi viettää niiden kanssa aikaa. Koen elämäni onnelliseksi ilman lapsia, ja mietin usein, että on ihanaa kun ei ole ketään häiritsemässä tai aiheuttamassa huolta. Ymmärrän olevani tässä asiassa erikoinen, ja ymmärrän että yleensä lapset tuottavat ihmisille iloa ja onnea, ja hyvä niin.

N41

Mulla on lapsia, mutta kuten moni muukin vanhempi, en tykkää kuin omistani.

Siskoni taas pitää lapsista, on opettaja, mutta ei koskaan ole halunnut äidiksi ja vanhemmaksi.

Ison perheen lapsi. Vihasin sitä sähläystä ja säätöä jo lapsena. Pienemmät olivat rasittavia. Teini-ikäiset sisarukset olivat rasittavia. Toivoin olevani ainoa, ettei olisi tarvinnut kestää muita lapsia.

Nyt aikuisena en edelleenkään jaksa vieraita lapsia. Jotkut kavereiden hyväkäytöksiset ja helpot lapset ovat ihan ok, enkä kärsi heidän seurastaan. Itselläni on yksi lapsi.

”Normi” lapsuus 70-luvulla.

Omia lapsia rakastan ja tunnen suurta myötätuntoa kaltoin kohdeltuja lapsia kohtaan, mutta nää minäminä prinssit/prinsessat saa mut raivon partaalle. Ja näitähän riittää.

Olin kolmelapsisen perheen nuorimmainen. Synnyimme kaikki 70-luvulla helsinkiläisessä lähiössä. Meillä oli ihan tavallinen, kahden akateemisen työssäkäyvän vanhemman ydinperhe. Voisinpa jopa sanoa, että äitini piti ja pitää edelleen lapsista. Kuitenkin vain yhdellä meistä sisaruksista on omia lapsia, eikä hänkään mikään äitityyppi mielestäni ole. Ja hän onkin mummolla paljon hoidattanut lapsiaan.

Tuiki tavallinen. Ydinperhe, sisaruksia ja paljon kavereita. Oli omakotitalo ja kultainen noutaja. Ei mitään poikkeavaa missään. Kesät matkusteltiin ja mökkeiltiin serkkujen kanssa. Sisaruksillani on lapsia, itse en halua. En jaksa sitä että jatkuvasti pitäisi olla läsnä. Ja se sotku ja meteli, joka lapsista väittämättä lähtee. Se on uuvuttavaa. Olisin maailman huonoin äiti, jonka mielestä lapset korkeintaan saa näkyä, muttei kuulua ja suurimmaksi osaksi ei edes näkyä. Mutta en usko että omalla lapsuudella on asian kanssa mitään tekemistä, silloin tykkäsin hoitaa pienempiä.

Todella ihana ja turvallinen lapsuus.

Kylmä ja rakkaudeton. Ankara kasvatus. Ei koskaan sylissä siis kertaakaan.

Olen vm 68. Ihan rakastava koti, ei mitään ihmeellistä, mutta ”meillä ei lapset määrää”. Pääsin kerran vuodessa Lintsille ja Korkeasaareen, mutta muuten elämä meni isän ehdoilla. Tietenkään silloin lapsia ei muutenkaan viihdytetty kuten nykyään.

En pidä lapsista, koska he ovat vaativia. En jaksa sitä, että omat ajatukseni keskeytetään ja joku haluaa taas jotain tai puhuu jotain.

Ihan normaali.

Ihana. Äiti oli paras kaverini (toki myös hyvä kasvattaja) silloin ja on sitä edelleen (olen nyt lähempänä neljääkymmentä). Isä matkusteli työn puolesta paljon mutta välit häneen pysyi koko lapsuuden ja nuoruuden hyvänä. Äiti oli aina se keskipiste, tehtiin paljon asioita yhdessä, matkusteltiin, harrastettiin jne. Tukiverkko oli myös laaja: paljon sukulaisia ja lähialueen mummoja hoitamassa aina tarvittaessa.

Omasta lapsuudesta on jäänyt kiitollinen ja lämmin olo.

Aina luullaan että lapsista pitämättömyys johtuu paskasta lapsuudesta. No mulla oli helvetillinen lapsuus, välivaltaa, alistamista, luonnevikainen vanhempi nöyryytti ja uhkaili, kontrolloi syömistä, esti vessakäynnit, nyrkistä tuli vähintään kerran viikossa, vielä 15-16v iässä sain remmiä ja siinä oli jo todella ”pervo” vivahde (sadistinen hakkaaja oli isä).

Minä RAKASTAN lapsia ja mulla on niitä viisi, ja olen hellä ja rakastava äiti lapsilleni.

Kuten huomaatte korrelaatiota lapsuuteen ei oikein ole.

En minä jotenkin lapsenakaan oikein viihtynyt lapsien kanssa. Oltiin eri aaltopituudella. Oli mulla kavereita mutta mieluummin olin yksin tai vanhempieni kanssa.

Lapsuuteni oli hyvä ja draamaton. Sain harrastaa mitä halusin ja toteuttaa itseäni. Vanhempani olivat hyviä kasvattajia. Kotona ei ollut tulehtunutta ilmapiiriä. Äiti ja isä erosi kun olin 15v ja muutin äitini kanssa mutta sekin hoitui riidattomasti ja tulevat edelleen hyvin toimeen. Kiitollinen olen lapsuudestani.

Kylmä ja ankara kasvatus, turvaton koti. En oikeastaan koskaan tuntenut edes itse olevani lapsi, olin jo taaperosta alkaen satavuotias vanhus kaikki maailman murheet niskassaan. Olin koko ajan tuntosarvet pystyssä koittaen varautua kaikkeen ja ennustaa toisten ihmisten käytöstä. Aikuisia oli mielestäni melko helppo lukea, mutta lapsia pelkäsin koska he olivat arvaamattomia. Vieläkin pelkään heitä samasta syystä. Saatan pitää yksittäisistä lapsista, mutta en myöskään surisi vaikkei minun tarvitsisi enää ikinä olla tekemisissä yhdenkään lapsen kanssa.

Mulla oli kanssa onnellinen lapsuus kuten monella muullakin lapsista pitämättömällä täällä näyttäisi olleen. Nuorempana pidin lapsista ja teini-ikäisenä olin usein lastenvahtina, olin myös varma että haluan äidiksi vanhempana. Toisin kuitenkin kävi, en halua omia lapsia (ikää nyt 35v) enkä pidä muutenkaan lapsista. Lasten jatkuva äänessä oleminen ja vouhottaminen on niin raskasta katsottavaa ja kuunneltavaa, enkä tämän takia mielellään tapaa edes ystävieni lapsia. Aikuisetkin vaan hössöttää kokoajan, jos lapsia on porukassa. Äitini puolestaan rakastaa lapsia yli kaiken ja on ollut paras mahdollinen äiti minulle ja sisaruksilleni.